Ladataan...

En ole ikinä omistanut sohvaa, josta olisin oikeasti pitänyt. Kaikki ne ovat olleet jotenkin vääränlaisia.

Ensimmäinen melkein minun sohvani oli eksäni ostama, moderni jättiläismäinen violetti samettisohva. Näin jälkikäteen ajatellen se oli varmaan aika mainio, mutta siihen aikaan halusin valkoisen nahkasohvan. 

Sellainen meille sitten tuli. Hirveän kallis designsohva sekin. Vähän sohvan jälkeen meille tuli myös koira – jota emme hennonneet ajaa sohvalta. Valkoinen nahkasohva ja koiran kynnet, tarvitseeko jatkaa? Ja jotenkin se sohva oli muutenkin kalsea. 

Valkoisen nahkasohvan jälkeen ihastuin maalaisromantiikkaan ja merelliseen Gant-tyyliin. Seuraava sohvamme oli tummansininen farkkuhenkinen divaanisohva. Sekin maksoi maltaita. Stailasin sen raidallisilla ja tähtikuvioisilla tyynyillä ja tykkäsin siitä noin kolme sekuntia. Sitten sininen alkoi ärsyttää ja piilotin sen vaaleanharmaiden pellavaverhojen alle. 

Kun muutin tänne, muuttokuormassani ei ollut sohvaa. Elämäni on myllerryksessä, eikä kodin rakentaminen kauheasti kiinnostanut. Ajoin isäni ja veljeni kanssa Ikeaan, ja palasimme sieltä harmaan Karlstad-sohvan kanssa. Se oli ihan kiva. En rakastanut sitä lainkaan.

 

Ennen. Kangas on epätasaisen värinen ja pinttynyt paikoin ruskeaksi, koska olen päästänyt koirat sohvalle. 

 

Olen haaveillut chesterfield-sohvasta ja howard-sohvasta. Myös sellaisesta sirosta rokokoo-henkisestä samettisohvasta, vaikka tiedän, että se olisi epämukava. Karlstad on aina tuntunut liian modernilta, liian skandinaaviselta, liian tylsältä, liian kylmältä.

Toisaalta se on aina ollut aika hyvä sohva. Mukava ja helppo ja muotokieleltään ajaton. Tuntui tyhmältä hankkiutua siitä eroon vain, koska se oli vähän väärän henkinen. 

Jossain vaiheessa sain ajatuksen. Auttaisiko uusi kangas? Ruotsalainen Bemz tekee uusia päällisiä Ikean sohviin, voisinko kokeilla sellaista. Ei tarvitsisi luopua hyvästä sohvasta ja saattaisin saada siitä mieleiseni. Onnistuisikohan tuo?

Kankaan valinta oli vähän kuin Tinder-deittailua: joistain tiesin jo netissä: not in a million years, toisista tuumasin nähtyämme livenä: ei jatkoon, muutamassa oli ehkä sitä jotain. Kysyin neuvoa kavereiltani ja eräänä iltana tein päätöksen. Minulle tulisi tummansiniharmaa samettisohva. 

Kolmen päivän päästä muistin, etten tykkää sinisestä.

Hädissäni meilasin perään: voisinko vaihtaa siniharmaan vaaleanharmaaksi? Voin. 

Kolme viikkoa myöhemmin Matkahuoltoon saapui paketti: uusi päällinen Bemziltä, Designers Guildin Zaragoza Vintage Velvet Zinc -kankaalla. 

En tiedä, mitä olin ajatellut. En mitään, luultavasti. Se on ongelmani välillä, toimin nopeasti, enkä mieti loppuun asti. 

Niin, kangas oli ihana. Mutta miten hitossa siitä tulee osa sohvaa? Tein sen, mihin alennun vain äärimmäisessä hädässä: katsoin ohjevideon. Jaahas. Sohva pitää PURKAA. Sohvan mukana tuli kai aikoinaan työkalukin. Mutta kuka sellaisia säilyttää?

Onneksi on naapureita. Sain jakoavaimen, käytin illan muttereiden aukaisemiseen ja revin kädet verillä vanhat päälliset pois ja uudet tilalle. En edes liioittele, käteni olivat naarmuilla seuraavana päivänä.

Ja nyt. Nyt meillä on SAMETTISOHVA. Siitä tuli paljon parempi kuin koskaan olisin uskonut. Se on vähän boheemi. Vähän ranskalainen ehkä. Ei lainkaan skandinaavinen. Pehmeä. Ylellinen. 

 

Jälkeen. Koirilta kielletty.

 

Ensimmäinen sohvani, josta pidän, jota rakastan.

Se vaati kymmenen vuotta ja aika monta väärää valintaa, mutta lopulta löysin sen oikean (tai tein sen oikean, paremminkin). Se on siis mahdollista, sen oikean saavuttaminen. Just saying. 

