Ladataan...

Blogi täytti pari viikkoa sitten vuoden.

Siitä, kun kirjoitin tänne ensimmäiset sanat tuntuu kuluneen pieni ikuisuus. Niin paljon mahtuu yhteen vuoteen. Niin monia ihmisiä on tullut, joitain mennyt. Uusi työ, uusi koti – uusi minä, tavallaan.

Mitä ikinä sitten tapahtuukin, muistan tämän vuoden varmasti yhtenä elämäni merkityksellisimmistä. Vuotena, jona puristin silmät kiinni ja hyppäsin tuntemattomaan. Vuotena, josta en kadu mitään.

Olen myös monta kertaa tämän vuoden aikana miettinyt, että on omituista kirjoittaa ajatuksiaan tänne. Monesti olen ajatellut tuhoavani koko blogin. Ja monesti minulle on sanottu: ”Luin blogistasi...” ja olen tajunnut, että hei, myös tuntemani ihmiset lukevat tätä.

Kreisiä. Jep.

Mutta arvatkaas mitä sitten mietin? On aika kivaa olla vähän kreisi.

”Have I gone mad?”

”I'm afraid so. You're entirely bonkers. But I'll tell you a secret. All the best people are.”

Tai oikeastaan: on kiva olla sellainen kuin on.

Ostin joskus alkukesästä ehkä maailman räikeimmät bikinit Kööpenhaminan lentokentältä. Ostin ne heti sen jälkeen, kun olin ihastellut tanskalaisten hillittyä tyyliä ja vähän suunnitellut muuttavani omaani siihen suuntaan. Mutta minkäs teet, pidän väreistä. Ja niistä bikineistä.

Samoin haaveilin minimalistisesta kodista. Valkoista, harmaata, muutama harkittu designkaluste. Arvaatte varmaan jo: sohvani on täynnä koiria ja värikkäitä tyynyjä, päätin rakentaa itse sohvapöydän, sekalainen astiakokoelmani ei mahdu kaappeihin ja mitään punaista lankaa sisustuksessa ei todella ole. Mutta täällä näyttää koko ajan enemmän minulta.

Ensimmäinen asia, jonka tänä vuonna opin oli siis tässä: kannattaa olla aito itsensä. Siihen päätyy nimittäin lopulta kuitenkin.

Seuraava juttu on armollisuus. Kaikessa ei tarvitse olla täydellinen, ei edes hyvä. Eikä kaikkea tarvitse tehdä niin hyvin kuin voi. Tärkeintä on, että tekee parhaansa niiden asioiden suhteen, jotka todella merkitsevät. Tämä aikamme on hirveän armoton, maailma reippaiden. Mutta jokainen on joskus heikko. Jokainen on joskus voimaton. Jokainen on joskus vähän surkea. Ja se on ihan ok. Olet juuri oikeanlainen myös sellaisena.

Tiedättekö, mitä teen silloin, jos kaikkea on vain liikaa, jokin asia elämässäni vaatii paljon energiaani tai olen vain väsynyt? Priorisoin. Jos työni esimerkiksi tarvitsee normaalia enemmän huomiotani, yritän keskittyä siihen ja olla murehtimatta syömiäni korvapuusteja, heitteille jätettyjä juoksulenkkareitani tai muita pieniä asioita. Kuten eräs ystäväni sanoi: ”Onko sillä mitään väliä, miltä se kakkusi näyttää? Se maistuu varmaan kuitenkin hyvältä.”

Niinpä. Täydellisyys on tylsää ja sen tavoittelu syvältä.

Kolmas ja viimeinen asia on luottamus. Kaikki järjestyy ja meitä autetaan siinä. Kyllä. Usko pois.

Olin yhtenä iltana vähän allapäin ja epäilin, mihin valintani minut lopulta vievätkään. Minulla oli kesken eräs kirja. Avasin sen, ja ensimmäinen lause, jonka luin, oli:

”Älä anna rahan tai turvallisuuden määrätä, millaisia valintoja elämässäsi teet.”

Mitään parempaa kukaan ei olisi siinä hetkessä varmaan voinut sanoa.

Aitous, armollisuus, luottamus. Ne opin tänä vuonna, blogi on vielä tässä ja te olette siellä.

Ihanaa, kun olette.

Puss.

Englanninkielinen lainaus Lewis Carroll, Liisa Ihmemaassa.

Toinen lainaus Rhonda Byrne, Sankari.

Share

Ladataan...

Joihinkin hetkiin kadottaa itsensä suloisesti. Tiedättekö ne?

