Ladataan...

 

 

Luin Berliinissä todella hyvän kirjan: Hannele Lampelan Täydellinen vaatekaappi tuhlaamatta – onnellisen ostamisen salaisuus

”Seisoitko tänäkin aamuna täyteen ahdetun vaatekaapin edessä ja ihmettelit, miten mikään ei taaskaan näytä hyvältä päälläsi? Tai toitko viime viikolla kotiin kasan uusia vaatteita, joiden olemassaolon olet jo unohtanut?”

Olen tehnyt tätä, paljonkin joskus. Ja jos lähden päämäärättömästi vaeltelemaan kauppoihin, niin saattaa edelleen käydä.

Jo vuosia olen tuntenut vastenmielisyyttä turhaa ostamista kohtaan. On kurja tunne purkaa ostoksensa ja huomata, ettei oikeastaan olisi tarvinnut niistä yhtäkään. Tai että on ostanut vaatteen, joka ei sovi yhteen minkään omistamasi vaatteen kanssa – joten jotta sitä voisi käyttää, sen ympärille pitää ostaa lisää vaatekappaleita. Ikävää on myös huomata, että on ostanut vaatteen, joka ei kestä käyttöä. Eräs halvasta ketjuliikkeestä ostamani ihana mekko hajosi esimerkiksi saumoistaan, kun kiskoin sitä ensimmäistä kertaa päälleni (ei, se ei ollut liian pieni). Koska palautusaika oli mennyt umpeen, en edes voinut viedä sitä takaisin kauppaan. Menetin siis kivan vaatteen, siihen kuluttamani rahat ja sen tunteen, jonka tähden olin mekon ostanut: ajattelin näyttäväni siinä erityisen hyvältä.

Entä kuinka moni on joskus ostanut vaatteen vain siksi, että tahtoi löytää jotain, eikä suostunut lähtemään kotiin tyhjin käsin? Minä olen. Liian monesti. Ne vaatteet eivät koskaan ole oikeita. Niiden kohtalo on hautautua kaapin perälle, josta ne sitten joutuvat aikoinaan Uffin laatikkoon, jollet onnistu kauppamaan niitä kirpparilla tai kavereille. Tai ehkä vielä pahempaa: käytät niitä väkisin, kun ne nyt tuli ostettua, etkä koskaan tunne oloasi niissä kovin hyväksi.

 

 

”Huomasin valikoivani kaapista aina ne samat vaatteet, joiden käyttäminen toi mielihyvää ja joissa tunsin oloni mukavaksi. Ne vaatteet myös kulutin loppuun ja korvasin uusilla samanlaisilla, kun saumat ratkesivat ja kangas reikiintyi.”

Ostin ennen vaatteita sen mukaan, mikä milloinkin näytti kaupassa hyvältä. Ostin erityylisiä vaatteita, sillä en tahtonut näyttää joka päivä samalta. Halpoja vaatteita, jotka tyydyttivät hetkellisen uudistumisen tarpeeni ja jotka menettivät taikansa parin käyttökerran jälkeen. Uusi on uusi vain hetken. 

Jo jonkin aikaa olen ostanut vaatteita eri taktiikalla. Olen toki halunnut olla harkittu pukeutuja jo vaikka kuinka kauan, mutta käytännön toimissani on ollut toivomisen varaa. Sitten luin Trendin jutun, jossa shoppailtiin stylistien kanssa. Ja vasta silloin ymmärsin: vaatekauppaan ei mennä hengailemaan. Sinne mennään toteuttamaan etukäteen tehty suunnitelma. 

Silloin aloin myös pohtia, minkälaisista vaatteista ihan oikeasti pidän itseni yllä. Tämä ei ole sama asia kuin, millaisista vaatteista pidän yleensä. Minä ainakin saatan pitää vaikka minkälaisista tyyleistä ja ihailla suuresti asukokonaisuuksia, joissa en tuntisi oloani itsekseni tai näyttäisi hyvältä. 

Mietin, missä vaatteissa näytän aina hyvältä ja siltä, miltä haluan näyttää. Nämäkään eivät ole sama asia. 

