Ladataan...

 

Pääsin loppuvuodesta opiskelemaan tosi kiinnostavaa tutkintoa. En silti ollut yksiselitteisen onnellinen.

Tiedän nimittäin, että moni asia elämässä tulee hintalapun kanssa. Saadakseen jotain uutta, sille on raivattava tilaa. Ja minä pidän elämästäni. Mistä voin luopua?

Luovuttava nimittäin on. Tutkintoni on suunniteltu tehtäväksi työn ohessa, mutta se on 60 opintopisteen laajuinen. Se tarkoittaa vuoden täysipäiväistä opiskelua. Ja vuosi on juuri se aika, joka opiskeluun on varattu. 

Tälläkin matikkapäällä pystyy laskemaan, että jos on päivät töissä, huoltaa kahta koiraa yksin, bloggaa, tarvitsee 8 tuntia unta yössä, joogaa ja tykkää sosiaalisesta elämästään, tik tak, päivässä on vain tietty määrä tunteja. Ei onnistu.

Siksi jouduin vähän miettimään prioriteettejani. Ja sitä, mihin vapaa-aikani valuu. 

Hmm.

Jooga? Ei käy. Tarvitsen sitä pitämään pääni kasassa.

Mitä jos joku toinen lenkittäisi koiria välillä? Jaa, ei. Ensinnäkään ei ole ketään toista säännöllistä lenkittäjää. Ja tarvitsen lenkkejä pitämään pääni kasassa.

Sosiaalinen elämä. Kaverit siis. Ei. Ilman heitä pääni nyt ei ainakaan pysy kasassa.

Voisinko nukkua vähemmän? En. Se pää-juttu.

Luopua fiktion lukemisesta? En. Tarvitsen vähän todellisuuspakoakin.

Ja sitten on tietenkin tämä blogi. Hetken jo mietin, että voisin ehkä luopua tästä. Saisin aikaa. Mutta sitten, mikä pitikään pääni kasassa silloin, kun elämäni oli kaikkea muuta? Jep, blogi. Jo monta vuotta olen kirjoittanut tänne kaikesta siitä, mitä päässäni liikkuu. Ja saanut teiltä vertaistukea. En tahdo luopua blogistakaan.

Lopulta en keksinyt mitään muuta poisjätettävää kuin turhan netissä ja somessa haahuilun, joka todella saisikin jäädä. Päätin, että joogaan kun ehdin, mutta viikoittaisesta Rootsin tunnista en luovu. Ja sitten pakoilen todellisuutta vähän vähemmän, ehkä jopa radikalisoidun ja irtisanon HBO:n.

Ei ole kovin paljon tuossa, ei. Tuskin ihan 60 opintopisteen verran. 

Melko vaikeaa tämä luopuminen, tuumin. Mutta jotain hyvääkin siinä on: kun miettii, minkä voisi jättää, huomaa tykkäävänsä elämästään aika paljon. Just sellaisenaan. Ja se on kyllä hyvä.

Elämä kun on matka, ja siitä matkasta kannattaa nauttia. Mielellään vaikka ihan joka hetkestä. 

Päätin kauan sitten, etten koskaan elä tulevaisuudessa. En elä sitten kun -elämää, koska silloin unohdan olla onnellinen nyt. Ja mitä jos se tulevaisuus ei tulekaan? Silloin olisi heittänyt elämänsä hukkaan. 

Vaikka tahdonkin opiskella ja suorittaa sen tutkinnon mieluiten nopeammin kuin hitaammin, en aio uhrata elämääni sille. Aion olla elossa, en vain olemassa jotain tulevaisuuden päämäärää varten.

Sillä juuri nyt meillä on vain nyt.

Ei kovin hyvin mene, ajattelette ehkä. Eihän se luopunut mistään. 

Mutta.

Kun oikein mietin, keksin sittenkin jotain, jolla voin ostaa lisää aikaa viikkoihini menettämättä tärkeitä asioita elämässäni.

Arvaatteko jo?

Jep. Tämän elämänmuutoksen hinta on kolmikymppisen tulorakenne.

Mutta se on jo osan 2 aihe. 

 

Lue myös:

Suunta hukassa?

10 asiaa, jotka opin 35 vuodessa

Mitä tuli tehtyä?

Bloglovin, Facebook, Instagram

Share

Ladataan...

Yhteistyössä Sukhimatot

 

Meillä on uusi matto. 

