Ladataan...

Tältä näytän tänään....tai siis kauniissa valossa, kivoissa vaatteissa, meikkiä naamassa ja hyvästä kulmasta kuvattuna. 

 

Selasin yhtenä päivänä vanhoja valokuvia. Katsoin kymmenen vuotta nuorempaa itseäni ja ajattelin, että olinpa nätti.

Tuo kymmenen vuotta nuorempi minä ajatteli, että olisinpa laihempi.

---

Kerro, kerro kuvastin,

miksi näen muhkuroita, mitä ovat nuo silmäkulmiin ilmestyneet uurteet, miksen saanut syntyessäni paksuja hiuksia, miksi rintani ovat näin pienet, miksi rintani ovat näin suuret...

Olen turhautunut kiiltokuviin, valkoisiin blogeihin, kameraa varten aseteltuihin kukka-asetelmiin ja ulkonäköpaineisiin.

Elämä ei ole täydellistä. Sen ei kuulu olla täydellistä. Eikä meidän tarvitse näyttää täydellisiltä.

Got it?

Tuskin kukaan on täysin vapaa ulkonäköpaineista. On inhimillistä olla kiinnostunut peilikuvastastaan ja tahtoa näyttää hyvältä. Itsestään kannattaa pitää huolta, ja omien parhaiden puolien korostaminen on fiksua. Jokainen meistä näyttää erilaiselta meikittömänä likaisessa tukassa ja verkkareissa kuin kauniissa vaatteissa, hiukset harjattuina ja meikkiä naamassa. Enkä nyt todellakaan tarkoita, että meikki on kauneuden edellytys. Tarkoitan, että ulkonäkö muuttuu tilanteen mukaan.

Mutta.

Oletko seissyt peilin edessä kovassa valossa ja tarkastellut peilikuvaasti armottomasti? Oletko etsinyt kehostasi virheitä? Ja jos etsit, löysitkö?

Veikkaan, että löysit. 

Me näemme pitkälti sen, mihin keskitymme: jos etsii virheitä, niin ihan varmasti löytää. 

Joten mitä jos jatkossa tarkastelisit itseäsi silloin, kun näytät mielestäsi kauniilta? Pehmeässä valossa, hyvällä mielellä.

Ja mitä jos lakkaisit etsimästä virheitä?

Se määrä energiaa, ahdistusta, turhautumista ja pahaa oloa, jonka naiset ovat maailman eri aikoina kohdistaneet oman ulkonäkönsä ruotimiseen, on ihan järjetön. Ja miksi? Siksikö että joku on keksinyt, että ihannenainen näyttää tietynlaiselta. Ollakseen kaunis, ollakseen haluttava, ollakseen...onnellinen?

No mutta. Tekeekö ulkonäköön keskittyminen onnelliseksi? 

Ensinnäkin naisihanne muuttuu koko ajan. Se, mitä me nykyisin pidämme virheenä, on ollut toisina aikoina kaunista. Katso vanhoja maalauksia: näetkö yhtään hoikkaa ja muhkuratonta naisvartaloa? Katso sitten kiinalaisnaisten surkastettuja jalkoja, katso kylkiluut kasaan painaneita korsetteja. 

Se, mitä me nykyisin pidämme barbaarisena, on ollut toisina aikoina tavoiteltavaa.

Myös meidän aikamme kauneusihanteita tullaan tulevaisuudessa kummastelemaan. Mieti sitä. Ja mieti sitten, kuinka arvokasta niiden tavoitteleminen on.

Toiseksi: miksi meidän ylipäätään pitäisi tavoitella ulkoa asetettua ihannetta? Tuleeko ihmisestä kaunis, jos hän mahtuu johonkin muottiin, keskittää tarmonsa laihtumiseen, lihasten kasvattamiseen tai ryppyjen silottamiseen?

Vai olisiko hän sittenkin kauniimpi hyväksyessään itsensä.

Hurjahko ajatus.

Kuinka paljon enemmän naiset saisivatkaan aikaan, jos kaikki ulkonäköpaineisiin tuhlautuva energia keskitettäisiin johonkin muuhun? Vaikka nyt ilmastonmuutoksen torjuntaan, naisten aseman ja eläinten oikeuksien parantamiseen, uusien naisten näkökulmasta suunniteltujen sovellusten kehittämiseen – tai vaikka ihan vain hyvän elämän elämiseen. 

Miten vahvoja naiset silloin olisivatkaan. 

Joten.

Mitä jos katsoisit reisiäsi rakkaudella, mitä jos katsoisit uurteitasi rakkaudella, mitä jos katsoisit meikitöntä naamaasi rakkaudella, mitä jos katsoisit itseäsi rakkaudella?

Hyväksyisit, että olet kokonainen moniulotteinen ihminen, etkä mikään sieluton, litteä kiiltokuva.

Ja lupaathan:

ettet anna kilojen, selluliitin, uurteiden, hiusten, huulten, nenän, silmien, jalkojen, käsien, vatsan, varpaiden, sormien, ihon tai minkään peilistä näkyvän pikkujutun (sillä niitä ne ovat) estää itseäsi elämästä täysillä ja olemasta onnellinen?

Lupaathan. 

 

Kerro, kerro kuvastin,

mistä sainkaan näin kauniit silmät, hehkuupa ihoni kauniina, ovatpa reiteni ihanan muodokkaat, pyöristyypä vatsani kauniisti.