”Metsästät täydellistä vaatekaappia, mutta oletko koskaan pohtinut, miltä se näyttää?”

Vaatekaappini kulmakivet ovat vaatteita, joita olisin joskus pitänyt kovin tylsinä: harmaat neuleet, laadukkaat t-paidat, valkoiset yläosat, laskeutuvat linjat, kapeat farkut. Niissä tunnen oloni minuksi. Ja niissä tunnen oloni itsevarmaksi.

Tämän ymmärrettyäni aloinkin ostaa erilailla. En enää ostanut vaatteita, jotka näyttivät hyviltä rekissä tai vielä siellä kaupan pukukopissakin. En enää ostanut vaatteita, joissa tunsin oloni sillä hetkellä kauniiksi. Aloin ostaa vaatteita, joissa tiesin tuntevani oloni varmaksi aina.

”Kuulen usein sanottavan, että laadukkaat vaatteet ovat liian kalliita. Silti moni tekee heräteostoksia joka kuukausi ja hankkii vaatteita, joita voi käyttää kerran tai kaksi, ennen kuin ne menettävät muotonsa ja omistaja mielenkiintonsa. Itse näen tilanteen toisin päin - köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa.”

Siellä Berliinissä kävelin erääseen vaatekauppaan. Keräsin mukaani kasan ihania vaatteita, sovitin ne moneen kertaan pukukopissa ja join samalla kuohuviiniä (aika luksusta, jep). Lopulta jäljellä oli kolme vaatetta, joista päätin, että saan ostaa kaksi. 

En pystynyt päättämään, mitkä kaksi.

Lähdin kaupasta tyhjin käsin ja varasin kaikki kolme vaatetta. Kahden päivän kuluttua marssin takaisin kauppaan ja ostin neljä vaatetta: kapeat, täydellisesti istuvat harmaat farkut, pienen mustan jakun, pitkän mustan laskeutuvan paidan ja kauniisti vartaloa myötäilevän farkkumekon. 

Yksikään vaatteista ei ollut halpa. Meinasin jättää osan kauppaan ihan vain, koska ajattelin, etten voi ostaa näin montaa näin kallista vaatetta. Mutta sitten ajattelin uudestaan. Jokainen näistä vaatteista on sellainen, jota tiedän käyttäväni todella usein ja todella pitkään. Ne ovat vaatekaappini perusväreissä, monikäyttöisiä ja ostoslistallani (siellä oli normaalivyötäröiset farkut, jakku, monikäyttöinen mekko ja vähän hienompi laskeutuva pusero). Miksi jättäisin niistä yhtäkään kauppaan, kun budjettini periaatteessa sallii niiden ostamisen ja vaatekaappini on niiden myötä aika paljon valmiimpi?

Käytin siis kevään vaatebudjettini näin, enkä osta mitään ennen kesän tuloa. Lisäksi käyn vaihtokauppaa itseni kanssa: näiden uusien vaatteiden myötä vaatekaapistani on lähdettävä saman verran vaatteita. Tiedän, että siellä on vielä se yksi mekko, johon liittyy liikaa muistoja, siellä on se liivi jota ehkä joskus saattaisin vielä käyttää mutten käytä kuitenkaan, siellä on kesähame, joka oli joskus suosikkini, mutta joka ei ole ollut ylläni kahteen kesään. 

 

 

”Kuvitellaan, että kulutat 50 euroa kuukaudessa heräteostoksiin, jotka menettävät merkityksensä heti, kun pääset kotiin - muutama paita ja yksi asuste edullisesta liikkeestä, niin summa on kasassa. Jos teet näin joka kuukausi, tulet käyttäneeksi vuodessa 600 euroa vaatteisiin, joita et tarvitse. Tuolla 600 eurolla olisit taatusti voinut hankkia sen täydellisen neuleen, jota et raaskinut ostaa mutta jota käyttäisit pitkään ja hartaasti  ja silti summasta jäisi vielä rahaa kunnollisiin talvikenkiin ja -takkiin.

