Ladataan...

Niin kauan kuin muistan, pukeutuminen on merkinnyt minulle paljon enemmän kuin vaatteita. Se on ollut tapa kertoa maailmalle ja ennen kaikkea minulle itselleni, kuka oikein olen. 

Tyylini oli monta vuotta hieman hakusessa. Pidin monenlaisista vaatteista ja tyyleistä, enkä osannut valita niistä yhtä. Yhtenä päivänä kuvittelin olevani klassinen, toisena pukeuduin kukkamekkoon, kolmantena olin tennarityyppi ja neljäntenä vedin jalkaani prätkäbuutsit ja mustat farkut.

Kadotan tyyli-identiteettini edelleen silloin tällöin. Kun olin huhtikuussa parin päivän vierailulla linnassa, uskoin monta viikkoa tarvitsevani uusia edustusvaatteita, sellaisia neljän ruokalajin kynttiläillalliselle sopivia. Lomalla Amsterdamissa ihastuin vintagemekkoon, jota en käyttänyt Suomeen palattuani kertaakaan. Etelänlomilta hamstraan hellehattuja, jotka kotona ripustan seinälle. 

Alan lomilla elää helposti kuviteltua elämää ja pukeutua sen mukaan. Siitä seuraa virheostoksia ja turhaa rahanmenoa. Todellisuudessa minulle nimittäin riittää pari hienompaa asukokonaisuutta, vintagevaatteet eivät tunnu omilta ja olkihatuille ei Helsingissä ole kovin usein käyttöä.

Siksi minun ei kannata shoppailla ulkomaanlomilla, jollen sitten pysty pitämään mielessäni todellista elämääni. Siihen sopivat rennohkot, yksinkertaiset vaatteet, pääosin rauhalliset sävyt (sillä niihin en kyllästy) ja matalat kengät. En tee mitään lukuisilla bilemekoilla, korkkareilla tai jakuilla, vaan niiden kohtalo on jäädä kaappiin lojumaan, olivat ne sitten miten ihania tahansa.

Virheostoksilta välttyy parhaiten, kun tuntee oman tyylinsä ja elämäntapansa. Tyyli onkin siinä mielessä identiteetikysymys, että sen avulla voi kirkastaa itselleen, mitä oikein on. 

Tunnen oloni epämukavaksi vaatteissa, jotka eivät mielestäni heijasta olemustani, kuten kovin tyttömäisissä asuissa. Vaikka tykkään kuvata kukkia, olen henkisesti kuitenkin enemmän mustat farkut + t-paita -tyyppiä kuin herkkää ja romanttista lajia. Pidän selkeistä linjoista, hyvin laskeutuvista ja melko simppeleistä vaatteista. Yhdistän mielelläni erilaisia materiaaleja, kuten kuvan tyllihameen ja t-paidan tai farkut ja silkkitopin. Käytän aina samoja koruja. En halua näyttää liian laitetulta, enkä missään nimessä keneltäkään toiselta.

Tyylini muistuttaa minulle, kuka olen. Se pätee vaatteiden lisäksi sisustukseen. Väitän, että jos pää on kovin sekaisin, oman tyylin etsiminen voi auttaa selkiyttämään sen. Olen monesti saanut lohtua siitä, että kotini ja asuni näyttävät vihdoin vuosien hakemisen jälkeen ihan minulta. Se kuulostaa pikkujutulta, mutta jos pikkujutut lopulta loksahtavat paikoilleen, varmasti niin käy myös isommille asioille, eikö? Ainakin tiedän, millainen olen, ja se on tässä maailmassa jo paljon. 

Oman tyylin löytäminen on myös vastuullinen teko, sillä silloin tekee vähemmän hutiostoksia (toki vastuullisinta kaikista olisi olla ostamatta mitään, mutta jos et ole sille linjalle lähdössä, niin sitten kannattaa ostaa itseä oikeasti miellyttäviä vaatteita).

