Ladataan...

Huulissa Benecosin paloautonpunainen, jaloissa vähän hassut raitasukat, kädessä vanha kasvikirja, jonka sivuille meinaan keksiä uutta käyttöä.

Noissa sukissa on ihaninta se, että ne ovat jo valmiit. Ja niistä tuli paljon paremmat kuin ensimmäisistä villasukistani, jotka ovat noin kokoa 45. Nämä tein Novitan ohjeen mukaan numeron 30 jaloille, sopivat oikein kivasti myös 39:n tassuihin. Käsialassani on ehkä vielä hiomista, mutta sillä on nyt monen monta silmukkaa mahdollista kehittyä.

The Villatakkia on nyt jo 42 senttiä. Vähän yli toinen mokoma puuttuu, plus hihat. Eniten minua huolettaa se, että neulon innoissani takin valmiiksi, ja sitten siitä ei tulekaan hyvä. Se on ihan mahdollista, kun muistaa ne ensimmäiset villasukkani.

En kuitenkaan aio luovuttaa. Oikeastaan villatakkiprojekti liittyy nimittäin myös edelliseen postaukseen. Tarvitsen todella lämpöisen, harmaan neuletakin. Mielellään superlaadukkaan sellaisen. Ja olen päättänyt tehdä sen itse.

Uusi villatakkini on täysin omissa käsissäni, kaupasta en sitä osta.

Kivaa päivää!

Share

Ladataan...

Minusta on kiinnostavaa, miten ihmiset pukeutuvat. Vaatteet kun kertovat kantajastaan paljon. Siitä, mistä pitää, millaisena näkee itsensä, mitä arvostaakin ehkä. 

Omasta vaatekaapistani löytyy aika paljon kaikenlaista. Monia ihan kivoja vaatteita. Toisia, joita olen käyttänyt vain kerran ja joitain, jotka eivät ole koskaan olleet ylläni. Vaatteita, jotka olivat ihania, kunnes pesin ne, paita, jonka kangas tuntuu rypistyvän pelkästä ajatuksesta, vaalea hame, jossa ei ole vuoria, mekkoja, jotka eivät istu.

Sitten siellä on lempivaatteita. Vanha farkkutakki, joka maksoi uutena 30 euroa, valkoinen pitsipaita, jossa on aina hyvä olla, musta Kånken-reppu. Muitakin on, mutta niitä saisi olla enemmän. Tai oikeammin: niitä yhdentekeviä ja ihan kivoja saisi olla vähemmän.

Tahtoisin, että vaatekaapistani löytyisi pelkkiä lemppareita. Enkä haluaisi ostaa enää yhtään vaatetta vain siksi, että kaipaan jotain uutta. 

Olen totaalisen kyllästynyt huonolaatuisiin vaatteisiin. Ja vaikka muuten koen elämäntapani melko vastuulliseksi, vaatteiden suhteen minulla riittää petrattavaa. Nahkatuotteiden suhteen olen pitkään ollut kriittinen, ja angoraa ylläni ei varmasti nähdä, mutta muuten ostan aika surutta kaikenlaisia halpoja ihanuuksia, joita vastaan tulee. Ne vain tuntuvat muistuttavan pikaruokaa: koukuttavat, tyydyttävät pienen hetken ja kiukuttavat jälkikäteen.

Minusta vaatteet ovat ihania. Ne voivat ihastuttaa, luoda itsevarmuutta ja hyvää oloa. Kaikkein parhaat tekevät myös hyvää ympäristölleen ja maailmasta vähän kauniimman paikan. Päätinkin, että tästä lähtien hyväksyn kaappiini vain vaatteita, joita rakastan. 

Kuvat ovat kesän Loviisan Wanhat Talot -tapahtumasta ja ne otti ihana Jenni.

PS Vinkatkaa, jos mieleen tulee ihania vastuullisia vaatemerkkejä!

Share

Ladataan...

Edellisestä kollaasista on jo aikaa. Sen jälkeen tuli lumi, tuli aurinko, tuli pakkanen. Ihania tyyppejä, kaikki kolme.

Olen vetänyt pipon syvälle päähän, hupun sen päälle, nostanut hartiat korviin ja antanut viiman puhkua voimaansa. Kävelin metsässä sinisen hetken aikaan, toisessa auringon värjätessä puut violetilla. Kirkkaina iltoina vain kuu luo lumelle haaleita varjojaan. Eräänä iltana kävelimme pimeässä, ja äkkiä maisema valaistui. Ihan kuin joku olisi sytyttänyt lampun. Tiedättekö, mistä oli kyse? Minä en tiennyt ennen kuin aloin kävellä pimeän aikaan lumisissa metsissä.

Vaikka lumi loi maailmasta taas omanlaisensa, kauniin ja armottoman, olen ollut vähän surullinen.

Näin kolme metsäkaurista, ne loikkivat siroilla koivillaan hakkuuaukean poikki paikalla, jossa vielä hetki sitten kasvoi kaunis, vanha satumetsä. Keväällä siellä kukki sadoittain valkovuokkoja ja pikkuisia vanamoita, ikivanhoja puita pitkin kiipeili sammalta ja köynnöksiä. Nyt metsää ei enää ole ja minua surettaa. Ne puut myytiin jollekin metsäyhtiölle, tilalla on vain muisto ja vaaleita, vastasahattuja kantoja kuin arpia kauniissa maisemassa.

En halua asua siinä kivikylässä, mikä Helsingistä on tulossa. Huomaan kaipaavani koko ajan enemmän maalle, jonnekin, missä olisi vielä laajoja peltoja ja metsiä, missä ei rakennettaisi kerrostaloa toisensa viereen, halkaistaisi maisemaa yhä uusilla teillä. Kaipaan tilaa, happea, vähemmän ihmisiä, enemmän luontoa.

Se vanha puutalo olisi myös plussaa. Vaikka tiedän, ettei se ole juuri nyt ajankohtaista, minusta tuntuu koko ajan enemmän, että ehkä se silti joskus on. Eksyin ihanille sivuille, Aamu omenatarhassa -blogiin, ja haaveilen taas vähän lisää.

Suloista iltaa, muruset! Kävelkää kuunvalossa, hengittäkää pakkasilmaa ja voikaa hyvin!

 

Share

Pages