Esimerkiksi halvat farkut maksavat noin 50 euroa, mutta koska niiden materiaali ei kestä kovaa käyttöä, joudut ostamaan uudet farkut vähintään kerran vuodessa. Kalliit, mutta kestävämmät farkut maksavat noin 150 euroa ja niitä voit käyttää ainakin seuraavat viisi vuotta.”

Vaatestrategiani on nykyisin yksinkertainen. Ei heräteostoksia, mutta kun jokin listallani oleva asia löytyy, sen saan ostaa. Tosin en siinä vaiheessa, kun kullekin vuodenajalle määrittelemä budjetti on käytetty. Kevään budjettiin mahtuu enää se huivi, joka edelleen uupuu. Muuten se oli tässä.

Se on hirveän vapauttavaa. Nyt kun en saa ostaa uusia vaatteita, voin laittaa kaikki ylimääräiset rahani matkakassani kartuttamiseen. Ja ehkä pääsenkin kesällä yhden reissun sijasta kahdelle. Näen silmissäni Atlantin valtamereen katsovia pastellitaloja ja kuulen korvissani portugalia. Ja mikä tuolla meren toisella puolella häämöttää? Näyttää melkein Vapauden patsaalta. Ei odota! Se on Vapauden patsas...

Joko haistat katukojujen pretzelit ja viemärien katkun? 

---

Kursivoidut lainaukset Hannele Lampelan Täydellinen vaatekaappi tuhlaamatta (Gummerus, 2016)

Kuvissa päälläni Filippa K:n silkkikimono, jota käytän ihan varmasti ikuisesti. Se on aika hieno vaate, joten rouhennan kokonaisuutta Cosin harmaalla t-paidalla ja Zaran 50 euroa maksaneilla revityillä farkuilla. Ostin ne viime kesänä, eikä niitä enää oikein voi käyttää ilman vyötä, sillä ne valuvat. Kaulassa kierrätetyistä kelloista ja ruusukvartsista tehty pitkä riipus, jonka ostin Mauerparkin kirppikseltä. 

Share

Ladataan...

 

Lähdin Berliiniin vähän ristiriitaisin tuntein.

Se ei ole kaunis kaupunki. Siellä ei ole mitään kuvattavaa. Se on valtava. Siellä ei voi kävellä paikasta toiseen.

Niin sanoivat ystäväni. 

Ja sitten nuo samat ihmiset sanoivat:

Se on ihana. Siellä on mahtavia aamiaisbrunsseja. Julkisilla on tosi helppo liikkua. Siellä on halpaa. Ja komeita miehiä.

Ota tästä nyt sitten selvää.

 

 

Ensimmäisenä päivänä paistoi aurinko. Parinkymmenen minuutin taksimatka Tegeliltä Potsdamer Platzin lähelle hotelliini maksoi 25 euroa. Taivas oli sininen, auton ikkunasta vilahteli teollisuusrakennuksia ja ihmeen kauniita taloja. Turkkilainen taksikuski kyseli, onko Helsinki Norjassa, ja kertoi pelaavansa joka sunnuntai jalkapalloa.

Hotellissa kysyin, miten pitkä matka Kreuzbergiin on kävellen

”Kävele tuon puiston läpi ja ota sieltä Ubahn U1. Jää pois Warschauer Strassella. Ja sitten kun olet kävellyt tarpeeksi, ota ubahn takaisin.”

Jaaha. 

Rakastan vieraita kaupunkeja, olenko kertonut sen? Se järjetön onnen ja innostuksen tunne, jonka kokee katsellessaan junan ikkunoista ulos ja nähdessään ihan oudon näköistä maisemaa, rouheita taloja, värikkäitä taloja, ihan vain erilaisia taloja. Silloin metromatka ei ole vain metromatka, vaan pieni seikkailu seikkailun sisässä. 

Silloin on jotenkin erityisen elossa. 

 

 

East Side Gallery on joen vartta kulkeva pitkä pitkä graffittiseinä. Rannassa istuskeli ihmisiä, joku poltti vesipiippua ja hyvännäköinen poika jäi katsomaan perääni. Oli aurinkoa, olutta ja pitkä lempeä ilta, mutta minä en malttanut pysähtyä.

