Ladataan...

 

No niin tyypit, kevät kolkuttelee ovella ja on aika päivittää kapselivaatekaappi. Ideahan kapselivaatekaapissa on, että se sisältää rajatun määrän vaatteita, jotka kaikki sopivat yhteen. Ideaalia on toki niin budjetin kuin ekologisuudenkin kannalta, jos mahdollisimman moni vaatekappale sopii moneen vuodenaikaan. Eli jos vertaat tätä talven kapselivaatekaappiini, saatat huomata, että siellä on monta samaa yksilöä. Niin kuuluukin olla.

Nyt on kuitenkin aika heivata pipo ja siirtyä hattuun. Toppatakin tilalle voi kaivaa kaapista varuiksi nahkatakin (toiveajattelua ehkä) ja kenkäpuolta on pakko täydentää kumppareilla. Paksuja neuleita ei enää niin tarvita. Lyhyt villapaita sopii haalarin ja korkeavyötäröisten housujen pariksi pitkää neuletakkia paremmin, sillä se korostaa vyötäröä, kuten nuo housut ja haalarikin. Myös nilkat saavat jo näkyä, ohuisiin mustiin sukkiin verhottuna tietenkin. 

Maiharit ja kumpparit yhdistetään farkkuihin ja korolliset nilkkurit mihin vain. Farkkupaita kuuluu kevääseeni. Se sopii farkkujen kanssa. Leveiden vajaamittaisten housujen ja haalarin kanssa kietaisen sen solmulle vyötäröltä. Pitsipaidan kanssa se toimii avonaisena lämmikkeenä. Kokeile myös korkeavyötäröisen hameen kanssa. 

Onko teillä alkukevään suosikkeja?

 

Kuvat: Zalando, Store of Hope, Samsoe & Samsoe, Hunter 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Ladataan...

Tulin hirveän onnelliseksi tämän postauksen kommenteista. Kiitos te kaikki, jotka kävitte kertomassa mielipiteenne. Se merkitsee minulle paljon.

Olen aina välillä tuskaillut tämän blogin kanssa, sillä tämä on pahasti alkanut muistuttaa työtäni. Ei siinä sinänsä mitään, tykkään työstäni todella paljon. Mutta blogin piti olla harrastus, jotain, joka irrottaa minut työstä. Paikka, jonne saan kertoa, mitä milloinkin mieleen juolahtaa ja tallentaa kauniita hetkiä. Sen ihan alkuperäinen tarkoitus oli tuottaa iloa minulle. Se on myös ollut rakas paikka, jonka avulla olen aikoinaan selventänyt sekavia ajatuksiani ja käsitellyt monta asiaa. Terapiakeino.

Jo pitkään nämä puolet ovat kuitenkin olleet häviöllä. Blogista on tullut melkein pieni media, johon kirjoitan näkökulmallisia juttuja, jonne ammattivalokuvaaja ottaa kuvia minusta ja jonka tekstit yritän parhaani mukaan hakukoneoptimoida, jotta ne löytyisivät Googlesta. Jep. Kuulostaa juurikin siltä, mitä teen työkseni.

Tässä kaikessa ei olisi mitään vikaa, jos tämä tuottaisi minulle iloa. Totuus kuitenkin on, että sitä iloa on ollut yhä vähemmän. Kun kaiken sisällön pitäisi olla tai haluaisi olevan jotenkin muita ihmisiä kiinnostavaa, oma kiinnostus on jäänyt osin taka-alalle. Täällä, omassa paikassani. Tilalle on tullut suorituspaineita, kävijämäärien kyttäystä ja kärsimystä kuvien laadun suhteen. Miten ihmeessä tässä näin kävi?

Yhä useampi nuori tai nuorehko nainen uupuu ja tuntee pahaa riittämättömyyden tunnetta. Ei mikään ihme. Itsekin olen jotenkin näiden vuosien myötä saanut päähäni, että minun tarvitsisi olla huippuvalokuvaaja ja somenero sen lisäksi, että olen kirjoittaja. Ja silti oikeastaan täällä blogissa haluaisin olla vain bloggaaja. Tyyppi, joka kertoo, mitä mieleen juolahtaa, miten mieleen juolahtaa, ja kuvaa kauniita hetkiä. Aitoja, kauniita hetkiä.

Olen hyvin kyllästynyt kaikenlaiseen lavastamiseen. Se ei maistu elämältä. Se maistuu kulissilta. 