Maton nimi on Naima, ja se on Beni Ourain -matto. Se tarkoittaa, että Naima on perinteinen paimentolaismatto. Näitä mattoja on kudottu Marokon Atlasvuoristossa 1500 vuotta. Ne ovat 100-prosenttista lampaanvillaa, eikä niissä käytetä väriaineita. Naimaan on siis selvästi tarvittu sekä valkoista että tummaa villaa. Nuo lampaat laiduntavat vapaana vuorilla. 

Naima tilattiin minulle neljä kuukautta sitten. Noiden neljän kuukauden aikana Naiman kutoi käsin Marokossa nainen nimeltä Zhirou, sillä Sukhin mattojen kutominen aloitetaan aina vasta silloin, kun teet tilauksen. Jokaisesta matosta kerrotaan sen tekijän nimi, ja osa heistä on esitelty Sukhin sivuilla. Zhirouta ei tosin löydy sieltä, sillä kaikki naiset eivät halua tulla kuvatuiksi. Kuvan sijaan sain tämän kortin, johon Zhirou on kirjoittanut nimensä. 

 

 

Zhirou on kutonut mattoja 15 vuotta. Ennen sitä hänen miehensä elätti perheen räätälinä. Mies joutui olemaan pitkiä aikoja poissa kotoa, ja toimeentulo oli vaikeaa. Sitten pariskunta opetteli matonkutojiksi. Nyt Zhirou kutoo Atlasvuoristossa mattoja Sukhille ja saa vähintään tuplasti enemmän palkkaa kuin paikalliset keskimäärin. 

 

 

Me elämme hyvin erilaista elämää, minä ja Zhirou. Minä asun kaksiossa Helsingissä, käyn töissä suuressa mediatalossa, tulin juuri yin-joogasta ja aamulla juon kauralattea ja syön avokadoleipiä. Zhirou sen sijaan...en tiedä, mutten usko hänen käyttävän kauramaitoa tai elävän muutenkaan yhtä etuoikeutettua elämää kuin minä. Berberiheimoja on viime vuosiin asti syrjitty Marokossa, eivätkä he ole esimerkiksi saaneet käyttää omaa kieltään. Ajatelkaa, jos minä en saisi kirjoittaa suomeksi, vaan joutuisin käyttämään vaikka ruotsia tai venäjää. Ei tulisi välttämättä kauhean lennokas juttu.

Zhirou kutoi minulle Naiman kotiseudullaan Atlasvuoristossa. Moni nainen ei voi tehdä työtä kotinsa ja perheensä lähellä, sillä seudulla on hyvin vähän työpaikkoja. Ihmiset joutuvat lähtemään isoihin kaupunkeihin ja kauas siitä elämästä, jota haluaisivat viettää. Sukhi haluaa vaalia paimentolaiskulttuuria, joten työpajat sijaitsevat siellä missä berberitkin: vuoristossa.

 

 

Meillä ei ehkä ole Zhiroun kanssa juuri yhteistä, mutta meitä yhdistää Naima. Minä sain ihanan maton, Zhirou töitä ja palkkaa. Toivon, että minun mattoni teki hänen elämästään parempaa.

Tällaisia esineitä tahdon kotiini, tähän vanhaan ja vuoden päästä siihen uuteen. Esineitä, jotka ovat kauniita, mutta joilla on myös merkitystä. Esineitä, jotka tuovat tähän maailmaan enemmän hyvää kuin pahaa ja kestävät aikaa. Paimentolaismatot saattavat kulkea sukupolvelta toiselle, voitteko kuvitella? 

Naima on noin kolme kertaa paksumpi kuin miltä se kuvissa näyttää. Se tuntuu jalkojen alla niin pehmoiselta, sille voisi vaikka käydä nukkumaan. Koirat löysivätkin sen heti. Ja se sopii tänne mielestäni ihan täydellisesti. Olen varma, että olemme yhdessä pitkään.

Sukhilta löytyy muuten käsintehtyjä mattoja Marokon lisäksi Intiasta, Nepalista ja Turkista. Ja heillä on nyt 25-prosentin ale. Vink, vink.

 

 

Lue myös:

Kotiuutisia

Kodin raivaus, pään raivaus

Sunnuntai, järjestys ja hyvä olo

 

Bloglovin, Facebook, Instagram

Share

Ladataan...

 

Hei tammikuu, hyvien asioiden kuu, eikö? Vegaanihaaste pyörii taas ja vuoden alku on muutenkin hyvien muutosten aikaa. 

