Ladataan...

Hyviä syitä asua yksin: kukaan ei valita, jos ostat uusia sohvatyynyjä – tai että tyynyjä olisi liikaa (ihan kuin muka voisi olla). 

Päivitin siis sohvan talveen ja muutenkin uuteen. On asioita, jotka eivät tästä kodista seuraa mukanani, kun muutan helmikuussa. Osa on sisustusasioita, kuten värikkäitä sohvatyynyjä, osa enemmän henkisiä. Täältä ei muuta pois sama tyyppi, joka muutti tänne 3,5 vuotta sitten. Se tyyppi oli jotenkin aika paljon nuorempi ja epävarmempi, mietti uudelleen paikkaansa maailmassa, kantoi mukanaan syyllisyyttä erosta ja pelkäsi, että kaikki vielä rysähtää ja kunnolla. 

Kolmessa vuodessa ehtii tapahtua paljon. Niin sohvatyynyissä kuin päässäkin. Onneksi. 

Pakkailen vähän jo henkisesti ja fyysisestikin. Olen vienyt vaatteita keräykseen, siivonnut vinttiä ja katsellut tavaroitani sillä silmällä, mikä pääsee mukaan ja mikä menee myyntiin. Konmaritan vähän, vaikken koskaan saanutkaan kyseistä opusta luettua loppuun.

Se on samaan aikaan ihanaa ja haikeaa. Tulen kaipaamaan tätä saarta. Vaikka eihän sitä tiedä, ehkä palaan joskus.

Tuntuu, että yksi osa elämästäni on päättymässä, niin käy aina välillä, elämä kulkee kausissa, sykleissä. Mitä uusi tuo mukanaan, sitä en tiedä. Toivon, että paljon hyvää.

Tulin kirjoittamaan sohvatyynyistä ja onnistuin päätymään elämänkausiin. Oh well, joskus käy näin.

 

Ai mikä uusi koti? Lue täältä: Kotiuutisia

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

 

 

Share

Ladataan...

Suhtaudun selluliittiin vähän samoin kuin kaloreiden laskemiseen: en laske kaloreita, enkä ajattele selluliittia. Olen nykyisin sitä mieltä, että minulla on sileät reidet ja muutenkin kaunis vartalo. Se johtuu siitä, että useimpina päivinä en etsi vartalostani virheitä. Koska se ken virheitä etsii, se virheitä löytää.

Jos takareisiäni katsoo kriittisesti kirkkaassa valossa, niin eiväthän ne ihan sileät ole. Minulla, kuten lähes jokaisella naisella, on selluliittia. Sitä pahista, jota vastaan meidät on opetettu taistelemaan. Ja mehän taistelemme – tai nuorempi minä ainakin taisteli.

Olen kuivaharjannut ihoani, levittänyt sille litroittain selluliittigeeliä ja laihduttanut itseni liian pieneksi. Selluliitti ei kadonnut mihinkään edes silloin, kun painoindeksini oli 19 ja näytin melko pahalta.  

Kummallista on itse asiassa se, että ainoa asia, mikä sellulliittia on takareisissäni vähentänyt, on ikä: minulla on nykyisin sileämmät reidet kuin koskaan ennen. Suurin selluliitinpoistaja löytyy nimittäin mielestäni. 

Selluliitti on päänsisäinen ongelma. Se on juuri niin suuri haitta kuin minkä siitä tekee. Jos sitä etsii itsestään tai muista, niin varmasti löytää. Lähes jokaisella naisella kun on sitä. Joillain miehilläkin muuten. Se ei myöskään ole mikään uusi ilmiö, sitä on ollut kaiketi aina. Katso vaikka Rubensin kuuluisia maalauksia naisvartalosta. Hoikkia? Ei. Sileitä? Ei. 

Selluliittia vastaan taisteleminen on sukua korseteille, typistetyille jaloille, ylilaihalle kauneusihanteelle, rinta- ja peppuimplanteille, poistetuille kylkiluille ja ties mille muulle. Sen demonisoinnin sanoma on, että naisen vartalo (ja nainen!) ei kelpaa sellaisena kuin on, sille pitää tehdä jotain. Mutta miksi?

Ehkä siksi, että naiset keskittyisivät taistelemaan selluliittia vastaan ja jättäisivät tärkeämmät taistelut taistelematta. Miksi naisvartaloa ylipäätään on aina haluttu muokata, miksi aina on ollut mahdottomia kauneusihanteita? Ei ainakaan naisten voimauttamiseksi.

Typistettyihin jalkoihin verrattuna selluliitti ei kuulosta kovin pahalta jutulta. Mutta se kuitenkin estää monia meistä hyväksymästä itseään sellaisena kuin olemme. 

Minä en aio haaskata yhtään hetkeä elämästäni kehoni haukkumiseen ja selluliitin etsimiseen. Tai edes kuivaharjaamiseen. 

Minulla on sellulliittia, ja niin luultavasti sinullakin. Useimmilla meistä on. Mutta mitä siitä. Ollaan ylpeitä vartaloistamme ja rakastetaan niitä, jooko? Ja keskitetään voimavaramme vaikka maailman pelastamiseen tai hyvän elämän elämiseen. 

