Ladataan...

En ikinä unohda yhtä alkusyksyn päivää monta vuotta sitten, jona menin työaamiaiselle tapaamaan ensimmäistä kertaa kolmea minua vanhempaa naista, jotka kaikki tunsivat toisensa. Olin pukeutunut farkkuihin, valkoiseen pitsipaitaan ja punaisiin ballerinoihin. Näytin aika tyttömäiseltä, enkä tuntenut itseäni ihan parhaaksi versioksi itsestäni. No, nuo kolme naista saapuivat paikalle järisyttävän tyylikkäinä. Kaikilla oli kynähame ja korkkarit. Tunsin itseni pikkutytöksi. Ei hyvä.

Nykyisin itsevarmuuteni ei ole ihan yhtä helposti horjutettavissa, mutta siitä huolimatta en ole tuon päivän jälkeen kertaakaan marssinut korottomissa kengissä tapaamiseen, jossa haluan antaa pätevän vaikutelman. Korkkareihin kun liittyy kohdallani jotain outoa taikaa. Tunnen ne jalassani itseni aina hieman aikuisemmaksi, ja ryhtikin suoristuu. Vinkki: korkkarit voivat olla joissain tilanteissa aiheellinen kenkävalinta.

Tuon vuosien takaisen päivän asussa meni monta asiaa pieleen. Ensinnäkään en ollut pukeutunut vaatteisiin, joissa tunnen oloni kotoisaksi. Toisekseen olin pukeutunut tilanteen kannalta väärin. 

Hyvä vaate tarkoittaakin minulle, että tunnen siinä oloni itsekseni ja itsevarmaksi. Nämä eivät ole ihan sama asia. 

Pukeuduin esimerkiksi vuosia tyttömäisiin mekkoihin, mutta jokin sisälläni soti niitä vastaan aina. En ollut niissä ihan minä. Ärsyttävintä tietenkin oli, että myös muut ihmiset kohtelivat minua pukeutumiseni mukaan. One word: mansplaining. Kyse on tässä kohtaa tietenkin vaatteen itsensä antaman viestin lisäksi siitä, mitä se saa sinut tuntemaan ja mitä sitten heijastat ulospäin. Siksi esimerkiksi tietyissä ammateissa käytetään univormua. Se tuo mukanaan arvokkuutta. Univormu yllään edustaa jotain muuta kuin itseään. Tavallaan sama pätee vaatteisiin ylipäätään.

Eri vaatteet tuovat meissä erilaisia piirteitä esiin, ihan niin kuin eri ihmisetkin. Syy ei siis ole pelkästään tyttömäisten mekkojen, vaan sen, että ne eivät istuneet persoonaani ja tunsin itseni niissä söpöksi. Siksi minua myös kohdeltiin niin. Vinkki: jos et halua tulla kohdelluksi söpönä, älä pukeudu söpösti. Tai pukeudu vain, kunhan tunnet olosi silti itsevarmaksi. 

Oikeasti olen aina tykännyt eniten aika yksinkertaisista vaatteista, ne ovat minua. Mustat pillifarkut, yksinkertaiset neuleet ja valkoinen t-paita ovat mielestäni maailman parhaita keksintöjä. Samoin nahkatakki ja linjakkaat maksimekot. Olen vuosien varrella omistanut vaikka minkälaisia kiinnostavia, naisellisia ja näyttäviä vaatteita, mutta näihin palaan aina. Minulla meni pitkään tajuta, että olen oikeasti tosi simppeli pukeutuja ja ehkä jopa vähän poikatyttö, vaikka käytänkin korkoja. Tällaisissa vaatteissa tunnen oloni hyväksi ja itsevarmaksi. Vinkki: mieti, millaisissa vaatteissa oikeasti viihdyt. 

Sen lisäksi, että vaatteen pitää näyttää minulta ja sopia tilanteeseen, minulla on kolmaskin kriteeri hyvälle vaatteelle: sen pitää olla mukava. Tätä sääntöä en todellakaan nuorempana noudattanut, voi sitä keinokuitujen ja kiristävien farkkujen määrää. 

