Ladataan...

Juuri kun ajattelin pureutua vakavasti kynsilakkoihin ja korvakoruihin, toimitus meni ja kirjoitti blogistani näin:

”Kun tarvitset viisasta pohdintaa ja sitaatteja älyköiltä: Anna Vihervaarasta.”

Oh well, ehkä universumi yrittää sanoa jotain – tai sitten nämä kaksi asiaa, syvällisyydet ja kepeydet, eivät sulje toisiaan pois.

Olen itse asiassa ihan varma, että ne eivät sulje. Minusta on ihanaa pohdiskella, lukea viisaita ajatuksia, niitä älykköjen kirjoituksia ja puhua inspiroivien ihmisten kanssa elämän pohjavirroista ja yrittää ymmärtää tätä maailmaa ja ihmisiä täällä. Aina se ei todellakaan onnistu, ja uskokaa minua kun sanon, että toivon kovasti itse viisastuvan tässä matkalla. Kirjoitan, jotta oppisin, muistaisin, ymmärtäisin ja löytäisin sen punaisen langan tämän kaiken keskeltä.

Sanojen lisäksi rakastan kuvia, kauneutta ja estetiikkaa sen kaikissa muodoissa. Inspiroidun yhtä lailla luonnosta, muodista kuin tiloistakin. Kumisaappaat, huulipunat, kauniit vaatteet, havujen tuoksu, neuleet, designtuolit, margaritat tai teekupit eivät ole vastakohtia toisilleen. Ne ovat vain erilaisia paloja elämässäni. Me kaikki olemme tavallaan palapelejä. Ja jotenkin oudosti hyvin erilaiset palat muodostavat yhdessä täydellisen kokonaisuuden.

Kauneudella, kaikenlaisella, on iso pala elämässäni, ja mielestäni se on hyvin tarpeellista. Tämä maailma on valloittava ja ihmeellinen, on siinä ripaus taikaakin. Ja mitä enemmän sitä kaikkea kaunista etsii, sitä enemmän sitä usein myös näkee. Estetiikan kaipuussa ei ole mitään pahaa, kunhan ei aiheuta sillä ikävyyksiä muille tai maailmalle. Tai typistä elämäänsä vain sen ympärille. Visuaalisuus on myös ihan samanlainen itseilmaisun keino kuin puhuminen tai kirjoittaminenkin. Pukeutumisellaan ja ulkoisella olemuksellaan voi kertoa (ja kertoo väkisinkin) jonkinlaista tarinaa itsestään.

Kirjoitin tästä tänään siksi, että kauneus on joskus aliarvostettua. Ehkä sitä pidetään myös liian kepeänä, pinnallisena. Mutta mitä tästä elämästä tulisikaan, jos aina pitäisi olla järkevä, vakava ja raskas?

Se viisas ystäväni, jonka monet teistä jo tuntevatkin edellisistä postauksista sanoi kerran aiheesta suunnilleen näin:

”Tyttösyndrooma on sitä, kun on kiinnostunut kauniista, naisellisista asioista ja tuntee olonsa huonoksi, sillä pelkää todistavansa olevansa vain 'nätti tyttö'.”

Mutta tietenkin jokainen meistä tytöistä ja naisista on hirveän paljon enemmän. Ja vaikka pystymme mihin vain, maailma olisi aika ankea paikka ilman kauneutta. Vai mitä? Me olemme myös hirveän etuoikeutettuja, kun saamme nauttia siitä, päättää omasta elämästämme ja tehdä suurin piirtein mitä vain tahdomme.

Saatte tähän väliin vielä Emma Watsonin viisaan puheen feminismistä ja tasa-arvosta:

 

Ai niin, se älykkölainaus. Kas tässä, yksi lemppareistani, Mr Oscar Wilde:

”To define is to limit.”

Paljon kaikkea kaunista ja ihanaa päivään, tyypit.

Puss.

 PS Toimitus: olette ihania. 

Share

Ladataan...

”Life starts all over again when it gets crisp in the fall.”

Tämä lokakuu tuntuu kumman hauskalta. Keltaisilta vaahteranlehdiltä, suolan tuoksuiselta ilmalta, portaille asetelluilta kurpitsoilta ja seikkailuilta hämärän aikaan. Tallustelemme koirien kanssa pitkin mustia katuja, viima puree lapasten sisään piilotettuja käsiä, kaukana merellä välähtelee majakan valo, jota en koskaan huomannut kesällä.

