Ladataan...

Hei murmelit, mitä kuuluu?

Lähdimme viime sunnuntaina purjehtimaan Turusta länteen. Vailla tarkkaa suunnitelmaa, vailla aikataulua. Kolme viikkoa aikaa, koirat kyydissä ja tämä väliaikainen koti mukana.

Sillä kodilta tämä vene nyt tuntuu, se Helsingin kaksio ja arki siellä on niin kaukana. 

Sanotaan, että nähdäkseen lähelle on mentävä kauas, tai jotain sinne päin, kai. Tämä on varmaan se tunne. On helpompi tietää, mitä tahtoo, nähdä elämänsä tarkemmin, kun lähtee hetkeksi pois. Pää selkiytyy.

Tämä on ensimmäinen purjehdusreissuni. Aika menee täällä lähtöihin, rantautumisiin, purjeiden trimmaamiseen, vendoihin eli vastatuulessa kääntymiseen, köysien selvittämiseen, syömiseen, aurinkorasvan lisäämiseen...perusjuttuihin.

Elämä tuntuu kovin hyvältä näin. Mietin, tekeekö kaikki se moderni maailma, liian helppo elämä, meistä onnettomia? Täällä ei ole aikaa eikä varaa olla onneton tai miettiä liikoja. Muuten tipahtaa aallon tullessa yli laidan tai lyö vähintäänkin päänsä johonkin. Purjeveneessä on ahdasta. Ja kun toinen ohjaa, toisen on tehtävä ruokaa. Muuten ei syödä. Sinne se aika katoaa ja arki valuu yhä kauemmas.

Niin...lakkasin meikkaamasta jo monta päivää sitten, pesen hiukseni meressä enkä ole avannut Facebookia viikkoon. Kirjoitan tätä puhelimella, sillä läppärin netti ei juuri toimi. Ai niin: olemme siis Ahvenanmaalla. Reissua voi seurata parhaiten Instagramista @annavihervaarasta, mutta yritän tulla tännekin aina välillä.

Milloin, en ihan lupaa. Aika virtaa täällä erilailla.

Voikaa hyvin siellä.

Share

Ladataan...

 

Vähän toivoisin, että aina voisi olla kesä. Tai ainakin touko-syyskuu. Eläisikö silloin enemmän?

Olen ajatellut tänä kesänä eniten yhtä asiaa. Nimittäin sitä, miten kivaa voi olla, jos ei takerru vääriin asioihin, jos ei koko ajan juokse jonkin perässä, jos ei elä sitten kun, jos ei kaipaa kauheasti lisää materiaa, jos ei jatkuvasti odota.

Sillä tämä elämä on nyt. Ei meillä ole muuta kuin nyt. 

Minulla on nyt kesä, on kaunista valoa jossa kuvata viehkeitä vanhoja taloja ja tienvarren kukkia, on valkoinen mekko ja hapsulaukku ja ihastus bohotyyliin ja murrettuihin lämpimiin väreihin. Joskus kesäkuussa istutin viljelylaatikkooni retiisejä ja vähän muutakin, olin kuukauden myöhässä, mutta retiisejä tuli silti. Joten ehkä se ei ole niin justiinsa.

Nyt teen vielä viikon töitä, sitten lomailen. Kiitän edellisen postauksen kommenteista, luin ne kaikki ja ajattelin niitä. En aio vastata, sillä niitä on paljon, kesä on lyhyt ja jännittävä kirja odottaa. 

Olen vähän holtiton. Enkä edes pahoittele.

Menkää jo, nauttikaa tästä valosta, lämmöstä, hurmasta. Menkää, ja eläkää,

NYT.

Share

Ladataan...

 

Tykkään usein enemmän ketjuliikkeiden vaatteista kuin suomalaisten muotisuunnittelijoiden asuista. Kuvan farkut ovat Leviksen, paita, sandaalit ja laukku Zarasta. (Häpeällistä, tiedän.)