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä väljemmistä vaatteista tykkään. Ostan nykyisin kaikki neuleeni koossa L. Muhkeaan neuleeseen on ihana kietoutua. Sukkahousut ostan myös kokoa liian suurina. Ne nuolevat silti ihan samoin säärtä, mutta eivät kinnaa mistään, eivätkä hajoa niin helposti. En käytä kovia farkkuja, koska ne tuntuvat niin ikäviltä. Kutittavat hengittämättömät materiaalit ovat ihan nounou, ja jos vaate ei istu, se jää kaappiin lojumaan. Vinkki: väljät, aidoista materiaalista valmistetut, hyvin leikatut vaatteet ovat mukavia. Hyvä vaate tuntuu päällä siltä, että sen voi unohtaa.

Psst. Täydellisten mustien pillifarkkujen metsästys on käynnissä. Nykyiset ovat epämukavat. Jos tiedät jonkun täydellisen mallin, ilmianna se!

 

Kuva: Saara / Visual Diary

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

 

Share

Ladataan...

Sitä huomaa elävänsä alkuvuotta viimeistään siitä, että joogatunneille pääsee vain se, joka varaa ne speedygonzalesin vauhdilla (olen hieman katkera, myönnetään), ja aika monen ruokavalioon on lisätty jokin -ton pääte: sokeriton, kofeiiniton, viljaton, tipaton.

Se saa miettimään, että onko pakko olla niin ehdoton? Vai riittäisikö monelle vähän vähempi. Se, että vain vähentäisi sokerinkäyttöä, lisäisi ruokavalioon niin paljon kasviksia, ettei vatsaan enää mahtuisi ihan kauheasti leipää, joisi päivässä pari kuppia kahvia, jos enemmästä tulee huono olo. Ja mitä jos jatkaisi tätä myös alkuvuoden jälkeen, ihan sinne jouluun asti ja sen ylikin. Liikkuisi koko vuoden säännöllisesti, kohtuudella. Mitä jos silloin tammikuun koittaessa ei ehkä tarvitsisi ryhtyäkään mihinkään toimenpiteisiin, voisi keskittyä ihan muuhun kuin ruokaan ja treeniin?

Tätä blogia pidempään seuranneet tietävät, että karsastan kaikenlaisia ruokarajoitteita. Pääasiallinen syy on se, että syömisten vahtaaminen vei aikoinaan ilon elämästäni. Toinen syy on se, että mielestäni nykymaailmassa keskitytään ruokaan oudon paljon ja aika huonoin tuloksin. Mitä enemmän miettii sitä, mitä saa syödä ja mitä ei, sitä vaikeampi usein on kuunnella omaa kehoaan ja antaa sille sitä, mitä se oikeasti tarvitsee. 

Minulla on ruokafilosofia, jota kutsun pariisilaiseksi, koska luin joskus ammoin kirjan nimeltä Miksi ranskattaret eivät liho. Kirjan otsikko lupailee, että ranskattarissa on jotain erityistä, koska he eivät liho. Salaisuus ei kuitenkaan piile ranskalaisten geeneissä, vaan yksinkertaisesti asenteessa. Ranskattaret eivät liho, koska he eivät kiellä itseltään mitään ja syövät kohtuudella, mitä tekee mieli. 

Suunnilleen näin olen itse syönyt siitä asti, kun kahdeksisen vuotta sitten lopetin kalorien laskemisen ikuisiksi ajoiksi. Siitä asti olen miettinyt, että hitsit, voiko se olla näin yksinkertaista? Ei tarvitse tehdä muuta kuin syödä sitä, mitä tekee mieli. Tai oikeammin: mitä kehon tekee mieli. 

Mielihalujensa mukaan syöminen ei toki tarkoita, että pitsaa ja karkkia napaan joka päivä. Väitän, että jos oikeasti kuuntelee itseään, pitsaa ja karkkia ei halua syödä joka päivä. Keho kyllä kertoo. Kun esimerkiksi joulun aikoihin söin muutamana päivänä vähän normaalia enemmän ja raskaammin, niin heti alkuvuodesta alkoi tehdä mieli viherpirtelöitä ja raikkaita salaatteja. Söin niitä ja nyt kaipaan välillä salaattia, välillä pastaa.

