Ladataan...

”Kaikkea saa tehdä. Kaikkea pitää tehdä. Kaikkia ovia pitää tempoa, kaikkia kuita kurkotella. On vain yksi ehto, elinehto: Värisevää sielua ei saa tallata.” – Tommy Tabermann

Ei muuta tänään, tahdoin vain jakaa jotain kaunista. Voikaa hyvin, ei tallata sielujamme, eihän?

Ladataan...

Nyt on taas se hetki vuodesta, jona puhutaan paljon kehosta, sen muokkaamisesta ja mahduttamisesta johonkin tiettyyn muottiin. On tämä Missä olet Lauran älyttömän hyvä kirjoitus. Ja sitten on Kukka Laakson teksti. Ja tietenkin vaikka kuinka monta muutakin hyvää kannanottoa oman vartalon ja ennen kaikkea oman mielen rääkkäämisestä mahdottomilla odotuksilla. 

Mietinkin, mitä me oikein ajattelemme itsestämme ja miksi, minkälaisiin rajoihin yritämme tunkea itsemme, millaisia kuvitelmia maailmasta ja elämästä luomme.

Eikä kyse ole pelkästään vartalosta. Miten usein luommekaan mieleemme tietynlaisen kuvan jostakin ja sitten yritämme väkisin saavuttaa sen juuri sellaisena. Päätämme, että jokin asia tuo meille onnea. Tai että olemme jonkinlaisia ja muut ihmiset ovat myös. Ja niin se sitten on, hamaan loppuun asti, koska olemme kerran ajatelleet niin, luoneet mielikuvan, fantasian.

Unelmoimme jostain asiasta, teemme kaikkemme sen eteen ja sitten kun saavutamme sen, ja se ei tunnukaan enää oikealta, emme uskalla päästää siitä irti. Miten voisimmekaan, kun rakensimme sitä niin kauan, näimme niin paljon vaivaa, uhrasimme ehkä myös paljon.

Mutta unelmat muuttuvat, elämä on jatkuvassa liikkeessä. Mikään asia elämässä ei yleensä vastaa täysin siitä luomaamme mielikuvaa. Joskus todellisuus on vähän laimeampi, joskus vain erilainen ja joskus niin mahtava, ettei sitä osannut edes kuvitella. 

On hirveän helppo tavoitella asioita, joita kuuluisi tavoitella. Mahduttaa itsensä valmiiseen, kokeiltuun muottiin, tuntui se sitten miten ahtaalta tahansa. Sillä eikö onnen luulisi löytyvän sieltä, mistä niin moni sitä etsii? Ehkä. Ehkä ei. Jokaisen onni on erilainen.

Ja jos yrittää selvittää oikeasti, mitä on, millaista elämää haluaa viettää ja mistä tulee onnelliseksi, joutuu väkisinkin myös pettymään. Sillä jokaisella on huonoja hetkiä. Toisena päivänä on rohkea, uskaltaa mitä vain ja maailma tuntuu ystävälliseltä paikalta täynnä mahdollisuuksia. Toisena tuntee olonsa turvattomaksi ja epäilee itseään, tahtoisi ehkä vain käpertyä jonkun syliin, mutta koska on rysäyttänyt elämänsä, sitä syliä ei välttämättä ole. Silloin joutuu kestämään itseään. Eikä se ole huonoina päivinä välttämättä hirveän helppoa.

Olin yhtenä päivänä vähän pettynyt itseeni. Huomasin, etten pysty täyttämään itselleni asettamiani odotuksia, en ole niin vahva kuin tahtoisin enkä pysty suhtautumaan vastoinkäymisiin niin tyynesti kuin toivoisin. Kerroin tästä ystävälleni, joka sattuu olemaan varsin viisas tyyppi. Hän sanoi: ”Älä ole niin ankara itseäsi kohtaan. Ansaitset myös itseltäsi parasta kohtelua.” 

Verraton totuus. Mitä jos vain päästäisi irti mahdottomista odotuksistaan, niin itseään, muita ihmisiä kuin elämääkin kohtaan? Hengittäisi, tuntisi lämpimässä kesäpäivässä kukkivien jasmiinien tuoksun, antaisi tuulen leikkiä hiuksissa, auringon nauraa taivaalla. Eläisi, olisi sitä mitä on ja antaisi muidenkin olla. Luopuisi ajatuksista, jotka eivät tee onnelliseksi, ei yrittäisi pakottaa maailmaa tahtoonsa ja katsoisi, mitä tapahtuu.

Voisiko se olla niin helppoa?

 

Ladataan...

Hei murmelit, mitä kuuluu? Toivottavasti olette ainakin pian jossain ulkona nauttimassa kesästä. Minä olen.

Rakastan, rakastan, rakastan tätä aurinkoa. Rakastan. Miten näin helposti voikaan tulla näin onnelliseksi?

Ennen kuin aurinko tuli, kaipasin niin jonnekin etelään, lämpöön. Jonnekin, missä hiekka on kuumaa ja meri suolainen. Nyt en tahtoisi olla missään muualla. Sillä niin kuin niillä harmailla, sateisilla päivillä oli varmasti tarkoituksensa, niin luulenpa että tälläkin on. Nämä aurinkoiset lempeät hetket ovat juuri se pala, jonka etelänlomasta tarvitsen. Joutilaita päiviä, joina aika kulkee hitaasti, aurinko suutelee ihoa, aallot keinahtelevat lempeästi rantaan.

Muistatte ehkä, kun kirjoitin viimeksi (taas), että kaikki varmasti järjestyy. Niin tekee.

Ensin väistyivät sateet, aurinko saapui. Tuli lämmintä. Ja sitten tapahtui jotain muutakin: sain lainaan auton. Ihan yllättäen.

Ja auto on yhtä kuin vapaus. Pääsen kauas.

Niille salaisille, syrjäisille kallioille järven rantaan, joille harvoin eksyy kukaan muu. Syön kirsikoita ja mansikoita ja luen. Makaan selälläni, kuuntelen tuulen hiljaista huminaa puissa, kaukana järvellä lipuvan veneen airojen ääntä niiden solahtaessa pinnan alle. Avaan silmäni ja näen joutsenpariskunnan uivan hiljaa ohi, kalatiira syöksyy äkkiä taivaalta, puissa laulaa pikkulintujen kuoro. Kun tulee liian kuuma, järvi on siinä. 

Juuri nyt kesä on täydellinen.

PS Punainen ei ole uusi ruskea. Suojakerroin voisi olla ihan hyvä juttu.

Pages