Ladataan...

Aurinko. Olen valon lapsi. Kaikki, ihan kaikki, tuntuu paremmalta auringonpaisteessa.

Blogi. Aina välillä mietin, haluanko tosiaan kirjoittaa ajatuksiani suurimmaksi osaksi kasvottomalle yleisölle. Sillä te siellä toisella puolella olette minulle tuntemattomia, lähes jokainen. En tiedä, keitä olette, mitä ajattelette, miksi luette. Voin vain arvata. Olette silti hyvin tärkeitä. Ilman teitä tässä ei olisi mitään järkeä.

Sitten on se pieni osa teistä, te ihanat, jotka kommentoitte ja kerrotte olemassaolostanne. Te vasta tärkeitä olette. Olen löytänyt blogimaailmasta niin mielettömän mahtavia tyyppejä, etten olisi koskaan voinut sitä kuvitella. Kiitos, te kaunokaiset. Ja komistukset.

Ennen kaikkea tämä blogi on kuitenkin tässä minua varten. Tämä on paikka ajatuksilleni, paikka, johon saan kirjoittaa, mitä ikinä haluan. Minun paikkani.

California. Me tapaamme joskus. Lupaan. Ehkä silloin en enää pelkää haita, ehkä silloin uskallan vaihtaa lumilaudan surffilautaan, ehkä silloin ratsastan aalloilla. Ehkä.

Dekkarit. Tykkään erityisesti niistä vanhemmista, joiden jännitys on psykologista ja joissa veri ei juuri roisku. Kymmenen pientä neekeripoikaa on ehkä pelottavin kirja ikinä.

Elämä. Sellainen, jota eletään täysillä, kaikilla aisteilla. Ollaan elossa, nauretaan, itketään, tanssitaan pöydillä, nukutaan tähtien alla, kiivetään puihin ja juostaan täysillä ihan vain, koska voidaan. Ei kuolla, kun vielä eletään.

Farao. Egypti ja pyramidit. Yksi niistä paikoista, joiden kanssa kohtaamme vielä.

Game of thrones. Rakastan fantasiaa silloin kun se on tällaista. Jännittävää, koskettavaa, traagista, arvaamatonta. En useinkaan kaipaa kirjoilta tai leffoilta realismia, en varsinkaan mitään raadollista kurjuutta tai ankeutta. Seikkailut ovat paljon mielenkiintoisempia.

Huvikumpu. Sellainen vanha, värikäs puutalo, jonka lattiat narisevat ja jonka sisällä nauretaan ja leikitään.

Iso-Britannia. Asuin kerran pienessä kylässä nimeltä Clapham. Siellä oli vanha kartano, hovimestari kuin suoraan Agatha Christien romaanista, kello vitjoineen ja kaikki. Siellä oli ystäviä maailman eri puolilta, pitkiä päiviä, pidempiä öitä. Siellä on Cambridge, Oxford, Lontoo. Siellä on aaltoilevia nummia ja puolikkaita tuoppeja. Se tuntui kodilta.

Ja eli &. Ajatus siitä, että mikään ei ole ikuista, mutta aina on jotain tulossa. 

Kirjoittaminen. Vähän kuin ruoka tai uni. Tarpeellista. Henkireikä.

Luovuus. Lupasin kerran, etten uhraa sitä uralle, en rahalle. Enkä aio tehdä niin.

Muste. Jotain, josta olen haaveillut jo aika kauan ja nyt se tapahtuu.

N & N. Tassukaverit.

Outous. Olen vähän omituinen, mutta niin me kaikki. Ja se on ihanaa.

Puutarha. Ehkä joskus asun vanhassa puutalossa, jota ympäröivät vanhat omenapuut, tuoksuvat syreenit ja ruusutarhat. Tai sitten en. Tällä hetkellä haaveilen lähinnä jugend-kerrostalosta, mutta eihän sitä tiedä. Kukkia rakastan varmasti aina.

Q. Se James Bond -leffojen keksijätyyppi. 

Rakkaus. ”Siis kauneutta on. Rakkautta on. Iloa on.” Joka kerta, kun luen Sinin blogia, näen nämä Eeva Kilven sanat. Joka kerta ne koskettavat minua yhtä paljon.

Suo. Yksi maailman parhaista tuoksuista.

Tähtipöly. Me olemme kaikki tähtipölyä, aikaa sitten kuolleiden tähtien lapsia. Se on jotenkin aika lohdullinen ajatus.

Unelmat. Tehty toteutettaviksi.

Valokuvaus. Menee kausissa. Välillä kannan järkkäriä mukana, pohdin valoitusta, käsittelen kuvia, otan kymmeniä ruutuja samasta jutusta. Toisinaan menee pitkiä aikoja, jolloin ainoa kamerani on kännykässä ja Instagram parasta, mihin pystyn.

Wow. Vau hienommin sanottuna. 

X niin kuin aarre. Siellä se jossain odottaa etsijää.

Ystävät ja yksin. En selviäisi päivääkään ilman ystäviäni. Olette rakkaitta.

Silti tarvitsen ihan omaa aikaa enkä kestä, jos en saa olla välillä yksin. Mietin joskus, että ehkä olen salainen introvertti, vaikka sitä ei ehkä heti uskoisi. Ahdistun välillä, jos ympärilläni on liikaa ihmisiä, enkä ole mielelläni suuren joukon keskipisteenä.

Zzz. Uni. Minua ei kannata nähdä liian lyhyiden unien jälkeen tai aamulla ennen kahvia.