Hipsteri-keitin Chemexillä tulee suodatinkahvia. Ja se maistuu just siltä.

Voitelen leivän Becelillä enkä luomuvoilla, sillä voi on epäterveellistä. Ei varmaan tarvitse mainita kookosrasvaa, eihän?

Uskon siis ennemmin virallisia ravintosuosituksia kuin ravintoguruja. 

Kun Löylyssä soi viikonloppuna ysärihittejä, olin noin sata kertaa enemmän innoissani kuin Sidewaysin uudesta suomiräpistä. 

 

 

Ihminen ei tarvitse niin paljon proteiinia ja salitreeniä kuin väitetään. Olen syönyt yli 10 vuotta kasvisruokaa ja kävin salilla viimeksi vuonna 2006. Silti minulla on hyvä lihaskunto ja korkea hemoglobiini.

Meditointi on tylsää. Sinkkuelämää on paljon parempi rentoutumiskeino. 

Soijajugurtti on pahaa.

Niin ovat mimosatkin. Mehu mehuna ja skumppa skumppana.

J.K. Rowling peittoaa Haruki Murakamin mennen tullen. Tosin Murakamilta voi lainata parempia sitaatteja.

 

 

Epäilen että tiukalla ruokavaliolla on yhteys pahaan mieleen.  

Rakastan paahtoleipää.

Ja hilloa. 

En jaksanut lukea Kon Maria loppuun.

Töihintuloaika ei ole ahkeruuden mittari.

Kuuntelen juuri Ace of Basea, koska inspiroiduin noista ysärihiteistä.

En usko, että yksikään Instagramin ihana ruokakuva on aito. 

Yövyn mieluummin hotellissa kuin jonkun kotona. 

Näytän usein parhaalta selfieissä.

En jaksa olla koko ajan niin helvetin täydellinen, hyvä ja cool.

En jaksa, koska vähempikin riittää. Tai siis: vähemmällä tulee onnellisemmaksi.

Vielä yksi:

Elämän kuuluu olla kivaa.

 

 

Tuleeko siitä kivaa, jos on cooli kahvinkeitin, coolia musiikkia, coolit vaatteet ja coolit mielipiteet? Tuleeko siitä kivaa, jos uuvuttaa itsensä liian suuren työmäärän alle, jos tarkkailee syömisiään ja jos kehittää itseään paremmaksi silloinkin, kun tekisi mieli vain katsoa sitä Sinkkuelämää?

Enpä usko. 

Hyvässä, kivassa elämässäni ostan joskus halpismekkoja, koska tykkään niistä. En tunne huonoa omatuntoa, sillä se on loputon suo. Sen sijaan hankin nahkaa hyvin harvoin, tuen luonnon- ja eläinsuojelutyötä, syön pääosin kasvisruokaa, en omista autoa, asun kerrostalossa, avaan ovia mummoille ja juttelen koiria rapsuttaville vanhoille sedille. 

Hyvässä, kivassa elämässäni on paljon ystäviä ja hauskoja päiviä, joina ei tehdä yhtään mitään tuottavaa. On myös vapaapäiviä, joina siivoan, joogaan ja kirjoitan blogia. Ehkä pesen ikkunatkin. Siinä rakastan naisellisia vaatteita ja kotiani, joka ei näytä hyvältä Instassa. Luen uskomuksista ja odininlapsista, pyöräilen paljon ja aina siihen sopimattomissa vaatteissa, ja kun liikaa väsyttää, otan taksin, en Uberia. Siinä opin juuri keittämään kahvia mutteripannulla ja vaikka se on hyvää, olen vähän laiska ja juon aamulla pikaespressoa.

Joten, mitä jos ei tarvitsisi olla cool, täydellinen ja aina hyvä. Voisiko elämä olla aika kivaa,

mitä luulette? 

PS Kiitti otsikkoideasta Trendi! Pus.

Share

Pages