Trendi ja Lily haluavat kumota selluliittiin liittyvän stigman. Siksi aloitamme #MuhkuraManifesti-kampanjan, jolla kannustamme kaikkia tulemaan selluliittikaapista. Lue lisää Toimituksen blogista. 

Katso myös video aiheesta!

 
Ja jos kehonkuva ja vartalo mietityttävät muuten, haluat ehkä lukea myös tämän: Kun ruoasta tulee vankila ja urheilusta uskonto.
 
Kuva Saara Helkala
 
BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Ladataan...

Helsingin historia on aina kiinnostanut minua. On jännittävää lukea ajoista, joina maailma oli erilainen ja tutut kulmat vasta nousemassa tai pelkkää tuulista kallioniemeä. Kun lisäksi rakastan Senaatintorin ympäristöä, Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungissa oli melkein pakollinen luettava.

Olen monet kerran miettinyt Engeliä kävellessäni noilla kulmilla. Pysähdyn lähes joka kerta katsomaan Tuomiokirkkoa, kun ohitan sen. Se on vain niin kaunis. Nikolainkirkko, alun perin. Keisarin mukaan, tietenkin. Sata vuotta sitten nimi muutettiin itsenäistymisen seurauksena Suurkirkoksi. Ja myöhemmin Tuomikirkoksi. Mutta nyt eksyn asiasta.

”Olen luvannut Charlottelle, että olemme Helsingissä kuusi vuotta. Sen verran uskon uudelleenrakentamisen vievän ja sen verran on kirjattu sopimukseen. Lupausta ei ole vaikea pitää, sillä tämä on luotaantyöntävin paikka, minne matkani on koskaan vienyt. Voidaankin sanoa, että kun jotakin työnnetään syrjään, se työnnetään Helsinkiin.”

 

 

Saksalainen Carl Ludvig Engel saapuu vuonna 1816 perheineen rakentamaan keisarin käskystä suuriruhtinaskunnalle uutta pääkaupunkia, Helsinkiä. Jukka Viikilän teos on Engelin kuvitteellinen yöpäiväkirja. Se kertoo Engelin (kuvitteellisista) ajatuksistaan vuodesta 1816 vuoteen 1840, jolloin hän kuoli. Hän ei koko aikana opi rakastamaan Helsinkiä ja pohtii päiväkirjassaan, oliko oikein tuoda perhe tänne kylmään, syrjäiseen kolkkaan. Samalla kaupunki rakentuu ympärillä. 

”Bulevardilta ostamalleni tontille, ikään kuin vastapainoksi rakennustyön hallittavuuden ja järjestelmällisyyden vaatimuksille, olen rakentanut puutarhan. Puutarha on ensimmäinen Helsingissä, ja se herättää kaupunkilaisissa epäilyksiä ja kummeksuntaa. On sanottava, että kallioinen ja käytännöllinen kaupunki ei ole tottunut kauneuteen kukkien muodossa, eikä – jos suorasanaisia ollaan – oikein muussakaan. Tontti on kuitenkin erinomainen löytö. Bulevardin korkeiden kallioiden ympäröimä laakso on viljavin paikka kapungissa.”

Enpä olekaan ennen ajatellut Bulevardia viljavana laaksona. Juuri siksi tämä kirja on niin kiehtova. Se kertoo Helsingistä ennen kuin siitä tuli Helsinki. 

Engel (tai Viikilä) avaa kirjassa myös muita ajatuksiaan, pohtii olemassaoloaan ja yhteiskuntaa.

”Koska en ole lähimainkaan yhtä elossa kuin tapaamani naiset, minun on rakennettava kaupunki, jotta ohut ja vähäinen olemassaoloni levittyisi pidemmälle ajanjaksolle ja olisi siten kokonaisuutena saman painoinen. Miksi olen näinä päivinä niin kateellinen naisille? Heiltähän puuttuu niin paljon. Mistä tämä patetia, joka heti tuntuu vääristelyltä?”

”Hain aamulla räätäli Palmqvistilta uuden talvitakkini. Kun sovitin sitä peilin edessä, en kokenut minkäänlaista uudistumista. Takki painotti piirteitä, joista luulin päässeeni jo eroon.”

Hmm, Engelkin ilmaisi identiteettiään vaatteilla!

Akvarelleja Engelin kaupungista voitti viime vuonna Finlandia-palkinnon (tietenkin heti, kun kirjoitan, etten yleensä lue yleisesti arvostettuja kulttuurikirjoja, niin sitten luen juuri niitä...) ja suosittelen sitä, jos Helsingin historia ja sen rakennusajan kuvaus kiinnostaa. Kirja on helppo- ja nopealukuinen, kieli runollista, mutta ei koukeroista. Tykkäsin. Ja nyt katson Senaatintoria, Kaivaria ja Tähtitornia toisin silmin. 

 

Jos kaipaat Helsingin sijaan maailmalle, ehkä luetkin mieluummin tämän: Säästä ajatuksesi eläviä varten

Kuva on vanha, Tuomaanmarkkinoita odotellessa. <3

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Pages