Olen kuitenkin aika varma, että jos jostain oudosta syystä saisin päähäni laittaa itseni vaikka sokerittomalle dieetille (not gonna happen sanoo hän runebergintorttu vatsassa), tämä balanssi häiriintyisi, ja päätyisin ahmimaan puolen kilon karkkipussin alta aikayksikön. Kielletyt asiat tuntuvat usein kiehtovan sallittuja enemmän ja pyörivät päässä lakkaamatta. Kun karkki ei ole kiellettyjen listalla, ei se välttämättä kauheasti myöskään kiinnosta.  

Luotan siihen, että jos vain kuuntelen kehoani, osaan syödä oikean määrän sitä, mitä se kaipaa. Luotan myös siihen, että se tasapainottaa itse itsensä. Jos syön yhtenä päivänä liikaa herkkuja, seuraavana kaipaan melko varmasti runsaasti kasviksia. 

Se ruokafilosofiani siis: syö mitä haluat, kun on nälkä. Aika tylsä, jep, mutta halusin jakaa tämän, koska ehkä joku siellä kamppailee samanlaisten syömisongelmien kanssa kuin minä aikoinani. Ehkä joku siellä ei uskalla luottaa kehoonsa ja on alkanut pitää ruokaa vihollisena. Ehkä joku ajattelee ruokaa ja itse asettamiaan ruokarajoitteita jatkuvasti, on uupunut ja nälissään, muttei anna itsensä syödä. 

Ei sen kuulu mennä niin. Ruoka on ystävä. Sen on tarkoitus antaa meille energiaa elämiseen, ei viedä sitä. 

Mietin tässä, että jos elän vanhaksi, tahdon olla se mummo, jolla on aimo kasa jännittäviä tarinoita kerrottavanaan, koska se eli kiehtovan, epätäydellisen elämän, söi bebeleivoksia, kuten oma mummuni, joi samppanjaa voisarvien painikkeeksi brunsseilla ja mutusteli paahtoleipää hillolla silloin, jos tuntui siltä. Koska se ei keskittynyt syömiseen, se ehti pitää valtavasti hauskaa ja seikkailla pitkin maailmaa. 

Se kuulostaa korviini hyvältä elämältä.

 

Psst. Lue aiheesta myös Kauneus & Terveyden juttu. Se sai minut hihkumaan innosta, koska Patrik Borg vahvistaa sen, mitä olen tuumaillut jo kauan. 

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Ladataan...

Kävin läpi vinttiä muuttoa varten (yritän konmarittaa, muistatte ehkä) ja löysin vanhoja valokuva-albumeita vuosilta 2005-2009, joina olin lentoemäntä ja lentelin ympäri maailmaa. Olen monet kerrat harmitellut, että noilta vuosilta ei ole juurikaan kuvia ja Instagram keksittiin vuosia myöhemmin. Toisaalta olen erittäin tyytyväinen, että Instagramia ei ollut olemassa, kun olin noin nuori! Ties mitä olisin sinne ladannut, en näes ollut mikään maailman kypsin parikymppinen. 

Tuossa ensimmäisessä kuvassa olen Las Palmasissa baarissa nimeltä Hole in the Wall. On vuosi 2005 ja taidan olla huimat 24 vuotta vanha. Huomaa ajan hius- ja kulmakarvamuoti! 

 

Vuotta myöhemmin hiustyylini on rauhoittunut ja muistuttaa jo nykyistä. Olen ensimmäisellä kaukolennollani Hong Kongissa, enkä nukkunut lähtöyönä yhtään, koska jännitti niin paljon. Olin niin nuori, ettei se paljon menoa haitannut. Edelleen laskujeni mukaan 24.

 

 

 

Taas on mennyt pari vuotta, ollaan vuodessa 2008. Olen tullut edellisenä päivänä Nykistä, en ole taaskaan nukkunut kuin pari tuntia, ja olemme ystäväni häissä toisen ystäväni ja poikaystäviemme kanssa. Tuona päivänä en koskaan olisi osannut arvata, että me kaikki kolme tulemme eroamaan noista miehistä seuraavien kymmenen vuoden sisällä. Suhteemme eivät kestä, mutta ystävyytemme kestää. 

Olen leikannut hiukseni polkaksi. Aika kiva, eikös? Olen 26.

