Ladataan...

Olen aika varma, että tulevaisuuden työpaikkani näyttää suunnilleen tältä: läppäri, puhelin (ja tietenkin kahvia). Onko se kiva juttu vai ei, se on kai lähinnä asenteesta kiinni. 

Kun on alalla, joka muuttuu niin nopeasti kuin media-ala tällä hetkellä muuttuu, miettii väkisinkin välillä, että mitähän seuraavaksi? Viekö robotti työni ja sitä rataa.

Kuuntelin aiheesta ihan sairaan hyvän podcastin, josta halusin vinkata teille. Sen nimi on Steal My Job, sitä vetää Marjaana Toiminen ja se kertoo työn tulevaisuudesta. Haastateltavina ovat muun muassa guruni Saku Tuominen, tulevaisuudentutkija Risto Linturi (olen ihastunut kaikkeen tulevaisuusvisiointiin) ja Ellun Kanojen Kirsi Piha

Hyvää kuunneltavaa, lupaan! Steal My Job pelasti sitä paitsi synkeimmät iltalenkkini juuri ennen pakkasia. On paljon inspiroivampaa kävellä puolitoista tuntia tuolla pimeydessä, kun joku puhuu kiinnostavia kuulokkeissani. 

En tiedä, miltä tulevaisuuden työni näyttää, mutta olen satavarma, että se näyttää kiinnostavalta. Innostavalta! Huiman hienolta!!

Uskon, että tulevaisuuden työ on luovaa ja haastavaa. Työ ei katoa, mutta se muuttaa muotoaan. Ajan myyminen rahaa vastaan ehkä katoaa ainakin tällaisilla aloilla. Onhan nyt melko kummaa maksaa ajasta, kun voisi maksaa tuloksesta. 

Visioin myös, että tulevaisuuden työ on aika paljon nykyistä vapaampaa. Mutta vapautta seuraa myös suurempi vastuu. On pystyttävä johtamaan itseään. Suurempi vapaus ei tarkoita laiskottelua, vaan mahdollisuutta tehdä työtä, josta nauttii sellaisina aikoina ja sellaisissa paikoissa, jotka itse valitsee. 

Voin toki olla väärässäkin. Sehän tässä jännää on!

Luotan kuitenkin aika vakaasti siihen, että itseään pitää kehittää jatkuvasti, jos haluaa pärjätä tulevaisuuden töissä. Mutta oikeastaan sana pitää on ihan väärä. Itsensä kehittäminen on aika ihanaa, minusta ainakin. Mikä olisi siistimpää kuin se, että innostuu jostain ihan uudesta, oppii jotain, mitä ei ennen osannut? 

Minulla on hyvä tunne tästä vuodesta, epäilen, että jotain uutta on tulossa. Jos ei muuten, niin ainakin pääni sisälle. Missioni on oppia tänä vuonna uutta. Mennä jotain sellaista kohti, jota en jo osaa. Uskaltaa kokeilla ja epäonnistua, jos niikseen tulee. 

Juuri nyt menen sitä kohti kuuntelemalla podcasteja, opettelemalla visuaalista ilmaisua (huh, tarkoitan kuvankäsittelyä sun muuta sellaista) ja lukemalla dekkareita ruotsiksi. 

Kun oppii jotain uutta (tai muistaa vanhaa, taisin vuonna 2000 kirjoittaa ruotsista ihan hyvän arvosanan), saa enemmän itsevarmuutta ja into oppia lisää kasvaa. 

Ja kun olemme itsevarmoja, taitavia ja innoissamme, 

meitä ei pidättele mikään. 

 

Mitä sinä ajattelet työn tulevaisuudesta? Ja hei: jos tiedät jonkun hyvän podcastin, ilmianna se!

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Ladataan...

Olen lähivuosina alkanut pukeutujaksi, jollaista olisin nuorempana kuvaillut äärettömän tylsäksi.

Kaapistani löytyi ennen vähintään kymmenen värikästä, kuviollista mekkoa – eikä yhtään niiden lämmikkeeksi sopivaa villatakkia. Siellä oli kauheasti kaikkea ihanaa, mutta vaatevarastoni ei oikein toiminut.

Tiedätte ehkä ne aamut, kun mikään ei näytä hyvältä, olet jo myöhässä ja päädyt lähtemään kotoa jossain ihan väärässä yhdistelmässä ja tunnet olosi koko päivän vähän oudoksi? Tai ehkä se olen vain minä.

Niin tai näin, niitä aamuja oli usein

 

 

Mutta nuo tilanteet ovat kuulkaa historiaa! Suunnilleen kaikki talven vaateongelmani on ratkaissut kuvien asu tai jokin versio siitä. Elämääni helpottaa valtavasti, että tiedän näyttäväni hyvältä, mitä päivä tuokin tullessaan, kunhan valitsen rekiltä seuraavat asiat:

 

- mustat nilkkurit

- leveät mustat housut / mustat pillifarkut / mustan röyhelöhameen

- mustan tai valkoisen laskeutuvan yläosan pitsillä tai ilman

- ison neuletakin, joita omistan roosana, tummanvihreänä ja keltaisena (jos et tykkää väreistä, niin vaihda vain mustaan, valkoiseen, beigeen tai harmaaseen)

 

Se siitä. Yksinkertaisempaa ei kai voi edes olla?

