Ladataan...

 

Sen jälkeen, kun aloin pääosin vegaaniksi, olen syönyt enemmän burgereita kuin varmaan viitenä edellisenä vuonna yhteensä. En ole koskaan kauheasti välittänyt perushampurilaisista, mutta nämä vegaaniset versiot ovat vain niin törkeän hyviä. 

Olen tehnyt nyt pari kertaa mustapapupihvejä Luukkuja-blogin ohjeella (jonka kopioin ihan sellaisenaan tähän). Tämä ohje on tosi helppo ja pihvit ovat oikeasti järjettömän herkullisia:

1 tlk säilöttyjä mustapapuja
1 sipuli
2 valkosipulinkynttä
öljyä paistamiseen
1 dl kaurahiutaleita
0.5 dl auringonkukansiemeniä
0.5 dl oliiviöljyä
1 rkl soijakastiketta
0.5 tl suolaa
1 tl chiliä
0.5 tl mustapippuria
0.5 tl paprikajauhetta
0.5 tl juustokuminaa

Valuta mustapavuista ylimääräinen neste pois. Kuori ja hienonna sipulit. Kuullota sipulia pannulla öljyssä muutama minuutti, lisää valkosipulit ja kuullota vielä hetki.

Aja tehosekoittimessa tai sauvasekoittimella tasaiseksi massaksi kaikki ainekset ja sipuliseos. Pyörittele papumassasa öljytyillä käsillä n. 4 nyrkin kokoista palloa. Asettele pallot leivinpaperille ja taputtele ne sopivan paksuisiksi pihveisi. 

Paista 200-asteisessa uunissa 15 minuuttia.

En jaksanut leipoa itse sämpylöitä, vaan käytin Reissumiehen ruissämpylöitä. Ne toimivat hienosti hampurilaissämpylöinä. Väliin ketsuppia, suolakurkkuja, tomaattia, vegaanista juustoa ja salaattia. 

Niin ja tiedän. Kirjoitin ihan muutama postaus sitten, miten en aio enää pakottaa itseäni ruoanlaittopuuhiin. Mutta tässä kävikin niin kuin usein käy silloin, kun ottaa jostain asiasta pakon pois. Innostuin taas vegaanikokkailusta. Se olkoon oivallus 1.

Aloittaessani vegaanihaasteen syyskuussa, tuumin vähän tuskastuneena, että kai joudun sitten tekemään leivän päälle tahnoja itse. Kuulosti vähän vaivalloiselta ja epäilin, ettei maku kuitenkaan voittaisi juustoa.

Kuinka väärässä voi ihminen olla.

Nyt jääkaapissani on koko ajan valmiina jokin itsetehty tahna. Tänään se on romesco-henkinen sekoitus:

2 pussia kuorittuja manteleita paahdettuna, 300 g suippopaprikoita uunissa paahdettuina (kun kuori mustuu, ota paprikat pois, anna jäähtyä ja poista kuori), oliiviöljyä, pari valkosipulinkynttä, mustapippuria, chiliä ja suolaa.

Oivallus 2. Tahnat ovat ihania! Ja mikä parasta, kun niitä syö, tulee samalla syötyä kasviksia sen sijaan, että söisi maitorasvaa. Win-win.

 

 

Olen aina ollut se, jonka ruokakauppalaskut lähtevät käsistä. Tammikuun paukkupakkasilla kokoonnuimme Putte'siin kahden vanhan ystäväni kanssa, jotka ovat seuranneet tilannetta vuosia. Lupasin silloin heille, että ryhdyn tekemään ruokaa ja katson, pieneenkö kauppalaskuni. Aloittamiseen meni hetki, mutta nyt se on tapahtunut. Kokkaan isoja satseja kasvisruokaa ja säilön osan pakkaseen, jottei joka päivä tarvitse olla kokkaamassa. Ja kauppalaskuni?

Oivallus 3. Kun käy kaupassa vain kerran pari viikossa ja ostaa sieltä oikeaa ruokaa eikä leipää ja sen päällisiä, säästää huiman summan rahaa. 

Lopuksi vielä omituinen toteamus. Syön ihan hirveästi, tai ainakin tuntuu siltä. Silti voisin syödä vielä enemmän.

Oivallus 4. Kun vegaanihaasteen alussa minulle sanottiin, että vegaaniruokaa täytyy syödä määrällisesti paljon enemmän kuin sekaruokaa, epäilin vähän. Nyt en enää epäile. Vegaani on onnellinen, jos tykkää syömisestä. Minä tykkään.