Lopuksi huomaan, että palaan yhä uudelleen samoihin vaatekappaleisiini. On vaatteita, joihin kyllästyn, ja vaatteita, joihin en koskaan. Kun löytää kaapistaan lempivaatteita, saattaa huomata, että ne ovat parempia kuin mitkään tarjolla olevat uudet vaatteet. Silloin ei ole mitään järkeä shoppailla uutta. Rahaa säästyy, ympäristöä säästyy ja itse säästyy jatkuvalta shoppailulta ja sen aiheuttamilta erinäisiltä kriiseiltä, kuten maailmantuhoutumiskriisi ja olenkosittenkinkukkamekkotyyppi-kriisi, jotka ovat ainakin minun mielestäni todella rasittavia.

Kun löytää oman tyylinsä, on parempi olo omissa nahoissaan. 

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Ladataan...

Katsoin sunnuntaina The True Cost -dokumentin Netflixistä. Se kertoo siitä, mitä halpojen vaatteiden tuottaminen todella maksaa. Mitä vaaditaan, jotta me voisimme täällä ostaa t-paidan kympillä ja hameen kahdella.

Viisi vuotta sitten Rana Plaza -tehdasrakennus romahti Bangladeshissa. Sen raunioihin kuoli 1100 halpavaateteollisuuden työntekijää. Heidän kaltaisiaan on kymmeniä miljoonia. Heille maksetaan muutama euro päivässä, he tekevät pitkiä päiviä ja joutuvat usein viemään lapsensa kauas maaseudulle sukulaistensa hoiviin kasvatettavaksi, koska surkealla palkalla ei ole varaa palkata lastenhoitajaa edes halpatuotannon maissa. 

Amerikassa tehotuotetaan puuvillaa, samoin Intiassa. Pellot ruiskutetaan kauttaaltaan tuholaismyrkyllä. Paikalliset ihmiset sairastuvat muita useammin syöpiin, Intiassa peltojen lähellä asuvilla lapsilla on epämuodostumia ja mielenterveysongelmia. 

Monopoli myy intialaisille maanviljelijöille puuvillansiemeniä, jotka ovat liian kalliita heidän tuloihinsa nähden. He velkaantuvat, juovat pullon tuholaismyrkkyä ja kuolevat pellolleen. 

Nahkatehtaat saastuttavat joet (puhumattakaan siitä, mistä nahka tulee). 

Vuodessa tehdään suunnilleen 52 mallistoa. Joka viikko tulee jotain uutta ja halpaa. 

Miksi? Jotta me voisimme ostaa uusia vaatteita ja tuntea itsemme rikkaiksi. Jotta me voisimme uudistaa tyyliämme jatkuvasti, ostaa uuden mekon vain yksiä juhlia varten. 

Todellisuudessa me köyhdymme, sillä halvatkaan vaatteet eivät ole ilmaisia, varsinkaan, jos niitä ostaa usein. Koska ne eivät kestä aikaa eivätkä kulutusta, eikä niitä ole suunniteltukaan kestämään, joudumme jatkuvasti ostamaan uutta.

Oma vaatekaappini ei edelleenkään kestä päivänvaloa, vaikka sillä meneekin paremmin kuin joskus ennen. Ostan harvoin mitään harkitsematta, enkä hanki vaatteita läheskään niin usein kuin aiemmin. Silti ostan niitä liikaa ja turhaan. Kirppiskassini kasvaa, kun en sitten rakastanutkaan sitä uutta ihanaa vaatetta, joka oli pakko saada.

Millä hinnalla?

Tämän dokumentin nähtyäni päätin jälleen kerran parantaa tapani. Tällä kertaa uskon jopa tekeväni sen.

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Ladataan...

Olin torstai-illasta sunnuntai-iltaan somelakossa. En avannut Instagramia tai Facebookia kertaakaan, jälkimmäistä en ole avannut edelleenkään. Välillä on todella hyvä sulkea ulkoiset ärsykkeet, infromaatiotulva ja kuvavirta pois ja keskittyä siihen, mitä itse ajattelee.

