Ladataan...

Söin eilen aamiaista Café Engelissä puoli yhdeltä iltapäivällä, kuuntelin viisasta pikkuveljeäni ja pohdin, miten mahtava tyyppi hän onkaan.

Pari kahvikupillista, yksi sämpylä ja valtava pala brietä myöhemmin tallustelin Senaatintorin läpi. Siellä loistivat Tuomaan markkinoiden tuhannet valot, ja niiden keskellä pyöri karuselli. Ja minä rakastan karuselleja! Niissä on sellaista suloista lapsellisuutta, jota aikuinenkin elämä välillä kaipaa.

Kynsissäni oli täydellisen punaista lakkaa (Kure Bazaarin Rouge Flore), ja minä rakastan myös punaisia kynsiä. Samoin rakastan mantelimaitoon keitettyä riisipuuroa ja Seinabo Seyn musiikkia. Ja kaikki ne minulla on juuri nyt, tätä kirjoittaessani. Kun sitä alkaa ajatella, se on melko kiva juttu – ja  minä olen aina ollut vahvasti sitä mieltä, että elämän kuuluu olla kivaa. Ei se tietenkään joka päivä voi sitä olla, mutta siihen kannattaisi mielestäni pyrkiä.

Aamiaiset, karusellit, kynsilakat, riisipuurot ja parhaat biisit ovat kaikki elämän pieniä, hauskoja osasia. Kun niiden ihmeellisyyden huomaa, ne tuntuvat vieläkin ihmeellisemmiltä. Kun keskittyy kauniiseen ja ihanaan, elämästä tulee vähän kauniimpi ja ihanampi, ymmärrättekö?

Ajastaan täällä voi nautiskella ja niitä suloisia asioita lisätä elämäänsä hirveän helposti. Ensinnäkin voi oikeasti avata silmänsä, katsoa ympärilleen ja etsiä näkökentästään jotain ihmeellistä. Sitten voi hymyillä sille. Voi hakeutua kauniisiin paikkoihin, hauskaan seuraan tai jännittäviin kokemuksiin. Tai sitten voi ihan vain hemmotella itseään.

Voi sytyttää kynttilän. Voi lukea naistenlehden. Voi vaihtaa puhtaat lakanat ja nuuhkia niiden tuoksua. Voi suihkauttaa ranteisiin Chanelia. Voi keittää pannullisen lakritsiteetä. Voi helliä talvi-ihoa kosteusvoiteen ja kasvoöljyn sekoituksella (Mia Höytön Ihana ja Mádaran Soothing Hydration, suosittelen). Voi juoda hyvää viiniä. Voi katsoa koskettavan leffan tai lukea viisaan kirjan. Voi ostaa itselleen jotain suloista. Tai voi vaikka pyöriä siinä karusellissa.

Tärkeää on, että tekee jotain ihanaa, eikä tuhlaa energiaa asioihin, joista ei innostu tai jotka eivät tunnu hyviltä. Tämä on muuten yksi parhaista oivalluksistani: kaikesta ei tarvitse välittää ja turhaan energiaa vievistä asioista voi päästää irti. Sekin on lahja itselle.

Hemmotellaan itsejämme, jooko?

Pus!

Ladataan...

Oletteko koskaan ajatelleet, että jotkut ihmiset ovat kuin peilejä – ja me olemme peilejä muille ihmisille?

Ehkä meille tärkeät ihmiset heijastavat kaikki jotain meistä. Ehkä tunnistamme heissä jotain itsestämme, ajatuksistamme tai unelmistamme. Ehkä he tavallaan ovat palasia sielustamme.

Eri ihmiset saavat meistä erilaisia puolia esiin ja heijastavat meistä eri asioita. Yhden kanssa on riehakas, toisen kanssa rauhallisempi, kolmannessa kiehtoo sama synkkyys, jonka on piilottanut jonnekin syvälle sisälleen. Ehkä rikkova rakkaus onkin osoitus omasta rikkinäisyydestämme. Ehkä juuri siksi rakastamme joskus sitä, mikä satuttaa.

Ja ehkä toiset ihmiset tuntuvat niin hyviltä, koska he saavat oman hyvän olomme esiin. Näyttävät, miten onnellinen voi olla. Ehkä he ovat onnen peilejä. Niitä jotka vahvistavat onnellista sutta sisällämme, heijastavat auringonsäteitä, kuvastavat onnea ja rauhaa. 

Mitä jos niitä kaikkein tärkeimpiä ihmisiä, varsinkin niitä pulmallisia, katsoisi kerran kuin kuvajaistaan? Miettisi, mitä omasta itsestä hän heijastaa ja miksi. Jos hän satuttaa, niin lähteekö kipu hänestä vai itsestä. Jos tekee onnelliseksi, mistä se johtuu.

Sitten voisi yrittää riisua pois ne kaikki ajatukset, odotukset, kivut ja unelmat, joita kantaa mukanaan ja jotka näkee heijastuksena.

Lopuksi voisi katsoa toista kunnolla. Nähdä hänet.

Ladataan...

Olen alkanut ajatella, ettei elämää kannattaisi suunnitella kovin kauheasti. Unelmat ja suuret suuntaviivat ovat tärkeitä, mutta yksityiskohtaisista suunnitelmista en ole yhtä varma. Asiat kun eivät tunnu ikinä menevän aivan niin kuin odottaisi. Ne eivät useinkaan mene lainkaan huonommin. Vain erilailla.

Vähän kuin elämä tahtoisi olla hieman jännittävää. Sumentaisi kristallipallon pelkkää veijarimaisuuttaan.

Muistatteko vielä sen kerran, kun olin menossa katsomaan yhtä ihanaa kotia? En saanut sitä, mutta seuraavana päivänä sain toisen vielä ihanamman.

Viime talvena hain erästä työpaikkaa. Kun minua ei valittu, olin surullinen. Puoli vuotta myöhemmin aloitin samassa talossa tehtävässä, joka on minulle paljon parempi. Taaskaan suunnitelmani ei toiminut. Suuret suuntaviivat toimivat.

Entä kuinka monta kertaa olet kovasti toivonut kohtaavasi jonkun? Melko suurella todennäköisyydellä niin ei juuri sinä hetkenä käy. Mutta sellaisena päivänä, jona ajatukset ovat jossain ihan muualla, yllätyksiä on varmasti luvassa. 

Maailmaa ei voi kontrolloida, se pyörii juuri niin kuin sitä huvittaa. Ja me pyörimme mukana, jokainen omassa henkilökohtaisessa karusellissaan. Vaikka kuinka yrittäisi, tulevaisuutta ei voi ennustaa. Se on avoin, muovautuu elämämme mukaan, valintojemme, haaveidemme ja kohtaamiemme asioiden mukana.

Miten voisi tietää, missä on kymmenen vuoden päästä, kun ei voi tietää, millainen tyyppi on silloin? Tai sitä, millainen tyyppi on niinä kaikkina kymmenenä vuotena matkalla tulevaisuuden minäksi.

En olisi puoli vuotta sitten tiennyt olevani tänään tällainen, ajattelevani näin, tuntevani näin. Jos joku olisi kertonut, en olisi uskonut.

Tämä suloinen, jännittävä, epävarma elämä.

Ihanaa viikkoa, murmelit!

 

 

Pages