Joten, kiitos teille, että kommentoitte. Kiitos, että sanoitte, että myös nopeasti kirjoitetut, kännykkäkuvilla kuvitetut, hiomattomat postaukset kiinnostavat. Sillä meni syyteen tai saveen, tämä blogi ei voi olla olemassa, jollei se ennen kaikkea tuota iloa minulle itselleni.

Some aiheuttaa monille paineita, jatkuva suorittaminen ja yhä paremmaksi yrittäminen väsyttää. Silti on jokaisen oma päätös, mihin lähtee mukaan. Minä hyppään kelkasta. So long!

Ei, en ole häviämässä. Mutta aion palauttaa blogia alkujuurilleen. Muistuttaa itseäni siitä, mitä oikeasti rakastan ja millainen olen. Jossain vaiheessa olen näes heivannut monta vanhaa tärkeää juttua hieno(steleva)mpien asioiden tieltä. Ja tuntenut outoa tyytymättömyyttä ja ahdistusta. Lopulta minä olen kuitenkin sisimmältäni se, joka rakastaa narsisseja ja metsiä hämärän aikaan, en se, joka suihkauttaa ylleen niche-tuoksua täydellinen silkkipaita yllään (ei niin, että silkissä ja niche-tuoksuissa mitään vikaa olisi). 

Varmasti kirjoitan jatkossakin välillä harkittuja juttuja, mutta en joka kerta. Välillä kirjoitan tällaisia, vartissa ennen nukkumaanmenoa syntyneitä. Ja ehkä kuvaan peiliselfieitä asuistani, koettakaa kestää. Se ammattikuvaaja kun ei kulje koko ajan kantapäilläni, yllättävää kyllä.  

Kiitos vielä, te kaikki siellä. Vaikka sanonkin, että tärkeintä on, että minä saan iloa, niin ei tämä olisi blogi ilman teitä. Ei tätä blogia olisi ilman teitä. Toivon, että tänne tullaan hakemaan hyvää mieltä ja että sen kanssa täältä lähdetään. Se riittää.

Kaikkea hyvää, nähdään varmaan pian. 

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

 

 

Ladataan...

Hahaa, kulahtaneet latvat ovat muisto vain! 

Olen tuskastellut hiusteni kanssa jo melkoisen tovin. Latvat olivat karheaa hamppua ja lisäksi epämääräisen punaisen oranssit, kuten kuvasta näkyy.  Halusin eroon niistä ja jotain uutta muutenkin. Vaikka olen ollut pitkähiuksinen suuren osan elämästäni, eräs toinen hiusmalli on aina vetänyt minua puoleensa. Taisin kertoa täälläkin jo kuukausia sitten, että haaveilen POLKASTA...

 

 

Nyt on polkka! Olen niin tyytyväinen siihen, etten osaa sanoin kuvailla! Pelkäsin näes, että mitä jos näytänkin tylsältä ja teen hirveän virheen (joo, kyse on kyllä vain hiuksista). Vielä siinäkin vaiheessa, kun kampaajaystäväni otti sakset käteen, mietin, että hitsit, jos kadunkin tätä aamulla. 

”No aina voidaan laittaa pidennykset, jos saat tästä ihan kauhean kriisin.”

Okei, no se ratkaisi. Sitä paitsi olen aina ollut sitä mieltä, että hiukset ovat uusiutuva luonnonvara. Ja minkä ihmeen takia pitää kampausta, joka lähinnä tuskatuttaa minua, ei koskaan tule kasvamaan todella pitkäksi ja paksuksi, eikä näytä melkein ikinä siltä kuin haluaisin. Yleensä pitkä tukkani nimittäin vain roikkui tai oli sitaistu ponnarille tai nutturalle. Hyvin harvassa olivat ne kerrat, kun siinä oli laineet ja volyymia. Lisäksi latvat olivat noin puolet ohuemmat kuin tyvi. Minua ei selvästi ole tarkoitettu hyvin pitkähiuksiseksi. 

Niin ja tietenkin on yleinen mielipide, joka saa joskus vähän miettimään:

”Sulla on ihana PITKÄ tukka, älä vain leikkaa.”

Mutta minäpä leikkasin, koska lopulta kannattaa aina tehdä just niin kuin itsestä tuntuu hyvältä.

 

 

Olen hihkunut riemusta koko illan! Rakastan tätä tukkaa! Ihan kuin olisin saanut sitä tuplamäärän lisää ja värikin muuttui ihan vain sillä, että latva leikattiin pois. Nyt latvoissa on ehkä vielä pari senttiä vanhoja värejä, mutta muuten väri on ihan ikiomani. 

 

 

Mitäs mieltä olette?

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

 

Pages