Ladataan...

Ajattelin ennen, että pysyäkseen kunnossa, pitää liikkua hurjana. Mutta ei se ihan niin mene, väitän. 

 

Liikuntaharrastukseni alkoi taaperoikäiseisenä satujumpassa. Viisi-kuusivuotiaana minut laitettiin balettitunneille (en tykännyt yhtään), ja kun vastemielisyyteni lajia kohtaan kävi ilmi, vanhempani päättivät kokeilla, olisiko jää enemmän elementtini. Se oli.

Jäähalli ja muodostelmaluistelu olivat tiivis osa elämääni kymmenisen vuotta. Aina siihen saakka, kunnes yläasteen ja lukion välissä päätin, että en ehdi enää, on paljon kaikenlaista kiinnostavampaa (ja sillä tarkoitin poikia ja bileitä, voi minua).

Noina kymmenenä vuotena ennen tulevaisuuden huonoja valintojani kasvoin kuitenkin liikkumaan monta kertaa viikossa aikaisina aamuina ja myöhäisinä iltoina sekä kaikenlaisina slotteina niiden väliltä. Treenit olivat, kun jääaika oli, eikä niitä jätetty väliin.

Luistelu oli ihanaa! Se oli taidetta jäällä, liikkumista musiikin tahtiin. Se antoi rakkauden urheilua kohtaan, opetti ryhmähenkeä ja kurinalaisuutta ja sen, että liikunta on kiinteä osa elämää. En ikinä vaihtaisi noita vuosia pois. Niinä vuosina olin myös ainakin suhteellisen sinut kehoni kanssa ja yksinkertaisesti rakastin liikkumista. 

Urheilutaustallani (ja paineita kestämättömällä päälläni) kuitenkin ehkä myös selittyy tietynlainen armottomuus, jolla vähän myöhemmin kohtelin itseäni. Olinhan tottunut kilpaurheilussa siihen, että treeneistä ei luisteta. Kun vielä sitten seurustelin yli seitsemän vuotta urheilijan kanssa, liikuntafilosofiani muokkaantui suunnilleen tällaiseksi: paljon ja täysillä, jaksaa, jaksaa! 

 

Olenkin aina ollut se tyyppi, joka juoksee 10 kilometriä, jos on päättänyt juosta 10 kilometriä. Ihan sama vaikka tuntuisi miltä. Sisulla pärjää. 

Kovin hyvältä se ei aina tuntunut, se sisulla treenaaminen. Minulla menivät pitkään laiskuus ja levontarve sekaisin. Jonkin aikaa (tai mitä sitä kaunistelemaan, aika monta vuotta) treenasin, jos oli treenipäivä (melkein aina oli), sitä lajia, joka oli tehokkain. Viisi kovasykkeistä ryhmäliikuntatuntia viikossa oli ihan normikauraa. 

Välilä oli niin vaikea lähteä jumppaan tai lenkille. Mutta lähdin silti. Pyöräilin loskassa ja tuiskussa salille, tein tunnin treenin ja pyöräilin takaisin loskassa ja tuiskussa. Inhosin sitä. Oikeasti treenasin vain, jotta olisin hyvässä kunnossa ja hoikka (olen Kate Moss -sukupolvea, en pepputreeni-sukupolvea).

Noina vuosina kadotin liikunnan ilon. Unohdin, että rakastan taitolajeja, ulkoilua ja vauhtia, että haluan oppia temppuja ja leikkiä ja liikkua musiikin mukana. Urheilusta tuli pakkoa. 

Sain vammoja (olen muun muassa reväyttänyt selkäni core-tunnilla ja saanut kuukauden liikuntakiellon, kun astuin väsyneenä harhaan steppi-laudalta ja nyrjäytin nilkkani ihan kunnolla – silloisesta tilastani kertoo, että jatkoin tunnin loppuun), olin jatkuvasti flunssassa, enkä koskaan kokenut itseäni riittäväksi. Aina oli joku, joka treenasi enemmän, oli vahvempi, juoksi kovempaa. 

Olin usein pettynyt itseeni, enkä enää nauttinut liikkumisesta.

 

Vuosien ja koirien myötä kreisilleni liikkumiselle tuli onneksi lopulta stoppi. Osin siksi, että tajusin, ettei suhteeni liikuntaan ole ihan terve. Osin siksi, etten yksinkertaisesti kaikkien koiralenkkien jälkeen jaksanut enää mitään spinningejä. 

Tänään liikun tavoilla, joista nautin. Kävely, hiihtäminen, pyöräily, jännittävät kehonpainotreenit, jooga (päälläseisontoineen, pitäähän jotain haastetta olla). Rakastan niitä kaikkia. Ne lisäävät elinvoimaani, eivätkä vie sitä.

