Ladataan...

Joskus on hirveän hyviä päiviä. Ja joskus on hirveän huonoja päiviä. Minun kohdalleni on lähiaikoina sattunut molempia.

Synkistelin eräänä päivänä asialle, jolle en siinä hetkessä voinut tehdä yhtään enempää kuin olin jo tehnyt. Silti märehdin sitä päässäni ja annoin sille sillä tavalla lisää voimaa. Sitten päätin sanoa stop. Keskittyä johonkin hyvään.

Niinpä kerronkin teille nyt yhdestä hirveän hyvästä päivästä.

Muistatte ehkä, että olen päättänyt sisustaa tämän uuden kotini vähän kerrallaan. Silloin, kun siltä tuntuu ja sellasilla esineillä, joihin ihastun. Ehkä koti on vähän suurempi luova projektini. Jotain, josta saa muovata ihan omannäköiseni. Eikä sellaista sovi tehdä hätiköiden tai väkisin. Koko jutun juoni kun on olla kepeä.

Ajattelen, että ne oikeat asiat – niin huonekalut kuin ihmisetkin – tulevat vastaan, kun on oikea hetki. Sinä yhtenä erityisen hyvänä päivänä kävi juuri niin. 

Se oli eräs päivä ihan vähän aikaa sitten, kun tallustelin ystäväni kanssa Korkeavuorenkatua. Helsingin pariisilaisin katu, sanoi joku. Ja ihan varmasti onkin.

Sää ei tosin ollut erityisen pariisilainen. Räntää vihmoi niin kuin vain Helsingissä voi vihmoa, suoraan kasvoille, kovaa ja raa'asti. Mutta sen räntäsateen keskellä pilkotti avoin porttikongi.

Sen porttikongin takaa löysin pienen, mustan metallikaapin. Se tuntui kuiskivan: ”Tahdon mukaasi”. Ja jos joku kuiskii niin, se kannattaa viedä kotiin. Eikö?

Minulla oli sinä päivänä olallani kangaskassi. Ihan söpö kassi, toki. Siinä sanotaan ”Sweet as Sugar”. Silti mielessäni oli käväissyt, että uusi käsilaukku voisi olla hyvä juttu. Sellainen pieni, musta, olan yli vedettävä pussukka, johon mahtuisi vain lompakko, puhelin ja huulipuna. Tiedättehän te sellaiset?

Ja arvaatte varmaan myös, mitä seuraavan oven takaa löytyi?

Kaappia ja käsilaukkua rikkaampana (ja erinäisiä satasia köyhempänä) astuin sisään vielä yhdestä ovesta. Sen jälkeen kävelin kotiin selkä vääränä peläten koko ajan kolauttelevani vastaantulijoita päähän uudella vaaterekilläni.

Joinain päivinä kaikki onnistuu ja onni hymyilee. Ne päivät kannattaa muistaa niinä toisenlaisina päivinä.

Aurinkoa on, sadetta on. Ne vähän vuorottelevat.

Pus.

Kaappi Fasaani Antiikki, laukku Urban a, vaaterekki Granit

 

Ladataan...

Näin tämän kuvan Facebookissa ensimmäisen kerran viikko, pari sitten. Se pysäytti.

Kuvan on ottanut valokuvaaja Heidi Strengell, jonka ensimmäinen näyttely Leftovers on avoinna Galleria Jangvassa 6.2.–1.3.2015. Leftovers käsittelee koiramaailman jämiä, eli espanjalaisia omistajiensa hylkäämiä lemmikkejä, taistelukoiria ja metsästyskoiria, galgoja.

Kuvan kolmijalkainen Sandra oli juuri galgo. Se löydettiin Malagasta auton alle jääneenä ja päätyi tarhalle, jossa loukkaantunut jalka amputoitiin. Sille kävi silti paremmin kuin monelle: se pääsi Suomeen kotihoitoon ja lopulta loppuelämänsä kotiin Atalja Barin luokse. Atalja muutti myöhemmin takaisin Espanjaan miehensä kanssa ja perusti sinne oman koiratarhan Refugio Esperanzan, minne Sandra tietenkin seurasi mukana. Valitettavasti Sandra kuoli viime vuoden lopulla, kun sen ainoa takajalka menetti liikuntakykynsä täysin, eikä se olisi enää voinut elää kunnon elämää.

