Ladataan...

 

Jos minulla olisi tytär,

Kertoisin hänelle vahvoista naisista, jotka toteuttivat unelmansa, eivätkä suostuneet jäämään valmiiseen muottiin. Sellaisista kuin Paola Suhonen, Coco Chanel tai Madonna

Lukisin ja näyttäisin hänelle kertomuksia tytöistä, jotka tekivät oman päänsä mukaan ja olivat rohkeita. Sellaisista kuin Peppi Pitkätossu ja Pikku Myy ja Buffy Vampyyrintappaja. En kertoisi hänelle prinsessoista, jotka odottavat pelastavaa prinssiä tekemättä mitään. En varmasti kertoisi naisista, jotka alistuvat kohtaloonsa ja antavat muiden kohdella heitä huonosti tai nukkuvat ruusuaidan takana elämän mennessä ohi.

Tutustuttaisin hänet ystäviini. Oman elämänsä girlbosseihin. 

Soittaisin hänelle musiikkia, jossa lauletaan, miten tytöt pyörittävät maailmaa. Sellaista, jota laulaa vaikka Beyoncé.

Who run the world? Girls! Who run this motha? Girls!


Näyttäisin hänelle, mihin kaikkeen ihan tavalliset naiset ja tytöt pystyvät. Kertoisin siitä, joka vaelsi yksin tuhansia kilometrejä, siitä joka matkasi koiravaljakolla kylmässä erämaassa ja siitä, joka purjehti yksin maailman ympäri 16-vuotiaana. Ja sitten veisin hänet seikkailemaan.

Opettaisin hänelle sen, mitä itse opin uraäidiltäni. Naisen ei tarvitse olla pullantuoksuinen ja pyörittää kotia (mutta hän saa, jos haluaa). Naisella on ihan yhtä suuri oikeus tehdä uraa kuin miehelläkin. Naisella on ihan yhtä suuri oikeus toteuttaa omat unelmansa. Ja hän pystyy siihen ihan itse.

Koska minulla ei ole tytärtä, kerron näitä tarinoita itselleni. Ja kertoisin, vaikka olisi. Meille molemmille, kaikille naisille. 

Who run the world?

GIRLS.

(Tai pikemminkin ihmiset. Se, joka uskaltaa.)

 

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

 

Share

Ladataan...

En ole ikinä omistanut sohvaa, josta olisin oikeasti pitänyt. Kaikki ne ovat olleet jotenkin vääränlaisia.

Ensimmäinen melkein minun sohvani oli eksäni ostama, moderni jättiläismäinen violetti samettisohva. Näin jälkikäteen ajatellen se oli varmaan aika mainio, mutta siihen aikaan halusin valkoisen nahkasohvan. 

Sellainen meille sitten tuli. Hirveän kallis designsohva sekin. Vähän sohvan jälkeen meille tuli myös koira – jota emme hennonneet ajaa sohvalta. Valkoinen nahkasohva ja koiran kynnet, tarvitseeko jatkaa? Ja jotenkin se sohva oli muutenkin kalsea. 

Valkoisen nahkasohvan jälkeen ihastuin maalaisromantiikkaan ja merelliseen Gant-tyyliin. Seuraava sohvamme oli tummansininen farkkuhenkinen divaanisohva. Sekin maksoi maltaita. Stailasin sen raidallisilla ja tähtikuvioisilla tyynyillä ja tykkäsin siitä noin kolme sekuntia. Sitten sininen alkoi ärsyttää ja piilotin sen vaaleanharmaiden pellavaverhojen alle. 

Kun muutin tänne, muuttokuormassani ei ollut sohvaa. Elämäni on myllerryksessä, eikä kodin rakentaminen kauheasti kiinnostanut. Ajoin isäni ja veljeni kanssa Ikeaan, ja palasimme sieltä harmaan Karlstad-sohvan kanssa. Se oli ihan kiva. En rakastanut sitä lainkaan.

 

Ennen. Kangas on epätasaisen värinen ja pinttynyt paikoin ruskeaksi, koska olen päästänyt koirat sohvalle. 