Syksy on mielentila, käyttäjästä kiinni.

Ei muuta tänään, yksi biisi vain. Sellainen kaunis ja viisas.

Suloista päivää, te ihanat.

Lainaus F. Scott Fitzgerald

 

Share

Ladataan...

Pohdin vähän pettymyksiä. Niitä kurjia juttuja, jotka joskus vainoavat meitä pitkäänkin.

Ajattelen, että elämässä kannattaa välillä ottaa riskejä. Mutta mitä jännittävämmin elää, sitä useammin altistaa itsensä myös pettymyksille ja epäonnistumiselle. Se vähän kuin kuuluu kauppaan.

Pettymykset ovat usein sitkeitä tyyppejä. Ne kaihertavat, nakertavat sydäntä vielä kauan sen jälkeen, kun pettymyksen aiheuttanut asia tai ihminen on haalistunut jonnekin muistoihin. Kivun unohtaa usein viimeiseksi, jos koskaan.

Mitä pahemmin pettyy, sitä enemmän usein myös pelkää. Kun on antanut itsestään jotain, ehkä paljonkin − uskonut, toivonut, luottanut, laskenut vähän kaltereita tarkkaan varjelemiensa unelmien ympäriltä − ja sitten saakin siipeensä, ne kalterit nousevat helposti rytinällä korkeammalle kuin koskaan. Silloin haluaa ehkä olla suojassa, turvassa loukkaantumiselta, piilossa elämältä.

Kaikkea ei kuitenkaan voi saada. Ei voi yhtä aikaa käpertyä koloonsa ja kokea seikkailuja. Jos tahtoo mielenkiintoisen elämän, on vain yksi tie. Se, joka johtaa eteenpäin. On otettava askel, toinen, kolmas. Nostettava pää pystyyn ja kohdattava vastaan tulevat uudet ihmiset, seikkailut ja tilaisuudet − ja annettava niille mahdollisuus. Ja sitten, jos taas rysähtää, on vain yksi tie. Se, joka johtaa eteenpäin. On hypättävä sitkeästi takaisin satulaan ja uskottava, että tällä kertaa hevonen ei heitä selästään.

Sillä onni suosii lopulta rohkeaa, olen melkoisen varma siitä. Jos ei uskalla mitään, ei yleensä saakaan mitään. Ei ainakaan niitä parhaita juttuja.

Uskon, että jokaisella meitä koskettavalla tapahtumalla on jokin tarkoitus. Siksi ne tuntuvat. Kaikesta oppii jotain, ja seuraavalla kerralla on viisaampi. Jos ei ole, niin sitä seuraavalla on. Tai sitä seuraavalla. Jossain vaiheessa ihan varmasti oppii, sillä jos tarpeeksi kauan hakkaa päätään seinään, se tulee väkisinkin kipeäksi. Eikä pääkipuisena ole kovin mukavaa.

Samalla kun opimme elämästä, sen kaavoista, ihmisistä ja todennäköisyyksistä, opimme myös paljon itsestämme. Opimme kuuntelemaan vaistoamme, sitä ensimmäistä nopeasti välähtävää tietoa, jonka joku tai jokin herättää. Luotamme intuitioomme, perhosiin sydämessä ja siihen ikävään tunteeseen vatsanpohjassa, joka kertoo, että jokin on hullusti. Se tunne hyvin harvoin valehtelee. Se on vaisto, joka lukee niitä hevosen pieniä liikkeitä, joita ei tiedä huomaavansa. Se tuntee ratsun heikon vikuroinnin ja tietää siitä, että kohta hevonen nousee takajaloilleen ja heittää kaaressa maahan. Se kertoo usein paljon enemmän kuin tahtoisi uskoa.

Taitava ratsastaa hymyssä suin, uskoo ihmeelliseen maailmankaikkeuteen ja luottaa siihen, että kaikki järjestyy juuri niin kuin sen kuuluu järjestyä. Me muut: me opettelemme, etsimme tarkoituksella kauneutta ympäriltämme ja keskitymme vaikka väkisin hyviin juttuihin.

Ja sitten nousemme taas hevosen selkään.

”My heart is at ease knowing that, what was meant for me will never miss me and that what misses me was never meant for me.”

Voikaa hyvin, murmelit.

Puss.

Share

Pages