Heidi kuvasi näyttelyn kuvat kuudella yksityisellä koiratarhassa Espanjassa. Näillä tarhoilla koirilla on mahdollisuus parempaan elämään adoption kautta. Sen sijaan kunnalliset tarhat ovat niin Espanjassa kuin monessa muussakin maassa usein koiran kuolemantuomio.

”Olin seurannut koirien tilannetta muun muassa Espanjassa, Romaniassa ja Venäjällä, ja halusin auttaa niitä oman työni avulla. Koiria hylätään Espanjassa systemaattisesti, ja koiramäärät tarhoilla ovat käsittämättömiä”, Heidi kertoo.

Hänen kuvissaan koirat on esitetty yksilöinä. Niillä kaikilla on oma tarinansa, persoonansa ja kohtalonsa. Ne eivät ole kasvotonta massaa vaan aivan samanlaisia otuksia kuin suomalaiset lemmikitkin.

”Toivoisin, että eläinoikeuslait ja kulttuuri muuttuisivat näissä maissa ja asioihin puututtaisiin. Oma rakas koirani Rapsu on myös adoptoitu Espanjasta, ja se on antanut minulle niin paljon. Tämä kuvasarja on myös kunnianosoitus näille mahtaville koirille Espanjassa.”

Toisesta mahtavasta, hylättyjen koirien enkelistä vinkkasin teille kerran jo aiemmin. Kuvataiteilija Sanni Seppä maalaa vaatteisiin romanialaisten katukoirien kuvia. Vaatteita voi huutaa hänen Shoutdogs-blogissaan, ja niiden myyntitulot menevät katukoirien sterilisointi-, lääke- ja hoitokuluihin.

Sanni teki ennen hyvin paljon töitä kuvataiteilijana, antoi työlleen kaikkensa, muttei kokenut saavansa oikein mitään takaisin.

”Kyseenalaistin koko ammatinvalintani: Onko tämä turhaa? Saako tästä kukaan mitään? Kulutanko vain olemisellani luonnonvaroja? Halusin tehdä hyväntekeväisyystyötä, mutta aika ei tuntunut riittävän. Sitten keksin, että voisin yhdistää osaamiseni ja hyväntekeväisyyden. Shoutdogs on tehnyt minut paljon onnellisemmaksi ihmiseksi. Koen, että tekemiselläni on vihdoinkin merkitys.”

Kaikkia ei voi auttaa, mutta jonkun olennon elämästä voi tehdä paremman pienillä (ja suurilla) teoilla.

Täältä saa kattavasti tietoa kodittomista koirista ja niiden auttamisesta.

Kuvat Heidi Strengell ja Sanni Seppä

Ladataan...

Ostin vaaterekin. Siivosin kaapit. Vein monta säkillistä vanhoja juttuja Uffille.

Nyt tuntuu vapaalta, on tilaa hengittää. Ja ne suosikit, jotka sopivat tähän hetkeen, ovat esillä. Miten helppo tapa tuoda värejä sisustukseen!

En ole koskaan hirveästi välittänyt säilyttää vanhentuneita tavaroita. Siis niitä vaatteita tai esineitä, joista en enää pidä tai jotka eivät vain tunnu oikeilta. Ajattelen, että jos en ole käyttänyt jotain vaatetta vuoteen, tuskin käytän sitä myöhemminkään. Sen on aika mennä.

Jotkut vaatteet eivät vain koskaan tunnu hyviltä. Toiset ovat huonolaatuisia tai epämukavia. Osa on ihania pitkään, mutta sitten eräänä päivänä huomaa, että jokin on muuttunut. Ne eivät sovi enää, eivät näytä siltä, miltä ajattelee nyt näyttävänsä. Tai ehkä ne vain herättävät muistoja, vievät liikaa taaksepäin.

Vaatteet kertovat tarinaa meistä, tahtoi tai ei. Ne ovat järjettömän helppo tapa viestittää, millaisena näkee itsensä. Eri päivinä voi pukeutua erilailla, fiiliksen mukaan. Toisena hetkenä haluaa korkkarit ja valkoisen paidan. Toisena tennarit ja keltaisen mekon. Ja siinä missä joistain vaatteista pitää vain hetken, toiset jäävät, kunnes kuluvat puhki.

Sanotaan, että ”Live with what you love.” Uskon siihen kovasti. Ja sama taitaa päteä vaatteisiin?

Ihanaa päivää, muruset.

Pages