 

 

Kello viideltä seikkailin jossain päin Kreuzbergiä. Oli kummallinen päivä, en ollut syönyt aamiaisen jälkeen. Ajattelin, että nappaan jotain pientä välissä, jotta voin mennä illalliselle kunnon illallisaikaan. Kolmen euron falafel kuulosti juuri sopivan pieneltä.

Söin seuraavan kerran hotellin aamiaisella. 

 

 

Kreuzbergistä, sieltä East Side Gallerysta, voi vallan hyvin kävellä Potsdamer Platsille. Toki pysähdyin matkalla sille falafelille ja sen jälkeen viinille. Mutta olin silti ehkä kahdeksan aikaan perillä. Tai en ihan perillä. Löysin ihanan vaatekaupan. 

Siellä tarjoiltiin ilmaista kuoharia. Se ei johtanut toivottuun lopputulokseen, vaan täydelliseen päättämättömyyteen. Kun lähdin kaupasta tyhjin käsin, myyjä ei enää hymyillyt niin kovasti. (Palasin kyllä viimeisenä päivänä ja ostin kaiken, mutta siitä lisää toisessa postauksessa.)

 

 

Jos on Berliinissä sunnuntaina, Mauerparkin kirppis on ehdoton vierailupaikka. Niin sanoivat ihan kaikki, ja niin sanon minäkin.

Hotellin congierge myötäili ja muistutti, että Berliini on hyvin vanhanaikainen kaupunki. Kaikki kaupat ovat sunnuntaisin kiinni, joten jos tahdot ostoksille, mene Mauerparkiin.

Ubahn alle ja suunta Prenzlauer Bergin kaupunginosaan siis.

 

 

Pieni neuvo: jos matkustat Berliiniin maaliskuussa, on ihan hyvä idea ottaa mukaan pipo ja hanskat. Muuten voi käydä näin.

 

 

Ihan Mauerparkin kulmilla oli kiva kahvila, Linnen. Se pelasti jäätyneen olemukseni kirppishengailun jälkeen. Söin kvinoapuuroa ja join vihreää teetä upottavassa nojatuolissa. Viereisessä pöydässä pariskunta puhui puoliksi englantia puoliksi saksaa. Joku luki lehteä, menu oli aamiaisia pullollaan. Ei ollut kiire minnekään.

 

 

Prenzlauer Berg oli kukassa. Ilmassa tuntui maaliskuun tihkusade, piilotin pääni kaulahuivin sisään ja ihmettelin, miten kevät voi olla jo täällä. Eihän Berliini ole kovin kaukana. Mutta ehkä se kuitenkin on. 

Henkisesti nyt ainakin. 

 

 

Berliiniläisten joukkoon oli kovin helppo sulautua. Kaikki puhuivat minulle saksaa, kunnes avasin suuni. Kenestäkään ei voinut tietää, kuuluuko hän tänne, vai onko vain käymässä. Monta kulttuuria yhdessä ja hyvä niin. 

Kasvissyöjällä oli niin helppoa. Jokaisessa ravintolassa tai kahvilassa oli jotain minulle, usein koko lista. Kuvassa on prenzlauerbergiläisen An einem Sonntag im August -ravintolan punajuuriburgeri. Listan pääosassa olivat erilaiset vegeburgerit, ja paikka oli aivan ihana. Se sijaitsee ihan Ebelswalder Strassen ubahnin vieressä, eli Schönhauser Alleen ja Kastanien Alleen kulmassa.

 

 

Juuri kukaan ei etukäteen suositellut kaupungin turistinähtävyyksiä, mutta kävin silti katsomassa niistä tärkeimmät. Seisoin Brandenburgin portin alla, ja mietin, kuinka kuninkaalliset ennen kulkivat sen ali ja miten armeijat marssivat sen kautta sotaan. 

Puikkelehdin Murhattujen juutalaisten muistomerkin kivipaasien välissä ja katsoin natsijohtajien valokuvia silmiin Typography of Terrorsissa. Kaikki tämä kauhea tapahtui täällä joskus. Sitä ei saa unohtaa. Sitä ajattelin myös pari päivää myöhemmin, tiistaiaamuna yhdeksältä Tegelin lentokentällä. 