 

Olen haaveillut chesterfield-sohvasta ja howard-sohvasta. Myös sellaisesta sirosta rokokoo-henkisestä samettisohvasta, vaikka tiedän, että se olisi epämukava. Karlstad on aina tuntunut liian modernilta, liian skandinaaviselta, liian tylsältä, liian kylmältä.

Toisaalta se on aina ollut aika hyvä sohva. Mukava ja helppo ja muotokieleltään ajaton. Tuntui tyhmältä hankkiutua siitä eroon vain, koska se oli vähän väärän henkinen. 

Jossain vaiheessa sain ajatuksen. Auttaisiko uusi kangas? Ruotsalainen Bemz tekee uusia päällisiä Ikean sohviin, voisinko kokeilla sellaista. Ei tarvitsisi luopua hyvästä sohvasta ja saattaisin saada siitä mieleiseni. Onnistuisikohan tuo?

Kankaan valinta oli vähän kuin Tinder-deittailua: joistain tiesin jo netissä: not in a million years, toisista tuumasin nähtyämme livenä: ei jatkoon, muutamassa oli ehkä sitä jotain. Kysyin neuvoa kavereiltani ja eräänä iltana tein päätöksen. Minulle tulisi tummansiniharmaa samettisohva. 

Kolmen päivän päästä muistin, etten tykkää sinisestä.

Hädissäni meilasin perään: voisinko vaihtaa siniharmaan vaaleanharmaaksi? Voin. 

Kolme viikkoa myöhemmin Matkahuoltoon saapui paketti: uusi päällinen Bemziltä, Designers Guildin Zaragoza Vintage Velvet Zinc -kankaalla. 

En tiedä, mitä olin ajatellut. En mitään, luultavasti. Se on ongelmani välillä, toimin nopeasti, enkä mieti loppuun asti. 

Niin, kangas oli ihana. Mutta miten hitossa siitä tulee osa sohvaa? Tein sen, mihin alennun vain äärimmäisessä hädässä: katsoin ohjevideon. Jaahas. Sohva pitää PURKAA. Sohvan mukana tuli kai aikoinaan työkalukin. Mutta kuka sellaisia säilyttää?

Onneksi on naapureita. Sain jakoavaimen, käytin illan muttereiden aukaisemiseen ja revin kädet verillä vanhat päälliset pois ja uudet tilalle. En edes liioittele, käteni olivat naarmuilla seuraavana päivänä.

Ja nyt. Nyt meillä on SAMETTISOHVA. Siitä tuli paljon parempi kuin koskaan olisin uskonut. Se on vähän boheemi. Vähän ranskalainen ehkä. Ei lainkaan skandinaavinen. Pehmeä. Ylellinen. 

 

Jälkeen. Koirilta kielletty.

 

Ensimmäinen sohvani, josta pidän, jota rakastan.

Se vaati kymmenen vuotta ja aika monta väärää valintaa, mutta lopulta löysin sen oikean (tai tein sen oikean, paremminkin). Se on siis mahdollista, sen oikean saavuttaminen. Just saying. 

 

 

Lisää sisustusta:

Koti, kevät ja korppi

Makuuhuoneen päivitys

Kaikinpuolin hyvä matto

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Ladataan...

 

Avauduin ystävälleni Ainolle Instagram-ahdistuksestani. Siitä, miten se on muuttunut niin ammattimaiseksi, etten enää viihdy. Ja siitä, että olen katsonut niin paljon muiden kauniita kuvia, etten osaa enää olla omanlaiseni. Hän sanoi:

”Mitä jos ajattelisit siitä laillani. En jaksa pitää kiitollisuuspäiväkirjaa, mutta sen sijaan tallennan Instagramiin hyviä hetkiä ja muistan niitä katsomalla, mistä kaikesta olen kiitollinen.”

 

Tämä kuva on kiitollisuuspäiväkirjani ensimmäinen kuva.

 

Lue myös:

Ottaisin sieluni takaisin, kiitos

Kun some vei sielun

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Pages