 

 

Vuonna 2008 olin myös Intiassa, Delhissä. Auts, mitkä aurinkolasit. Ja mekko, ihan selvästi ostettu Nykin Abercrombie & Fitchistä. Se taisi olla lempikauppani tuolloin. Epäilen kyllä, että asiaan vaikuttivat aikaeroväsymyksen lisäksi putiikin hämärä valaistus ja sen edessä patsastelevat paidattomat mallipojat. 

 

 

Kerran kävimme Kiinan muurilla. Sinne pääsee Pekingistä taksilla. En yhtään muista, kuinka kauan matka kesti, mutta sen muistan, että suuntasimme sinne suoraan yölennolta ja muurilla on hirveästi portaita. Tuntui, että saan sydärin. Ja olin edelleen vasta 26.

Toisessa kuvassa olen MD11-lentokoneen bisnesluokan keittiössä. MD11 oli Finnairin kolmimoottorinen laajarunkokone ennen nykyistä Airbus-laivastoa. 

Pekingissä on myös Temple of Heaven niminen temppeli. Kaunis on.

 

Hiuksista päättelen, että eletään edelleen vuotta 2008. En ole nimittäin ikinä viihtynyt polkkatukkaisena kovin kauaa. Kaupunki on Shanghai. 

 

 

Nyt ollaan jo vuodessa 2009, luulen. Paikka on Thaimaa, Bangkok ja ehkä Koh Tao (albumissa oli vähän puutteelliset kuvatekstit). Tuota, sanoisin, että tyyli on kyllä mennyt noista ajoista parempaan suuntaan...mihin olen jättänyt housut?!

 

 

Ja sitten vuonna 2009 tapasin Hong Kongissa yhden tutun tyypin:

Kun katson näitä kuvia, haluaisin silittää tuota nuorta Annaa ja sanoa sille, että hei, olet tosi nätti ja järkyttävän nuori ja usko pois, kaikki vielä järjestyy. Ei haittaa, ettet tiedä, kuka olet tai mitä haluat, se selviää kyllä.

Nämä kuvat saavat minut myös kiitolliseksi. Olen äärettömän kiitollinen siitä, miten paljon olen ehtinyt jo kokea elämää, miten paljon olen seikkaillut ja nähnyt, kuinka moneen ihanaan ihmiseen olen tutustunut ja kuinka monta noiden kuvien aikaisista ystävistäni on edelleen elämässäni. Toivon, että sama jatkuu. 

Välillä tuntuu, että mitään ei tapahdu, mutta kymmenessä vuodessa tapahtuu ihan valtavasti. Ihminen muuttuu. Maailma muuttuu. 

Olen näissä kuvissa pyöreäposkinen, eikä silmärypyistä ole tietoakaan. En tiedä, mitä ajatella siitä. Mutta sen tiedän, etten missään nimessä haluaisi olla tuo parikymppinen tyttö. En, vaikka pääsisin silmärypyistäni. Haha.  

Ihmettelen aina niitä nykyisiä parikymppisiä, jotka ovat niin kovin valmiita ja tyylikkäitä. Minä olin tuossa iässä todella kesken ja hyvin epävarma (en toki näyttänyt sitä kenellekään). Tyylin suhteen kuvat puhukoot puolestaan. Tiesin, että haluan nähdä maailmaa, mutta paljon muuta en sitten tiennytkään. Suunnilleen näihin aikoihin ajattelin myös, että onni on yhtä kuin Kannustalo ja sormus sormessa. 

En olisi ikinä osannut kuvitella, että kymmenen vuoden kuluttua olen muuttamassa kahden koiran kanssa yksin uuteen kerrostaloasuntoon, olen töissä media-alalla, intoilen minimalismista ja lennän ehkä pari kertaa vuodessa. Ja että olen onnellisempi kuin ikinä ennen, vaikka jos onnea mitattaisiin Kannustaloilla ja sormuksilla, niin kovin hyvin ei mene.

Muuttaminen saa minut vähän haikeaksi, mutta hyvällä tavalla. Katson hetken menneeseen, mutta lupaan: viimeistään kahden viikon kuluttua taas tulevaan. Menneisyyden kanssa on hyvä olla rauhassa, mutta ei elämä ole siellä. Se on tässä ja toivottavasti myös edessä. Kuten ystäväni Facebook-seinällä lukee: 

”It's never too late to be what you want to be...unless you want to be younger, then you are screwed.”

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

 

Share

Pages