On tärkeää, että muistamme. On tärkeää, että emme pelkää. On tärkeää, että valitsemme rauhan.

 

 

Viimeisenä päivänä päätin shoppailla. Saavuin Prenzlauer Bergiin kymmeneltä aamulla ja huomasin, että putiikit aukeavat täällä aikaisintaan yhdeltätoista. Niinpä söin vegaanista myslipuuroa Superfoods & Organic Liquids -kahvilassa ja tallustelin kuvaamassa katuja. 

Seuraavaksi suhautin ubahnilla Alexander Platzille kävelläkseni sieltä Auguststrasselle, missä oli kuulemma kivoja kauppoja ja The Barn: huippukahvia.

Nyt tarkkana: Alexander Platz on se paikka Berliinissä, missä tuskin tahdot viettää aikaa. Siellä pystyi kuvittelemaan, millaista DDR:ssä oli. Siellä oli Primarkin kaltaisia halpisketjuja, siellä maassa istui kodittomia ja siellä kaikki oli vähän harmaata. Siellä eräs mies silitteli koiraansa vilttiin kietoutuneena. Annoin hänelle kolikkoni ja mietin, kuinka onnekas olenkaan, kun suurimmat ongelmani juuri sillä hetkellä olivat liian painava kamera, väsyneet jalkani ja se, löydänkö suositellun kahvilan. 

Auguststrassella ei juuri ollut putiikkeja, mutta yksi ihana sisustuskauppa siellä oli. Jos tykkäät Tine K:sta, rouheasta pellavasta ja teollisuushenkisestä viimeistelemättömyydestä, käy täällä. 

The Barnissa ei ollut wifiä eikä nopealla vilkaisulla myöskään ruokaa, joten käännyin ovelta ja suuntasin kadun toiselle puolelle Factory Girl Berlin -kahvilaan. Viereisessä pöydässä istui kolme parikymppistä ruotsalaista, joilla oli kovin hauskaa. Sisustus oli sekalainen, sillä tavalla huoleton, jota Suomessa harvoin näkee. Sellaisena juuri ihana.

 

 

Lähdin tälle reissulle aika väsyneenä ja stressaantuneena ja suoraan sanottuna vähän innottomasti.

Noin kymmenen minuuttia Berliiniin saapumisen jälkeen muistin jälleen, miksi matkustamista tarvitaan. Kun irtautuu arjestaan, saa siihen etäisyyttä ja osaa katsoa sitä toisin silmin. Lukkiutuneisiin aivoihin virtaa ajatuksia, sydämeen hirveästi intoa.

Se ideoiden määrä, jonka täällä sain, on ihan uskomaton. Lisäksi tämä kaupunki onnistui jotenkin palauttamaan minut treeniohjelmien, aikataulujen ja suorittamisen luota olennaisen äärelle:

Tahmeus ja väkinäisyys johtuu siitä, ettei seuraa sydäntään. 

Seuraa siis sitä. Pienessä ja suuressa.

Kiitos Berliini, olit juuri sitä, mitä tarvitsin. (Ja melkoisen kuvauksellinen.) 

Tschüss!

 

Share

Ladataan...

 

Tiesittekö, että nainen syö suunnilleen yhden huulipunan vuodessa (tieto pöllitty Viiskulmalta). Minä punaan huuleni lähes joka päivä ja epäilenkin, että tuo luku on kohdallani paljon korkeampi.

Joten niin paljon kuin Chanelin sävyjä rakastankin, päätin etsiä täydellisen luonnonkosmetiikkapunan. 

 

 

Testasin seitsemän punaa: Kjaer Weisin Rapturen, Dr. Hauschkan 08:n, Absolutionin 19:n, Zuiin Begonian, Bohon 106:n, Treat Collectionin Pop-Tasticin ja Laveran Pink Fuchsian.

Kjaer Weisin Rapture on todella kaunis päiväkäyttöön sopiva sävy, joka levittyy hyvin ja pysyy melko pitkään. Pieni miinus pakkauksesta, vaikka yleensä pidänkin kovasti Kjaer Weisin tyylistä. Tämä huulipuna vaatii kuitenkin siveltimen, joten sitä ei ole niin helppo kantaa mukana (minulla on aina huulipunia laukussa ja takin taskussa). Luksuspuna.