Tällä tyylillä en välttämättä ole se päivän jännittävimmin pukeutunut ihminen. Mutta en myöskään ole se, jolle tuli aamulla vaatekriisi.

 

 

Kuvat Satu Nyström

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Ladataan...

Muutan helmikuun puolivälissä uuteen kotiin. Omaan kotiin ensimmäisen kerran kolmeen ja puoleen vuoteen. On jo aikakin. 

Meinasin tukehtua, kun tajusin, että nämä vuodet tässä kivassa, mukavassa, hyvässä paikassa sijaitsevassa, talvella jääkylmässä, kesällä läkähdyttävässä, huonosti äänieristetyssä vuokrakaksiossa, jossa ei ole lainkaan säilytystilaa, ovat maksaneet minulle piirun verran alle 40 000 euroa.

40 tonnia vuokraan! Jumantsuikka. Jos olisin maksanut nämä vuodet omaa asuntoa, iso osa tuosta summasta olisi päätynyt taskuuni. Sen sijaan koko potti painaa nyt vuokranantajani taskussa. 

En nyt sano, että kadun tänne muuttamista, mutta pois olisin kyllä voinut muuttaa hieman nopeammin.

Kun muutin tänne, meillä oli eksäni kanssa iso omistusasunto myymättä, ja minulla oli määräaikainen työsuhde. En olisi saanut lainaa. Lisäksi olin puolet ajasta huumaantunut uudesta vapaudestani ja puolet näin painajaisia, joissa rahani eivät riittäneet, sain potkut koeajalla ja se iso yhteinen rivarimme  jäi myymättä ja minä kahden asunnon loukkuun. Vaikka joku hullu olisi antanut minulle lainaa, en olisi ottanut sitä vastaan. 

Nämä asianhaarat selittävät ensimmäisen vuoden vuokralla asumisesta. Seuraava vuosi menee puhtaasti mukavuudenhalun piikkiin. Ja viimeiset puolitoista olen odotellut uuden asuntoni valmistumista. Note to yourself: uudisasunnon ostaminen on taloudellisesti typerää, jos sen rakentaminen pakottaa asumaan vuokralla pidempään. Tätä päätöstäni en kuitenkaan kadu. 

Ostin uudisasunnon, koska se oli selkeästi edullisempi (tavallaan) kuin vanhat asunnot samalta alueelta. Syy: vanhoissa asunnoissa on huonompi pohjaratkaisu (= tarvitaan enemmän neliöitä), enemmän rasitteita (= kovempi vastike) ja lisäksi niistä ihan jokaikinen näytti siltä, että haluaisin tehdä ison remontin ( + >20 000 e). 

Asun nyt kaksiossa ja muutan kaksioon. Uusi asuntoni on muutaman neliön pienempi kuin tämä nykyinen, mutta siinä ei ole hukkaneliöitä. Lisäksi siinä on hurjasti säilytystilaa (hyvästi korit ja vaaterekit) ja koko asunnon levyinen parveke. Olen niin kaivannut sellaista: paikkaa, jossa voin olla ulkona ja pysyä silti kotona. 

Muutan myös noin viisi minuuttia kauemmas keskustasta. Juuri sen rajan taakse, mistä minun on edullisempaa ostaa asunto kuin vuokrata sellainen. Asumiskustannukseni tulevat muuton myötä laskemaan yli satasella kuukaudessa, tietenkin olettaen, etteivät korot nouse yhtäkkiä älyttömästi. Mutta vaikka ne nousisivat, olen laskenut, että voisin hätätilanteessa maksaa asumisesta pari sataa enemmän kuin nyt maksan.

Tämä on neljäs omistusasuntoni, joten en pidä asunnon omistamista kovin ihmeellisenä asiana tai isona riskinä. Ihan samoin se vuokrakin pitää maksaa. Ei lainan maksaminen ole sen kummoisempaa. Asunnon voi aina vuokrata, ja omani on nousevalla alueella ja pieni kaksio. Pienille asunnoille on kova kysyntä ja olen laskenut, että pystyisin kattamaan vuokratuloilla ainakin suurimman osan sen kustannuksista.

Toki asunnon voi aina myydäkin, mutta minä olen päättänyt, etten myy ilman pätevää syytä. Jaa, että miksi? Siksi, että asunnon ostamisessa en ole tehnyt pahoja virheitä, myymisessä kyllä. Eikä niistä pahin ole se, kun teimme 30 tonnia tappiota sen erorivarin myynnissä (oli huonoista huonoin aika myydä ja se oli iso, kallis asunto, josta todella halusimme eroon). Ehei, pahin virheeni on se, että myin ensimmäisen omistusasuntoni muuttaessamme yhteen seitsemän vuotta aiemmin. Tuo 19 neliön lauttasaarelaisyksiö maksoi 80 000 euroa, kun ostin sen vuonna 2004. Itken verikyyneleitä ajatellessani, mikä sen arvo olisi tänään. 

Summa summarum: Jos budjettisi suinkin sallii, osta asunto. Ja jos se on pieni asunto hyvältä alueelta, etkä välttämättä tarvitse siihen kiinnittämiäsi rahoja, älä hullu myy sitä! 

Ai niin: kuvassa on sisustussuunnitelmani. Mitä tykkäätte?

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Pages