Ladataan...

 

Luin jostain, että miehet eivät yleensä lue naisten kirjoittamia kirjoja. No, minä en yleensä lue miesten kirjoittamaa fiktiota. Tai luen, mutten ihan täysillä onnistu samaistumaan päähenkilöihin. Otetaan vaikka Mika Waltarin tuotanto tai Khaled Hosseini. Mahtavia kirjoja, mutta minusta miehen tavassa kuvata naisen ajatuksia (tai miespäähenkilön aivoitukset ja ajatukset naisista) ovat joskus vähän outoja. En myöskään edelleenkään ole keksinyt, miksi haluaisin lukea keski-ikäisen miehen jorinoita elämästään. Se Knausgårdista tältä erää. Ehkä tämä kertoo puutteellisesta samaistumiskyvystäni. Ja ehkä juuri näkökulmaani avartaakseni minun kannattaisi lukea enemmän mieskirjailijoiden kirjoja. Ehkä.

Tosin olen kyllä aina lukenut tiettyjä mieskirjailijoita. Rudyard Kiplingin teokset, Richard Adamsin Ruohometsän kansa ja Tolkien kuuluvat suosikkeihini varmaan forever. Hmm, tosiaan. Päähenkilöt ovat heillä pääasiassa eläimiä tai satuhahmoja. 

Älkää ymmärtäkö väärin. Minusta fiktiota saa kirjoittaa kuten haluaa. Mies saa totta kai kirjoittaa naisen näkökulmasta. Minä vain usein ymmärrän naisen näkökulman paremmin (en toki aina, en todellakaan aina).

No joo. Halusin tällä pitkästi pohjustaa sitä, että luin miehen kirjoittaman romaanin, nimittäin Joel Haahtelan Mistä maailmat alkavat (Otava, 2017). Se kertoo taitelija Visasta ja hänen elämästään. Ja se on kaunein kirja, jonka olen aikoihin lukenut. 

Haahtelan kieli on mieletöntä. Vai mitä sanotte:

”Mutta tiettyinä hetkinä taivaankansi avautui ja takaa paljastui todellinen taivas, joka oli tähdistä valkoinen. Se oli niin valkoinen, ettei kukaan ihminen voinut elää sellaisessa valkeudessa. Ja siksi taivaankansi pysyi kiinni, meiltä suljettuna.”

”Värit olivat appelsiineja, joita saattoi poimia puista, huoneessa leiju jo niiden tuoksu. Tähdet taivaalta luovuttivat valonsa ja meri oli sininen juuri häntä varten.”

Lisäksi hän kuvaa ihmismielen liikkeitä ja tunteita käsittämättömän hyvin:

”Ajatus teki mielen hieman apeaksi, koska hän ymmärsi, että Helmin sisällä liikkuvat elämäntoiveet olivat yhtä väkeviä kuin hänen omansa, ja joskus kahta oli vaikea sovittaa yhteen.”

”Visan luokse hän kuitenkin palasi yhä uudestaan, tuli lähelle vaikka pysyi samalla kaukana, huolehti kaiketi siitä, että pysyisi mahdollisimman ehjänä.”

”Aika ajoin meistä kaikista irtautuu uusi ihminen, jonka me salavihkaa valmistelemme matkaan.”

”Visa makasi täkin alla ja ajatukset tulivat ja menivät, pilvien lailla. Hän oli syntynyt tähän maailmaan ja hänelle oli annettu elämä. Hän keräsi matkan varrelta mitä löysi, kokosi siitä itsensä. ... jokaisen palan myötä hän koki riemua, tunsi kuinka se loksahti paikalleen, löysi pienen ja tärkeän paikkansa hänen sisältään.”

Elämä tiivistettynä, tässä. Ja vielä yksi kaunis ajatus:

”Ja eivätkö sellaiset hetket kertoneet kaikille, että jos asiat menivät huonoon suuntaan, maailmassa oli silti paikkoja, joihin palata; että ne paikat odottivat hiljaa eivätkä koskaan luopuneet valostaan.”