Päätin ennen juhannusta, että pidän kolme päivää lomaa sosiaalisen median lisäksi kirjoittamisesta. Tein kevään viisi päivää viikossa töitä, kuudentena suoritin viimeisiä koulukursseja ja seitsemäntenä käsikirjoitin podcasteja ja tein blogia. Lisäksi yritin vähän elääkin. Jooga jäi ihan kokonaan, ja näin  vain parhaimpia ystäviäni. 

Tiesin etukäteen, että keväästä tulee rankka. Jaksoin sen ihan hyvin, koska tiesin, että tilanne on väliaikainen. Välillä kuitenkin mietin, että olisikohan tässä burn outin resepti, jos ei hidastaisi ajoissa: jos jatkaa liian kauan liian täysillä, niin väkisinhän voimat loppuvat jossain kohtaa.

Toissa perjantaina sain käteeni koulutodistuksen (voitte kutsua minua tästä lähin nimellä Master of Culture and Arts tai tylsemmin medianomi yamk) ja kaikki muutkin projektit ovat kasassa. Luovuuteni sen sijaan ei ollut. Tuntui, ettei ole mitään älykästä annettavaa kenellekään. Päätin tuolloin, että pidän pari kuukautta lomaa suunnilleen kaikesta ajattelemisesta, suunnittelemisesta ja uuden luomisesta. Olen vain ja elän, nautin kesästä.

Heti, kun sanoin sen ääneen ja lykkäsin erästä projektia, tuntui paremmalta. Juhannuksena luin kirjaa, söin kirsikoita, uusia perunoita, vaaleaa leipää Baba'sin chilihummuksella (ihan parasta!), leivoin toisen raparperipiirakan, grillasin herkkusieniä mökillä, näin vanhoja tuttuja ja yhden ihan uuden, kuuntelin musiikkia, katsoin monta jaksoa Siltaa ennen kuin tajusin nähneeni ne aiemmin, nukuin ja join roseeta. Joogasin joka päivä, tein pitkiä lenkkejä, pyöräilin.

Kahden päivän jälkeen siirsin makuuhuoneen peilin toiselle seinälle, petasin sängyn uudella tavalla ja kannoin sen viereen ylimääräisen Tolixin. Jokin naksahti paikoilleen, tilaan tuli lisää ilmaa. Tajusin vihdoin, miltä sen kuuluu näyttää ja mikä sisustuksessa on ollut pielessä. 

Muistin, että kookosjugurttiakin on. Ja että salaattiin voi laittaa juuston sijasta hunajassa ja suolassa paahdettuja pähkinöitä. 

Kun luin sitä kirjaa (palaan siihen pian) ymmärsin jälleen kerran, etten elä, niin kuin uskon. Ja päätin alkaa elää niin. 

Tajusin myös, että tulevaa ei muuteta takertumalla siihen, mikä tässä hetkessä on pielessä. Tulevaa muutetaan keskittymällä uuteen ja menemällä sitä kohti. 

Tänään iltalenkillä muistin, että tämä blogi on olemassa, koska tahdon kirjoittaa. En poseerata kuvissa (paitsi joskus), en edes aina kuvata, vaan kirjoittaa, sanoittaa kokemaani. Jakaa tätä kokemusta, jota elämäksi ja ihmisyydeksi kutsutaan. 

Tauko tekee hyvää, koska mieli jumahtaa helposti samoille, vanhoille radoille. Kiireessä se ei osaa poiketa niiltä, jauhaa vain samoja ajatuksia uudelleen ja uudelleen. Vasta, kun aivot saavat vapautta ja lepoa, syntyy uusia ajatuksia. Logiikka on sama kuin silloin, kun yrität väkisin muistaa unohtamasi nimen. Et varmasti muista. Mutta sitten, kun alat tehdä jotain muuta ja unohdat etsiä ratkaisua, nimi tulee mieleesi. 

Luovuus tarvitsee tilaa ympärilleen, sitä ei voi pakottaa. Taukoja tarvitaan, 

sillä suunnilleen kaikki hyvät asiat syntyvät vapaudesta.

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Pages