Ei muuta nyt, kivaa viikonloppua!

 

Share

Ladataan...

 

Kaikki alkoi pari kolme vuotta sitten.

Muistan, kun palasin kesälomalta töihin Kreikasta ostamassani punaisessa kukikkaassa mekossa. Valkoiseksi kalkittujen talojen lomassa kirkkaansinisen taivaan alla se oli tuntunut juuri oikealta. Mutta astuessani sisään työpaikalleni modernisti sisustettuun lasitaloon, taika haihtui. Helma oli liian lyhyt, kukkakuosi liian söpö ja hihat liian tyttömäiset.

Ehkä silloin aloin ymmärtää.

Tuo mekko oli ihan minua. Parikymppistä minua. Vaikka kehoni oli samankokoinen kuin aina ennenkin, en silti enää mahtunut siihen. Se puristi ja hiosti ja sai minut tuntemaan itseni vähän typeräksi. Se oli nuorempi kuin minä olin. 

Ehkä vuodet näkyvät näin. Parikymppisenä on kepeä ja hauska ja hurja. Kaikki on vielä edessä, ura on alussa tai jossain sumun peitossa, silloin bailaa aamukuuteen ja nukkuu onnellisena vaikka lattialla, jollei parempaa majapaikkaa löydy. Lattioiden lisäksi vietin tuohon aikaan kerran yöni manchesterilaisen opiskelija-asuntolan käytävällä kahden tuolin varassa ja nukuin Chiang Maissa hirveän likaisella patjalla huoneessa, jossa ei ollut mitään muuta (paitsi ehkä torakoita). Jalassani oli trikookankaasta valmistetut haaremihousut, varpaani pilkottivat muovisandaaleista ja toppi oli ihan varmasti tosi värikäs. Silloin söpö kukkamekko oli minua.

 

 

Kolmikymppisenä on usein jo löytänyt paikkansa elämässä tai tietää, minne on menossa. Kun tietää, kuka on ja mitä elämäänsä haluaa, osaa päästää tai työntää menemään ne asiat, jotka eivät enää siihen mahdu. Niin pelimiehet, vanhat ajatusmallit kuin haaremihousutkin. 

Toinen kolmikymppisyyden ihanuus on se, että lattiat ovat ainakin minun kohdallani vaihtuneet kunnon hotelleihin. Silloin on nimittäin oppinut, mikä itselle sopii. 

Olen lueskellut lähiaikoina Kon Maria ja käynyt vaatekaappiani läpi miettien, mistä siellä oikeasti pidän, mitä sieltä puuttuu ja mikä siellä on väärin. Olen kantanut ullakolle säkeittäin vaatteita ja poistanut lähes kaiken söpön ja hempeänvärisen (jossa tunnen itseni kiltiksi tytöksi, en aikuiseksi naiseksi), mustat yläosat joissa on pieni kaula-aukko (ja jotka saavat minut näyttämään Adam's Familyn hahmolta), sen kaksi numeroa liian suuren tulppaanihameen, joka oli pakko saada (ja joka ei yllättäen pienentynytkään käytössä), löysät lantiolle laskeutuvat yläosat (jotka ovat huonoin mahdollinen valinta vartalolleni) ja lähes kaikki housuni (koska pidän enemmän hameista).

Jätin yhdet mustat pillifarkut ja yhdet siniset revityt farkut. Muutaman mekon, muutaman hameen, muutaman harmaan neuleen, pari valkoista kauluspaitaa, kamelinvärisen villakangastakin, jättimäisen villahuivin, ikivanhan farkkutakin, farkkupaidan, silkkikimonon, kukkahaalarin ja muutaman ohuemman paidan. 

Ensin ajattelin, että onpa kauheasti vaatteita, joista en pidä.

Sitten ajattelin, että onpa hyvä, että omistan vain kolme laukkua.

Sen jälkeen ajattelin, että surkean monta kenkäparia kiertoon.

Lopuksi ajattelin, että tuntuupa kevyeltä.

Kaiken tämän jälkeen laadin listan vaatteista, jotka tarvitsen kevääksi ja kesäksi:

Kevättakki, keväthuivi, kaksi kesämekkoa, pitkä hame, kamelinväriset nilkkurit, pari laadukasta valkoista t-paitaa, pari tanktoppia. 

Olen nimittäin keksinyt, mikä on kolmikymppisen vaatekaapin salaisuus: suunnitelma. En enää vaeltele kauppoihin ja nappaa mukaani sitä, mikä juuri sinä päivänä sattuu miellyttämään. Vaeltelen niihin mielessäni kevättakki, keväthuivi, kaksi kesämekkoa, pitkä hame, kamelinväriset nilkkurit, pari laadukasta valkoista t-paitaa, pari tanktoppia. 