Täällä on eräs ihmeellinen koivikko. Keväällä sen alla levittäytyy valkovuokkojen matto, kesällä maata peittää vihreänä huntuna aluskasvillisuus, nyt siellä tuoksuu imelästi pinkkien kukkien meri. Aina kun kävelen koivujen välistä kulkevaa polkua, hurmaannun vähän. Unohdan itseni ja näen vain ympäröivän kauneuden. 

Toisenlaisia valloittavia hetkiä ovat ne, joina poljen joskus yöllä kotiin, kadut ovat tyhjiä ja hiljaisia, kaupungin valot heijastuvat mereen, yö ympärillä on tumma ja salaperäinen. Kuulokkeissa soi hyvä biisi ja voisin polkea ikuisesti, en siinä hetkessä kaipaa mitään enkä ketään. Olen vapaa.

Usein iltaisin istun omituisessa mykkyrässä sohvalla, läppäri sylissä, teekuppi jossain käden ulottuvilla. Kirjoitan, suunnittelen, pinnailen, käsittelen kuvia. Tee jäähtyy, unohdan juoda sen, aika katoaa jonnekin ja valvon taas liian myöhään. Syvennyn sanoihin, kuviin ja ajatuksiin. Luon jotain tai ihastelen muiden luovuutta. Inspiroidun.

Joskus juoksen todella pitkän lenkin, lasken lujaa liian jyrkkää rinnettä, opettelen uuden taidon. Teen jotain, joka on fyysisesti tai henkisesti haastavaa ja johon en tiennyt pystyväni. Voitan itseni.

Sitten ovat ne liian harvinaiset hetket, jotka tekevät kaltaiselleni levottomalle ja nopealle tyypille todella hyvää. Ne hetket, joina kävelen polkua ja tunnen, kuinka metsän sydän rauhoittaa minutkin. Kuuntelen aaltojen loisketta ja annan niiden rytmin hidastaa oman sykkeeni. Makaan joogamatolla, venyttelen ja tunnen rauhaa.

Kauneus, vapaus, luovuus, itsensä voittaminen, rauha. Hyviä juttuja.

Ajattelen, että jos elämässä on jokin vähän toisin kuin toivoisi, sitä tunnetta ja asiaa ei kannata ruokkia. Paras tapa olla onnellinen on kääntää huomionsa siitä epämiellyttävyydestä johonkin ihanuuteen. Keskittyä kauneuteen. Kokea vapauden tunnetta. Voittaa itsensä. Inspiroitua. Rauhoittua. Mitä vain, kunhan se tekee onnelliseksi.

En tarkoita, että elämän pitäisi olla aina päivänpaistetta tai että synkkiä tunteita ei saisi tuntea. Meillä kaikilla on huonoja hetkiä, niitä saa ja kuuluu olla. Kun hyväksyy ne ja oman hetkittäisen riittämättömyytensä, on itselleen armollinen.

Silti se, miten maailmaan ja kohtaamiinsa asioihin yleisesti ottaen suhtautuu, määrittää melko pitkälti sen, miltä elämä tuntuu. Raivostuttavaa, tiedän. Mutta kyse on asenteesta. Niistä hyvistä jutuista, ja niihin keskittymisestä. Ei ole mitään aikakonetta tulevaisuuteen, jossa kaikki on hyvin. Ei sitä tulevaisuuttakaan välttämättä ole. On vain nyt ja tässä. Yö ja päivä. Aurinko ja sade. Hymy ja kyyneleet. Hetki.

Leppoisaa viikonloppua murmelit! Minä aion maalata, kirjoittaa, kuvata, pinnailla, suunnitella, kävellä, joogata, lukea...tehdä kaikkea omasta mielestäni ihanaa siis. Tehkää tekin, jooko?

Puss!

Share

Ladataan...

Olen miettinyt epävarmuutta, sitä, mitä se meissä aiheuttaa ja sitä, miten siihen voisi suhtautua. 

Ajattelen, että epävarmuus on läheistä sukua epätietoisuudelle ja epäonnistumisen pelolle, ennakoimattomalle tulevaisuudelle. Sille, ettemme tiedä, mikä meitä odottaa, emme saa vastausta johonkin kysymykseen, emme tiedä, mitä joku meistä ajattelee tai miten hän aikoo toimia, millaisen reaktion muissa tai jossain tilanteessa aiheutamme, millaista tulevaisuutta valinnoillamme itsellemme muokkaamme. Jonkun saa epävarmaksi menettämisen pelko, toinen pelkää mogaavansa, kolmas huolehtii tulevasta. Epävarmuus liittyy usein johonkin, jota ei ole vielä tapahtunut – ja jota ei välttämättä koskaan tapahdu. 