(Kirja saatu Otavalta luettavaksi. Kiitos!)

 

Lue myös:

Ikigai: Pitkän ja onnellisen elämän salaisuus japanilaisittain

Villi vaellus

Koska olen nainen

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

 

Share

Ladataan...

 

Kauhea sanoa, mutta mielestäni kuvissani oli ennen enemmän sielua. Ne olivat vähän huonolaatuisia, ja olin muokannut ne vahvojen filtterien avulla, mutta mielestäni ne olivat kauniita. Tykkäsin niistä. Filttereistä huolimatta ne olivat aitoja, hetkessä napattuja puhelimeen tallennettuja kivoja muistoja, ilman sen suurempaa agendaa ja täysin vailla suunnittelua.

Se oli ihanaa. 

Nykyisin kuvaaminen ei ole mielestäni enää lainkaan yhtä ihanaa. Olen nähnyt liikaa täydellisiä Instagram-fiidejä ja blogeja, joiden kuvat ovat tai voisivat olla ammattivalokuvaajan kamerasta. Samalla omat kuvani ovat muuttuneet. Käsittelyä ei ehkä huomaa enää aina yhtä selvästi. Ja suurin osan minunkin kuvistani on nykyisin järkkärillä kuvattuja, puhelimella kun tulee vähän suttuista ja platkua.

 

 

Harmi vain, että se sykähdyttävä ilo, jonka kuvistani ennen sain, on kadonnut. Niiden sielu on ikään kuin laimentunut.

Niillä hetkessä napatuilla ruuduilla ja vahvoilla filttereillä sain nimittäin tallennettua maailmaa sellaisena kuin sen näin ja sellaisena kuin halusin sen eteenpäin välittää. Nyt kun suunnittelen usein kuvia enemmän, niiden tarkoitus on muuttunut. Ne eivät välttämättä ole oikeita, aitoja hetkiä. Ja siksi se sielu on toisinaan heitteillä.

En ole ihan varma, ovatko kuvani nykyisin parempia vai kenties huonompia kuin pari vuotta sitten.

 

 

Olen miettinyt tämän blogin suuntaa lähiaikoina aika paljonkin. Olen kyllästynyt somemaailman säröttömyyteen ja täydellisyyteen. Tahdon valokuvaamisen hauskuuden takaisin! Tahdon lumoutua jälleen, tahdon oman tyylini takaisin ja olla yhtään välittämättä siitä, onko minulla sata vai tuhat seuraajaa. Sitä se oli silloin joskus.

 

 

Hah, tämän postauksen tarkoitus ei oikeastaan ollut angstailla Instagramista ja kauniista kuvista. Sen tarkoitus oli kertoa, että somemaailma ei nykyisellään aina tuota minulle iloa. Haluan sen ilon takaisin. 

Hertta kirjoitti hetki sitten siitä, miten hän haluaa sisältönsä säilyvän yhtä aitona kuin hänen aloittaessaan blogin. Sain voimaa tästä postauksesta, kiitos ihana Hertta! Minä tahdon samaa. 

Tahdon, että tämä blogi on sitä, mitä se oli alun alkaen: oma luova tilani. Sellaisena se on myös arvokkain. Tämän blogin arvo tulee nimittäin lopulta siitä, kuinka paljon hyvää mieltä se tuottaa. Minulle ja teille. 

Kuten oma suuntani oli loppuvuodesta hukassa, tämän blogin suuntakin on ollut pahasti hukassa. Huomaan, että ammattimaisemmaksi muuttunut blogimaailma ja vaalennut, täydellisiä rakennettuja kuvia täynnään oleva Instagram ovat vaivihkaa muuttaneet tätäkin kanavaa. Olen luopunut asioista, joita ennen rakastin ja korvannut niitä asioilla, joiden ajattelen olevan kinnostavia (mutta jotka eivät sitten kuitenkaan saa sydäntäni lyömään nopeammin).