 

 

Vastustan ajatusta, että tietyssä iässä pitäisi pukeutua tietyllä tavalla. Ei lainkaan tarvitse. Tärkeintä on pukeutua niin kuin itse tahtoo. Minä vain olen mieltynyt selkeisiin linjoihin, kauniisti laskeutuviin materiaaleihin ja tietynlaiseen ajattomuuteen.

En usko, että vaatekaappi koskaan tulee valmiiksi. Mutta kun sen rakentaa harkiten, ei tarvitse koko ajan olla ostamassa jotain lisää.

Koska miten paljon kauniista vaatteista pidänkin, minun on pakko myöntää totuus ja oma vastuuni siinä: 

Tämä planeetta ei kestä tätä kulutusta. Hikipajat sortuvat. Ihmiset ja eläimet kärsivät.

Vain koska minun täytyy saada uutta.

Siksi tarvitaan suunnitelma. Ja sitten kun löydän jotain listaltani, voin ostaa sen hyvällä omallatunnolla ja nauttia siitä paljon kauemmin kuin yhden sesongin.

Siihen minä pyrin. Sellainen on kolmikymppinen vaatekaappini.

 

 

(Tämä Suomessa kudottu kevättakki löytyi viikonloppuna R/H:sta. Vaeltelin sinne lista mielessäni.)

Share

Ladataan...

 

Tuoksut muistavat usein sen, minkä muuten on jo unohtanut. Ajattele vaikka tuomen tuoksua kesällä, mitä se tuo mieleen? Minut se vie lapsuuteen. Ne kesät ja valtavat kukkivat puut, joita lapsuudenkotini lähistöllä kasvoi. Tai mieti suota. Haistatko suopursut ja sammalet? Tai nuuhki ajatuksissasi tuoreiden sämpylöiden tuoksua. Tuntuuko turvalliselta ja kotoisalta?

Koska tuoksut vaikuttavat mielialaan, ei ole ihan yhdentekevää, mitä ranteisiinsa suihkii. Minä pidän eniten hieman vaikeista tuoksuista. Raikkaat kukkaistuoksut eivät ole koskaan olleet ihan minua.

Tämän kahdeksikon joukosta löytyy jotain joka hetkeen:

Pradan Oeillet on mystinen ja mausteinen, jonkun mielestä myös maskuliininen. Se sopii päiviin ja iltoihin, kun tahtoo olla vähän salaperäinen. Suosikkejani.

Chanelin Misia on selkeästi iltatuoksu ja tuoksu, joka jakaa mielipiteitä. Toisten mielestä se on liian voimakas ja outo. Minusta se on ihana. Se kuuluu juhliini.

Chanelin Jerseyssä on jotain samaa kuin Misiassa, mutta se on paljon kevyempi versio. Helppo muttei tylsä päivätuoksu, jota en koskaan aio suihkutella treffeille. Tämä on se tuoksu, jolle en tahdo liikaa muistoja, jotta se olisi aina kepeä ja huoleton.

Chloé (jonka nimeä en tiedä eikä pullossa lue) on ainoa peruskukkaistuoksu, jonka omistan. Se ei kuulu lemppareihini, mutta on paikallaan päivinä, joina kaipaa kevyttä naisellisuutta.

Florascentin Thé Vert on kaikkein skarpein tuoksuni. Se sopii erityisesti töihin ja hetkiin, joina tahtoo olla särmikäs ja ryhdikäs.

Hermèsin Le Jardin De Monsieur Li on nimensä mukaisesti kuin trooppinen puutarha – sateen jälkeen. Itse raikkaus. Suihkuttelen töihin, brunsseille ja ehkä ensi kesän puutarhajuhliin.

Byredon Mojave Ghost on vanha ykköstuoksuni. Vähän liikaa monessa paikassa käytetty, mutta silti ihana. Samanhenkinen kuin tuo Chanelin Jersey, eli käytän missä vain milloin vain. (Myös treffeillä, koska meni jo.)

Acorellen Delicious on minulle yleensä aivan liian yksiselitteisen naisellinen ja vaniljainen. Mutta sitä tarvitaan niinä hetkinä, kun tahtoo pukeutua harmaaseen turvaneuleeseen ja kaipaa ympärilleen pehmeyttä. Turvatuoksu, joka piristää harmaimmat päivät

Onko teillä lempituoksuja?

 

 

Share

Pages