Dr. Hauschkan 08 on tummahko nudesävy, joka ei valitettavasti oikein sovi väreihini, vaan näyttää huulillani hieman epäluonnolliselta. Dr. Hauschkan meikkitaiteilija tosin levitti tätä samaa sävyä huuliini kuukausi takaperin, ja silloin tulos oli kaunis. Taitaa siis olla vähän käyttäjästä kiinni. Puna kestää huulilla pitkään, ja pigmentti on hyvä. Kevyemmän lopputuloksen saa, jos levittää punan siveltimellä. Suosittelisin nudesävyjen ystävälle.

Absolutionin Powerful Pink 19, mitä tästä nyt voi sanoa? Kaikkien aikojen suosikkipunani on Chanelin Ina, ja tämä on hyvin lähellä sitä. Pysyy kuin synti, peittää todella hyvin ja sävy on siis ihana. Testin suosikkini. Ainoa miinus levittyvyydestä: puna on aika kuiva, joten se ei liu'u huulilla kovin hyvin. Kuivahuulinen ei välttämättä tykkää. Jos tämä hurja väri ei miellytä, niin hillitympiäkin löytyy.

Zuiin Begonia on syötävän suloinen pinkki. Tykkään kovasti, vaikka sävy on ehkä aavistuksen vaaleampi kuin minulle olisi hyväksi. Zuiin Butterscotch on vanha lempparini ja tämä on hyvin samanlainen. Luultavasti luottokesäpunani. Pysyy myös hyvin.

Boho Green Revolutionin 106 on edullinen löytö! Puna maksaa muistaakseni noin kympin, hillitty roosan sävy toimii täydellisesti vaikka töissä ja puna myös pysyy yllättävän hyvin. Miinusta tulee holkista, joka tuntuu todella huteralta. Tätä punaa ei kannata levittää kovin ottein. Hintaansa nähden erittäin hyvä puna. 

Treat Collectionin Pop-Tastic ei ole luomua, mutta siitä on vähennetty kemikaaleja. Tämä on sen Chanelin toinen haastaja. Se on Absolutionia kiiltävämpi ja hillitympi huulilla, vaikka näyttääkin pakkauksessa aika räikeältä (tykkään kyllä kunnon väreistä). Minun huulillani tämä ei pysynyt kovin hyvin, siitä vähän miinusta. Sävy hyvin kohdillaan. Oletteko muuten kokeilleet Treat Collectionin kynsilakkoja ja kynsilakanpoistoainetta? Iso suositus niille.

Laveran Pink Fuchsia on myös edullisemmasta päästä. Väri on kaunis kylmä violetin ja pinkin sekoitus. Levittyy ja peittää hyvin, mutta päivän mittaan saa lisätä aika monesti.

Näistä punista Absolution, Zuii ja Boho pysyvät huulillani yhtä hyvin kuin synteettiset punat. Ja tiedättehän toki, miten punan saa pysymään?

Levitä kerros punaa, taputtele ylimääräinen väri talouspaperiin ja toista kolme kertaa. 

Minä pidän erityisesti pinkeistä ja kylmistä sävyistä. Lämpimät sävyt, peruspunainen, nudet sekä vaaleat pinkit tekevät ihoni likaisen näköiseksi, vaikka näyttävät upeilta monella vaaleammalla naisella. Jos olet hukassa huulipunaviidakossa, kannattaa muuten ehdottomasti mennä kivijalkakauppaan ja kysyä sävyn valintaan apua ammattilaiselta tai varata vaikka meikkikonsultaatio. Esimerkiksi Jolie myy monia luomupunia, ja sieltä saa myös neuvoja.

Onko teillä luomupunasuosikkeja?

 

PS Berliini-kuulumisia tulossa pian, kunhan saan kaikki tsiljoonat kuvat valittua ja käsiteltyä.

Osa punista saatu testiin blogia varten.

Kuva minusta: Hannele Salmi ja kuvassa huulilla se Absolution. 

Share

Pages