 

Kerro, kerro kuvastin, 

 

MITEN IHANA VAHVA NAINEN OLENKAAN. 

 

 

Share

Ladataan...

 

 

Kun pyörät irtosivat maasta ja kone käänsi nokkansa kohti Italiaa, katselin pienenevää maisemaa ja nojasin päätäni ikkunaan.

Aina kun lennän Finskillä, on vähän kuin tulisi lapsuudenkotiin. Paikkaan, johon joskus kuului ja nykyään enää ei, tiedättehän. Tekee mieli kävellä bisneksen verhon läpi, nostaa jokin boksi alas takakeittiössä ja istahtaa sille, vetää hanskat käteen laskeutumisen ajaksi ja ottaa itse kahvia keittimestä. 

Lensin viisi vuotta elämästäni. Luovuin siivistäni viisi vuotta sitten. Noiden viiden vuoden aikana näin puoli maailmaa. Noista viidestä vuodesta – Nykistä, Bangkokista, Hong Kongista, Shanghaista, Pekingistä, Osakasta, Naritasta, Kantonista, Delhistä, Mumbaista, Kanariasta – on muistona ehkä 30 kuvaa. Se oli aikaa ennen Instagramia, aikaa ennen älypuhelimia. Aikaa, jolloin katselin revontulia Grönlannin yllä, valvoin unettomana Aasiassa ja ostin sampooni Nykistä. 

Aikaa jolloin tätä nykyistä somemaailmaa ei ollut, eikä kukaan osannut kaivata sitä.

Mieti sitä hetki. 

Kun tuolloin kymmenen vuotta sitten olin aikuisen elämäni alussa, en olisi koskaan voinut kuvitella olevani noiden kymmenen vuoden vierittyä tässä enkä maailman olevan tällainen. 

Maailma ja minä, me molemmat muutuimme. 

Ja jos kirjoittaisin teille kymmenen vuoden päästä, 

kirjoittaisin nämä samat sanat.

Joten ehkä ei kannata liikaa suunnitella, kontrolloida tai murehtia.

Sitä mietin, kone halkoi pilviä ja kolmen tunnin kuluttua astuin ulos Roomassa.

Mutta se on jo toinen tarina. 

 

Share

Ladataan...

 

Joissain kulttuureissa ihmisiä ei saa kuvata, sillä kuvan pelätään varastavan osan sielusta. Epäilen, että pelko saattaa olla aiheellinen.

Olipa kerran kaunis päivä. Aurinko siivilöityi puiden välistä ja niiden varjoon oli katettu joukko pöytiä. Laseissa oli viiniä, ilmassa sorisi vieraskielinen puhe ja eräässä pöydässä istui kaksi ystävystä koskemattomat annokset edessään. Kaksi puhelinta ilmaantui esiin, kaksi kameraa räpsyi, kaksi Instagramia aukesi. 

Ja sitten toinen heistä alkoi epäröidä. Katsoi ystäväänsä, joka katsoi pientä ruutua kädessään. Antoi sitten aurinkolaseihin verhotun katseensa kiertää aukiota, näki ihmisiä, ruokaa, viiniä, kukkaruukkuja iloisesti merkkailevan koiran.

Eikä yhtään puhelinta.

Otti omansa, käänsi äänet pois ja sujautti laitteen takaisin laukkuun. Tunsi outoa vapautta. 

Mitä jos kauniin annoksen voisikin vain syödä, kertomatta kenellekään?

Rakastin Instagramia silloin, kun se oli nimensä mukaisesti instant-kuvapäiväkirja, täynnä värejä ja iloa ja hauskoja hetkiä, vahvoja filttereitä ja hetken mielijohteesta napattuja kuvia. Tili oli salainen, seuraajia 20. Kuvista ei aina tykännyt kukaan, eikä sen väliä. 

Ja sitten jokin alkoi muuttua. Tuli lisää pieniä sydämiä, ja mitä enemmän niitä tuli, sitä enemmän niitä halusi. Kuvapäiväkirjasta tuli peli, ja kuvista katosi aitous ja hetki. Sielu.

Oletko koskaan tehnyt jotain vain saadaksesi siitä kauniin kuvan? Oletko koskaan päivittänyt elämääsi sosiaaliseen mediaan silloin, kun olisi kannattanut elää sitä elämää? Oletko koskaan huolestunut, jos päivityksesi ei saa tykkäyksiä?

Koko tässä kuviossa on jotain perustavanlaatuisesti pielessä. Tässä maailmassa on monia asioita, joista on syytä huolestua: ilmastonmuutos, eläinten tappaminen makunautintojen tähden, se vanha setä joka soittaa lähikaupan nurkalla haitaria ja nukkuu yönsä ties missä tai vaikka se, että monia tuntuu kiinnostavan enemmän pepputreenin tulokset kuin mikään edellämainituista.

Suosio sosiaalisessa mediassa tuskin kuuluu tähän joukkoon.

Melkein poistin koko Instagramin, mutta sitten en kuitenkaan tehnyt sitä. Tahdon takaisin kuvapäiväkirjani. Poistinkin siis vain osan niistä asetelluista, Instaa varten otetuista kuvista, joiden ainoa vika oli epäaitous. Sitten lähdin skumppapiknikille, ja ystäväni räpsäisi tuon kuvan, missä mikään ei ole täydellistä ja kaikki siksi niin hyvin. 

 

Share