En osallistu tällä kertaa Vegaanihaasteeseen lähinnä siksi, että se meni minulta jotenkin ohi. Ajattelen, että sen sijaan voisin pitää ihan oman vegaanikuukauden taas pian. 

Minusta tämä vegaanius on ihana trendi. Meinasin vähän suutahtaa Nytin jutusta, jossa väitettiin vegaaniutta hyväosaisten esittämiseksi. Sitten en kuitenkaan jaksanut. Koska ihan sama, lisääntyykö vegaaniruoan tarjonta ja syöminen siksi, että se on nyt hip ja pop vai lisääkö yhä useampi ruokavalioonsa enemmän kasviksia eettisistä syistä. Toki on hieman ärsyttävää, että omat puhtaasti eettisistä ja ekologisista syistä tekemäni valinnat rinnastetaan ruokavaliolla hifistelyyn, mutta toisaalta ei sen niin väliä. Pääasia on, että kasvissyönti on nousussa. 

Sitä paitsi näitä toisenlaisiakin näkökulmia on, kuten uusimman Imagen juttu: Liha tottelee tofua. Se kertoo Berliiniin vegaanisen kuntosalin perustaneesta Joni Purmosesta, joka on tuon salin lisäksi ollut perustamassa myös Vegaaniliittoa ja Oikeutta eläimille -järjestöä. Lukekaa juttu, se on hyvä! Rakastan Imagea muutenkin. Se on niitä lohdullisia lehtiä, jotka saavat ajattelemaan, että: jee, joku tajuaa mua, joku muukin miettii näin. 

 

Kolmen kaverin vegaanijätskit: TYKKÄÄN.

 

Mutta palataan siihen Vegaanihaasteeseen. Oma ruokavalioni on tällä hetkellä ehkä 80-prosenttisesti vegaaninen. Silloin kun syön muuta kuin kasviksia, lautasellani on työpaikan kasvisruokaa (jonka kanssa olen luovuttanut, ei siitä tule vegaanista varmaan koskaan), joskus jotain hyvää juustoa tai vähän kalaa. 

Syön näin, koska yritän tehdä valintoja, jotka ovat hyväksi tälle maailmalle. Samalla pyrin olemaan hyvä ja lempeä myös itselleni. Vaikka vegaanius onkin mielestäni ihana asia, omaan elämääni sopii tällä hetkellä paremmin sallivampi ajatusmaailma. Kaikenlaisten muutosten keskellä en halua miettiä ruokaa liikaa, en kyllä muutenkaan halua. Luitteko Saaran mahtavan kirjoituksen? Lukekaa! Allekirjoitan suunnilleen kaiken siinä. Syön huoletta vaaleaa leipää, pastaa ja tällä viikolla olen tainnut joka ilta maistella Kolmen kaverin suklaa-karamelli-vegaanijätskiä suoraan purkista. Enkä tunne siitä mitään huonoa omatuntoa. Olen huolissani eläimistä ja maailmasta, en niinkään siitä, onko reisissäni selluliittia. 

 

Kasvisravintola Date + Kalen kulhoruoat kiinnostaisivat...

 

Ja kun pastasta tuli puhe, ajattelin jakaa teille yhden nopean, vegaanisen pastaruoan reseptin. Sen pääraaka-aine on pastan lisäksi Härkis, joka on kivan helposti saavutettava kasvisproteiini toisin kuin ilmeisen uhanalainen toverinsa Nyhtökaura. Kertokaa, jos kokeilette!

Nopea Härkis-pasta

1 paketti Härkistä
1 purkki Mutti-tomaattimurskaa
1 dl kaurakermaa
1 rkl punaviinietikkaa
3 valkosipulinkynttä
oliiviöljyä
valkopippuria
suolaa
basilikaa
täysjyväpastaa

Laita pasta kiehumaan. Silppua valkosipulinkynnet ja kuullota niitä runsaassa öljyssä. Lisää Härkis ja paista, kunnes se on lämminnyt ja saanut makua valkosipuleista. Lisää tomaattimurska ja punaviinietikka. Keitä hetki. Sekoita lopuksi joukkoon kaurakerma ja mausteet. Anna hautua hetki ja valuta sillä välin pasta. Kippaa kastike pastan päälle ja koristele basilikalla. 

 

Lue myös:

Vähän liikaa, tarpeellinen kirja ja hyvä keitto

Uunibataatit tofulla ja cashew-pähkinöillä

Ihmiskoe: Hyvän olon kuukausi

 

Bloglovin, Facebook, Instagram

Share

Pages