Åland. Tahtoisin hypätä pyörän selkään, pakata mukaan teltan ja eväät ja polkea Ahvenanmaan ympäri.

Är. Minulla oli pienenä ärrävika. Se katosi, kun minulle selitettiin, miten R muodostetaan kielellä. Moni pulma ratkeaa, kun saa vähän apua ja antaa itselleen aikaa.

Örkki. Ne Tolkienin pahat tyypit. Tykkään saduista.

Share

Ladataan...

Ulkona sataa, mutta se sade tuoksuu keväältä. Mullalta, elämältä, heräävältä luonnolta. Pihalla kukkivat krookukset, tulppaanit työntävät jo versojaan maan sisästä ja puissa näkyy pienen pieniä silmuja. Kevään tulon tietää myös siitä, että ne rakkaimmat ja kärsineimmät tennarit on kaivettu kaapista ja huuliin tekee mieli laittaa jotain heleää.

Kävin viikko pari sitten Joliessa ja ostin kaikkea ihanaa. Jännää, miten pari pikku purtiloa voikin tehdä onnelliseksi.

En ole koskaan käyttänyt meikkivoidetta, mutta jotain pohjaa kasvoni toki kaipaavat. Nyt siitä huolehtii Zuiin Creme-mineraalimeikkipuuteri. Posket hehkuvat persikkaisina Peach-poskipunan ansiosta ja huuliin sivelen niin ikään Zuiin Butterscotch-punaa. 

Kevät, olet niin suloinen!

 

Share

Ladataan...

Kaksi päivää sitten seisoin tunturin huipulla, katselin valkoisena hohtavaa rinnettä ja ajattelin olevani hullu tai vähintäänkin typerä adrenaliininarkkari. Lumilauta allani näytti edelleen hyvältä seitsemästä varastossa vietetystä vuodesta huolimatta, lautakengät istuivat samoin kuin aina ennenkin. Mikään ei ollut muuttunut, mutta seitsemän vuotta on pitkä aika.

Jos on kiivennyt tunturin laelle, teitä on vain yksi. Se, joka vie alas. 

Aurasin laudalla varovasti sivuttain, kasvot alarinteeseen päin, ja tunsin silkkaa kauhua. Lumilaudalla ei kuulu laskea vartalo menosuuntaan. Sille valkoiselle tyhjyydelle pitää kääntää kylkensä. On pakko uskaltaa, pakko luottaa itseensä ja siihen, että tuli mitä tuli, siitä selviää.

Ajattelen, että asioita ei saa jättää tekemättä pelon vuoksi. Niinpä käänsin kyljen.

Uskon meditaatioon. Tai ainakin siihen, että se on hyväksi, jos siinä onnistuu. Jos pään sisällä surisee ajatusten ja tunteiden mehiläispesä, johon keskittyy mieluummin kuin hengittämiseen, se on melko hankalaa.

Mutta nyt kerron teille salaisuuden.

Kun ei ole seissyt laudan päällä seitsemään vuoteen ja on juuri kääntänyt kylkensä rinteeseen, ei voi ajatella mitään muuta kuin mäkeä, vauhtia ja seuraavaa käännöstä. Sitä, miten kasaantunut lumi vaikuttaa laudan liikkeisiin, missä kiiltelee sileäksi aurautunut jääpinta, miten ohittaa pikkuinen suksityyppi, kuinka paino kannattaa jakaa jaloille ja mihin suuntaan nojata milloinkin. Kaikki se surina hiljenee, on vain laudan ääni lunta vasten ja tuulen humina korvissa.

Zen.

Sitten voi viilettää alas rinnettä kauhistuneessa hurmiossa ja kuunnella, kun Haloo Helsinki ryhtyy laulamaan:

”Huuda, huuda ilosta, huuda, huuda vapaudesta, huuda, huuda onnesta...”

Lumilautailu on siitä jännä juttu, että mitä lujempaa uskaltaa antaa laudan mennä, sitä helpompi sitä on ohjata. Hitaammassa vauhdissa, silloin kun alkaa pelottaa, lauta kanttaa helpommin, tarttuu kiinni lumikasoihin ja heilahtelee epävarmasti puolelta toiselle. Mutta kun päättää luottaa siihen ja itseensä, kaikki sujuu. Silloin lumi on ystävä, kevättalven aurinko hymyilee kasvoille ja vauhti saa sydämen nauramaan.

Hurmioon ei tietenkään pääse aina, ja matkaan voi osua mutkia. Kinostunutta lunta, hitaita laskijoita rinteen täydeltä, jäätä, jolla lauta ei pidä. Aurinko menee pilveen ja pohjoisten tuntureiden viima osuu kipeästi paljaisiin poskiin.

Päiviä on myös erilaisia. Ja eri päivinä tuntuu erilaiselta. Aina ei voi laskea itsevarmana aurinkoisella puuterilla.

Eilen meinasin saada itkupotkuraivarit keskellä rinnettä, kun ensimmäinen lasku ei sujunutkaan niin kuin odotin. Jalkoihin sattui, lauta huojui, en uskaltanutkaan kääntää kylkeä. Pelko tuli takaisin.

Toinen lasku meni jo paremmin. Kolmannella Haloo Helsinki aloitti taas soittamaan. 

Kun uskoo itseensä, uskaltaa ja yrittää, pilvet väistyvät ja aurinko tulee takaisin.

Pelolle ei saa antaa periksi.

 

Share

Pages