 

 

Lisää sisustusta:

Koti, kevät ja korppi

Makuuhuoneen päivitys

Kaikinpuolin hyvä matto

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Ladataan...

 

Avauduin ystävälleni Ainolle Instagram-ahdistuksestani. Siitä, miten se on muuttunut niin ammattimaiseksi, etten enää viihdy. Ja siitä, että olen katsonut niin paljon muiden kauniita kuvia, etten osaa enää olla omanlaiseni. Hän sanoi:

”Mitä jos ajattelisit siitä laillani. En jaksa pitää kiitollisuuspäiväkirjaa, mutta sen sijaan tallennan Instagramiin hyviä hetkiä ja muistan niitä katsomalla, mistä kaikesta olen kiitollinen.”

 

Tämä kuva on kiitollisuuspäiväkirjani ensimmäinen kuva.

 

Lue myös:

Ottaisin sieluni takaisin, kiitos

Kun some vei sielun

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Ladataan...

 

Talking about klikkiotsikko. Sori, oli pakko.

Aloitetaan siitä itseruskettavasta. Kokeilen sellaista ensimmäisen kerran siinä viikko sitten. Ja olen virallisesti koukussa.

Olen noviisi tässä, sillä kuvittelen olevani aika tumma. Aina kun valo keväisin lisääntyy, säikähdän vähän, miten vaalea minusta talvisin tulee. Kaipaan väriä naamaani. 

Näin kävi tänäkin keväänä. Ja sitten muistin: jossain lipaston perällä on itseruskettavaa. Voisinkohan kokeilla sitä? Siinä lukee: talvi-iho. Ehkä tulos ei ole kovin paha, ei oranssi, ei laikukas. Ehkä.

Rohkea rokan syö. Eco by Sonyan Winterskiniä aamulla naamaan ja samana iltana kouluun. ”Sä olet ihan ruskea!” ”Ootko ollut etelässä?” ”Ihana väri!”

Kun katson itseäni peilistä en oikeastaan huomaa mitään suurta eroa. Näytän varmaan siltä kuin olisin viettänyt viikonlopun ulkona, iholla on sellainen kultainen hunajan sävy. Ihana. Iso peukku tälle. 

Itseruskettavaa naamassani luin Erika Vikin Hän sanoi nimekseen Aleia -kirjan. Se kertoo ihmistyttö Aleiasta, joka tuntee huonot tuulet. Se on poikkeuksellista, sillä yleensä vain aisteiltaan ylivertainen seleesien kansa tuntee ne. 

Fantasiromaaneissa on yksi asia ylitse muiden: ne ovat todellisuuspakoa parhaimmillaan. Ja minä tykkään aina välillä paeta todellisuutta. Mistäs sitä sitä paitsi tietää, mitä kaikkea tässä maailmassa ja kaikissa muissa on meiltä piilossa. Mistä sitä tietää, mikä on mahdollista ja mikä ei?

Kuten uuden lempisarjani päähenkilö Noah Solloway sanoo (suunnilleen näin) rakkaus on uskon asia ja jumala on uskon asia. Jos niihin uskoo, ne tekee todellisiksi ja silloin ne ovat olemassa. En väitä, että fantasiamaailmat ovat olemassa, jos niihin uskoo, mutta maailma voi olla jännittävämpi (ja ystävällisempi) paikka, jos uskoo johonkin. Hän sanoi nimekseen Aleia on nopealukuinen ja ahmittava kirja, ja näin pääsimme aasinsillan kautta siihen ihmissuhdedraamaan.

En tajua, miten olen välttynyt The Affairilta tähän asti! Se on ihan paras. Olen katsonut sitä ihan liikaa ja ihan liian myöhäisinä kellonaikoina, koska en vain voi lopettaa. Se saa miettimään juttuja, joita olen muutenkin toisinaan miettinyt: onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella, jos pettää yhtä onko taipuvaisempi pettämään myös toista, onko pitkä onnellinen suhde mahdollinen, mikä on onnellinen suhde...

Ja tietenkin The Affair on myös todella viihdyttävä.

2010-luvun moraalittomuudesta 1800-luvun tiukan moraalin aikaan. Toinen uusi lempisarjani on Ylellä pari viikkoa sitten alkanut Victoria. Jos tykkää Downton Abbeysta ja The Crownista, on melkein pakko tykätä tästäkin. Parasta kaikesta on, että päähenkilöt (siis ne oikeat) voi googlata, jos ei satu muistamaan, että Lordi Byron oli Viktorian neuvonantajan vaimon rakastaja. Ja muuta sellaista.

 

Lue myös:

Mistä maailmat alkavat

Koska olen nainen

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Pages