Olen myös vihdoin oppinut juoksemaan tai oikeammin hölkkäämään rennosti. Otan koirat mukaan, juoksemme tylsät hiekkatiet ja kävelemme polkuosuudet, välillä pysähtelemme. Ennen en olisi koskaan liikkunut näin. Silloin juoksin, jos olin lähtenyt juoksemaan, kellon kanssa ja mahdollisimman kovaa. En ollut kiinnostunut matkasta, vaan tuloksista. Huono tapa elää se. 

Kaikesta huolimatta en silti vieläkään voi kirjoittaa, etten lainkaan enää kokisi pakkoa treenata. Ajattelen edelleen välillä, että tänään pitäisi liikkua. Ja toisinaan teen sitten juuri niin: treenaan väkisin, vaikkei lainkaan huvittaisi. Kerran suorittaja, aina suorittaja, pelkään.

Tänään kuitenkin kuuntelen kehoani ihan eri tavalla kuin koskaan aiemmin ja yritän parhaani ollakseni itselleni kiltti. Se on muuttunut. 

En edelleenkään osaisi olla liikkumatta, mutta en elä liikkuakseni, vaan liikun elääkseni.

Ja useimmiten onneksi vain silloin, kun huvittaa. 

 

Kuva Mona Salminen

Vaatteet saatu Röhnischiltä, kiitos!

 

Lue myös:

Kun ruoasta tulee vankila ja urheilusta uskonto

 

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Share

Ladataan...

1. 

2.

3.

4.

 

Kokeiltuani paloautonpunaisen, kullanvaalean, mustan, erilaiset otsatukat ja kaikki pituudet sellaisesta lyhyestä tätitukasta (oli muotia, kun olin lukiossa) megapitkään, olen päätynyt hiuskonservatiiviksi. Siitä johtuen en voi enää purkaa muutoksen haluani tukkaani. Puran sitä sen sijaan blogibanneriin. 

Graafikko-kuvittajaystäväni Jonna Koivumäki on ollut kaikkien näinä neljänä vuotena täällä näkyneiden bannereiden takana. Muutosvimmassani lähetin siis Jonnalle koko joukon pystykuvia (jep...) itsestäni ja pyysin: voisko näistä tehdä uuden bannerin? Jonna rajasi ne vaakaan ja laittoi muutaman ehdotuksen. 

Problem: en osaa päättää! Auttaisitteko te? Mikä näistä neljästä olisi paras?

 

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Share

Ladataan...

Minut valtaa aina toisinaan outo kaipuu käsillä tekemiseen. Haluaisin tarttua puikkoihin, maalata huonekaluja ja leipoa omenapiirakoita. Tehdä asioita alusta alkaen itse.

Olen nyt esimerkiksi muutaman viikon suunnitellut neulovani sellaisen muhkean Samuji-pipon. Paha vain, että puikot ovat hukassa (olen varmaan kärrännyt ne vintille), eikä lankojakaan ole.

Eikä aikaa.

Juuri ajasta, tai pikemminkin sen puutteesta, tässä onkin kyse. Päivässä on vakiomäärä tunteja. Miten ne käyttää, on valinta. 

Sanon itselleni, että neulominen olisi ihanaa, mutta en vain ehdi. Ja se on totta. Ei siksi, ettei minulla olisi tarpeeksi mahdollisuuksia neulontahetkiin. Vaan siksi, että neulominen ei ole kovin korkealla tärkeysjärjestyksessäni.

Kun nimittäin illalla kotona pitää päättää, neulonko vai joogaanko, valitsen joogan. Neulonko vai bloggaanko, valitsen blogin. Neulonko vai luenko, valitsen kirjan. Neulonko vai opiskelenko, valitsen opiskelun (vaikkakin ehkä välillä pitkin hampain).

Priorisoin nämä asiat neulomisen edelle. Siksi se aina jää, vaikka kivaa olisikin.

Nyt, kun elämäni on aika täyttä, vähän ruuhkaistakin työn, koulun, blogin ja sosiaalisen elämän tähden, olenkin tietoisesti miettinyt, mitkä asiat minulle oikeasti ovat tärkeitä. Tein listoja.

Tärkeitä asioita: ihmiset ja koirat, liikunta, uni, koulu, blogi, lukeminen.

Vähemmän tärkeitä asioita: ruoanlaitto (tätä toki pitää harrastaa jonkin verran, mutta siihen kuluvan ajan voi minimoida), neulominen, hyvät tv-sarjat ja leffat.

Täysin turhia asioita: sosiaalinen media, leipominen. 

Jotta elämäni olisi kivaa, olen siis päättänyt, että kaikkea ei ehdi tehdä. Kun karsii elämästä vähemmän tärkeää, niin sille oikeasti tärkeälle jää enemmän aikaa. Silloin ei myöskään joudu aikatauluttamaan koko elämäänsä,

ja ehtii nauttia matkasta. 

Siksihän täällä ollaan, eikö?

 

PS Saatan silti neuloa sen pipon. 

 

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Share

Pages