Koska muutkin. 

 

 

Mutta tarvitseeko meidän kaikkien olla samanlaisia? Miksi joka toisella vastaantulijalla on talvella päässä samanlainen jättipipo ja pitääkö kaikkien kuvien olla selkeitä ja valkoisia? Joo, tiedän toki vastauksen. Kunhan mutisen. Vakuuttelen itseäni. 

Ei ole aina helppoa pitää omaa päätään ja ymmärtää, mitä se oma pää haluaa, kun ympäriltä tulee toisenlaista viestiä.

Ja kuitenkin. Uskon siihen, että me kaikki olemme jotenkin ainutlaatuisia ja jokaisella on jotain omaa annettavaa. 

Yritän löytää takaisin sen, mitä täällä joskus oli ja mitä Instagramissa joskus oli. Huolettomuuden, tunnelman, puiden välistä siivilöityvän valon, valkoisten öiden puutarhajuhlat, yksisarviset, syreenien tuoksun. Kyllä te tiedätte, tai ehkä ette. Olen vähän runollisella päällä.

Anyway, sellaisena sen haluan nähdä, elämän ja sen hetket. Ja sellaisena siinä kaikessa on minulle eniten

TAIKAA.

Kuvat ovat vuoden 2013 ja 2014 blogipostauksistani. Minusta niissä on ihana tunnelma.

 

Lue myös:

Kun some vei sielun

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Ladataan...

 

Ajattelen, että elämässä voi tulla vastaan erinäisiä ansoja, jotka ovat haitallisia onnellisuudelle. Ne ovat asioita, jotka vaikuttavat ensin hyviltä ja ehkä jopa onnea lisääviltä, mutta oikeasti vangitsevat, ahdistavat ja estävät elämästä täysillä. 

Suorittaminen. Kivastakin tulee pakkoa, jos siihen suhtautuu suorituksena. Muista tämä aina. Varsinkin sinä, Anna.

Perfektionismi. Täydellinen on hyvän vihollinen sanotaan. Täydellisyys on illuusio, jota on mahdoton saavuttaa. Ja yrittäessään saattaa olla näkemättä  kaikkea hyvää, mitä on. 

Saavutetut edut. Tiedän erään johtajan, joka haluaisi ehkä olla käsityöläinen. Ei varmaan tarvitse kertoa, miksi hänestä tuskin koskaan tulee käsityöläistä?

Olen aina välillä miettinyt, että olisi tavallaan hyvä juttu, jos oma palkka ei koskaan olisi ihan hirveän hyvä (toivottavasti pomo ei lue tätä kuitenkaan). Jo saavutetuista eduista on nimittäin vaikea luopua, vaikka ennen olisi ollut ihan onnellinen ilman niitä. Liian hyvä elintaso voi estää elämästä aidosti ja saavuttamasta unelmiaan. 

Ikinä ei pitäisi elää rahankuvat silmissä, ja tällä nyt siis tarkoitan sitä rahaa, joka tulee perushyvän elintason päälle. Tietyssä vaiheessa raha ei nimittäin enää lisää onnellisuutta, eikä sitä kuitenkaan ole koskaan tarpeeksi. Kun palkka nousee, elämä usein kallistuu. Vai miten selitätte sen, että opiskelijana tunsi itsensä ihan hyvätuloiseksi, mutta nykyisin ei mitenkään selviäsi samoilla tuloilla?

Eläminen jossain muussa ajassa. Sitten kun tai mitä jos. Hyyyyyvin vaarallisia ajatuksia. Mennyt meni, tuleva ei ole tullut, eikä siitä tiedä oikeasti yhtään mitään. Jos elää jotain muuta kuin tätä hetkeä, ei oikeastaan elä ollenkaan. 

Vertailu muihin. Onnellisuuden tuho. Piste. 

 

Lue myös:

Salaisuuteni burn outia vastaan

Being normal, or rather not

Sisustussuunnitelmia ja pari hankalaa vierasta

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Pages