Vaikka epävarmuus on tavallaan järjetön tunne, sillä on hirveä voima. Se nakertaa rohkeutta, vie palan auringosta, siirtää ajatukset pois tästä hetkestä ja pahimmillaan vaikuttaa konkreettisesti elämäämme pelottelemalla meitä epäonnistumisella. Epävarmuus saattaa houkutella meidät elämään vain puoliksi, olemaan yrittämättä kunnolla, koska onnistuminen ei ole varmaa. Sillä mikä olisi raastavampaa kuin se, että antaa kaikkensa ja silti epäonnistuu?

Ehkä se, että ei anna kaikkeaan, ei joudu kohtaamaan riittämättömyyttään, mutta joutuu ikuisesti ajattelemaan: mitä jos. Mitä jos olisin yrittänyt täysillä, mitä jos olisin ollut rehellinen, mitä jos olisin kertonut tunteistani, mitä jos olisin luottanut, mitä jos olisin uskaltanut, mitä jos olisin ottanut riskin, mitä jos olisin antanut itseni rakastaa? Mitä jos. 

Minä ajattelen, että olisi kamalaa jättää jotain tekemättä, koska pelkää epäonnistuvansa. Ja ymmärtää sen.

Jos ei yritä, ei anna universumille mahdollisuutta, ei anna itselleen mahdollisuutta. Onko mitään syövyttävämpää kuin se, että jättää jotain taakseen yrittämättä kunnolla ja joutuu jatkamaan eteenpäin ajatellen, että tulevaisuus olisi voinut olla toisenlainen? Jos antaa kaikkensa, sitä tunnetta ei joudu kohtaamaan, koska silloin ei olisi voinut muuta. Silloin voi kävellä pois pää pystyssä ja selkä suorana tietäen, että jotain parempaa on edessä.

Epävarmuuteen liittyy usein toive jostain paremmasta, unelma. Kun tahtoo jotain kauhean kovasti, pelko siitä, ettei se toteudu, riittää synkistämään kauneimmankin päivän. Sillä vaikka unelmaa ei ole vielä menettänyt, eikä välttämättä koskaan menetäkään, on vaikea nauttia tästä hetkestä, kun ei tiedä onko huominen valoisa vai ei. Takerrumme niin helposti ajatukseen, että tuleva voi olla hyvä vain yhdenlaisena. Ja jos se ei ole hyvä, se on tietenkin ihan hirveä, eikös?

Niinhän se ei tietenkään ole, kyllä me sen tiedämme. Joskus on vain vähän raskasta uskoa elämän kepeyteen – tai siihen, että vaikka yksi unelma kariutuisi, pystyy silti takomaan oman onnensa jollain toisella tavalla.

Melkein mikä vain on nimittäin mahdollista, jos sitä uskaltaa tavoitella. Ja toisin päin. Jos ei usko itseensä ja uskalla asettaa itseään alttiiksi epäonnistumiselle, on melko vaikea avata uusia ovia. Rohkea ihminen päätyy usein jännittäviin paikkoihin ja rohkeaan seuraan, elämään sitä omanlaistaan elämää. Jos taas kovasti pelkää, päätyy helposti turvallisiin paikkoihin, turvalliseen seuraan. Lopulta kyse onkin ehkä siitä, mitä pelkää eniten ja mitä toivoo eniten. 

Kutsuttakoon sitä sitten vetovoiman laiksi, ystävälliseksi universumiksi tai hölmöksi uskoksi jonkinlaiseen elämän pohjavirtaan, väitän, että jokin omituinen voima tahtoo meille hyvää ja pyrkii antamaan meille sen, mitä tarvitsemme. Se antaa meille kaiken, jos sille vain antaa mahdollisuuden. Se tuo luoksemme oikeat ihmiset, työt ja rakkaudet, mutta myös monta pientä, kivaa juttua.

Niitä pieniä juttuja voi olla esimerkiksi kuormalava, jollaisen tarvitsin. Sanoin sen ääneen, meni vähän aikaa ja lava ilmestyi kotiovelleni.

Tai itämainen matto, josta haaveilin. Olin eilen Loviisassa kiertelemässä vanhoja taloja Paperikaupan Jennin ja Spökhusin Pin kanssa, ja erään aidan päälle oli levitetty kolme täydellistä, vanhaa mattoa. Nyt yksi niistä sulostuttaa makuuhuonettani. Ja niin edelleen, näitä esimerkkejä löytyy vaikka kuinka, jos ryhtyy pohtimaan. 

Mikään tässä maailmassa ei ole varmaa, ja me vedämme puoleemme sitä, mitä tarvitsemme. Siksi epävarmuus on turhaa. Uskotteko?

PS Kuvat ovat sieltä Loviisasta. Jonain päivänä asun vielä vanhassa puutalossa. Ihan varmasti, koska uskon siihen ja annan sille mahdollisuuden. FYI.

Share

Pages