Ladataan...

Tämä muutto heijastelee minulle jotenkin jännästi myös isompaa muutosta. Kyse ei ole vain kodin vaihdosta, vaan samalla tuntuu, että jätän taakseni yhden jakson elämästä. Kauhean dramaattisen kuuloista, myönnetään. Ja vähän rankkaa. 

Muuttaessani tänne vuokrakotiin olin juuri eronnut ja aloittanut uudessa työpaikassa ja elämäni oli vähän sekaisin. Sinä kesänä heräsin monena aamuna hiestä märkänä, kun olin vihdoin onnistunut nukahtamaan suden hetken aikoihin. Join yhdessä hetkessä riehakkaana kuplivaa ja seuraavana puhkesin kyyneliin. Ihan tuosta noin. 

Se aika tuntuu nyt kovin kaukaiselta. Oudosti asiat sitten järjestyivät kuitenkin, vaikkakin joissain kohden eri tavoin kuin kuvittelin. Se on muistamisen arvoinen juttu: asiat järjestyvät, mutta on turha etukäteen suunnitella kauheasti. Suunnitelmat harvoin toteutuvat sellaisenaan. 

Yksi asia, joka on noista ajoista muuttunut (sen lisäksi, että voin nykyisin juoda skumppaa ilman kyyneliä) on se, että tiedän kuka olen ja tahdon asioiden näyttävän minulta. Ei siltä, mitä muuta pitävät hyvänä tai tyylikkäänä tai järkevänä tai mikä on trendikästä. Ei, etsin sitä, mistä itse pidän. 

Se ei kuitenkaan ole aina ihan helppoa. Ja puhun nyt siitä, mikä tällä hetkellä täyttää pääni: huonekaluista. 

Pidän vaistomaisesti joistain asioista (pätee myös ihmisiin muuten, jotkut vain tuntuvat heti omilta ja toiset eivät edes pitkällisen tutustumisen ja yrittämisen jälkeen). Minulla on ihana vanha ruokapöytä, Tolix-tuolit, Le sac en papier -paperipussit, peilit, lakanat, matot ja muutama tyyny, joista en ole pystynyt luopumaan, vaikka joskus olen yrittänyt. 

Mutta sitten on esineitä, joista en ole ihan varma. Sohvapöytä. Yksikään näkemäni pöytä ei herätä sellaista me kuulumme yhteen -tunnetta. Ja nykyinen on ihan jees, mutta en ole varma siitäkään. Sitten on sohva. Se on kaunis, tykkään siitä. Mutta samalla selailen jälleen kuvia valkoisista sohvista, joiden vieressä on isoja viherkasveja ja lattialla värikäs itämainen matto. Nykyinen sohvani on harmaata samettia. Niin kaunis väri kuin harmaa onkin, koen sen kylmänä värinä ja pidän lämmöstä. Pidän myös kontrasteista, ja harmaa on enemmänkin sellainen rauhallinen sulautuva väri, jonka kanssa oikein mikään ei riitele. En ole varma, onko harmaa ihan minua. Ja haluan ympärilleni asioita, ihmisiä, huonekaluja, jotka tuntuvat minulta, tuntuvat kodilta.

En tiedä, miten saan lisää lämpöä. Tarvitaanko uusi sohva (toivottavasti ei, budjetti karahtaa). Vai valkoinen irtopäällinen. Vai kenties pelkkä stailaus tyynyillä ja viltillä. Vai ehkä ainostaan iso, itämaishenkinen lämminsävyinen matto.

Kyllä, maailman pienin ongelma. Mutta tällaisia mietin täällä. Se, että jumitan tällaisissa detaljeissa kertoo puolestaan stressitilastani. Kaikki ei ole mennyt uudessa asunnossa ihan putkeen ja joudun varmaan muuttamaan vielä hieman keskeneräiseen kotiin. Ja se muuttaminen. Melkoinen homma, sanon vaan. Joutuu käymään läpi sekä kaikki omistamansa konkreettiset tavarat että mukanaan kantamansa painolastin, mikä liittyy jotenkin vanhaan kotiin, niihin konkreettisiin tavaroihin ja siihen elämään, mitä siinä kodissa on elänyt. Välitilinpäätös, sanotaan.

Siksi keskityn välillä mieluusti sohvan väriin.

Mutta silti: jos tiedät ihania, vähän bohoja tyynyjä, mattoja, vilttejä, sohvapöytiä, ilmianna ne! <3

 

Kuvat Pinterestistä

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Ladataan...

En ikinä unohda yhtä alkusyksyn päivää monta vuotta sitten, jona menin työaamiaiselle tapaamaan ensimmäistä kertaa kolmea minua vanhempaa naista, jotka kaikki tunsivat toisensa. Olin pukeutunut farkkuihin, valkoiseen pitsipaitaan ja punaisiin ballerinoihin. Näytin aika tyttömäiseltä, enkä tuntenut itseäni ihan parhaaksi versioksi itsestäni. No, nuo kolme naista saapuivat paikalle järisyttävän tyylikkäinä. Kaikilla oli kynähame ja korkkarit. Tunsin itseni pikkutytöksi. Ei hyvä.

Nykyisin itsevarmuuteni ei ole ihan yhtä helposti horjutettavissa, mutta siitä huolimatta en ole tuon päivän jälkeen kertaakaan marssinut korottomissa kengissä tapaamiseen, jossa haluan antaa pätevän vaikutelman. Korkkareihin kun liittyy kohdallani jotain outoa taikaa. Tunnen ne jalassani itseni aina hieman aikuisemmaksi, ja ryhtikin suoristuu. Vinkki: korkkarit voivat olla joissain tilanteissa aiheellinen kenkävalinta.

Tuon vuosien takaisen päivän asussa meni monta asiaa pieleen. Ensinnäkään en ollut pukeutunut vaatteisiin, joissa tunnen oloni kotoisaksi. Toisekseen olin pukeutunut tilanteen kannalta väärin. 

Hyvä vaate tarkoittaakin minulle, että tunnen siinä oloni itsekseni ja itsevarmaksi. Nämä eivät ole ihan sama asia. 

Pukeuduin esimerkiksi vuosia tyttömäisiin mekkoihin, mutta jokin sisälläni soti niitä vastaan aina. En ollut niissä ihan minä. Ärsyttävintä tietenkin oli, että myös muut ihmiset kohtelivat minua pukeutumiseni mukaan. One word: mansplaining. Kyse on tässä kohtaa tietenkin vaatteen itsensä antaman viestin lisäksi siitä, mitä se saa sinut tuntemaan ja mitä sitten heijastat ulospäin. Siksi esimerkiksi tietyissä ammateissa käytetään univormua. Se tuo mukanaan arvokkuutta. Univormu yllään edustaa jotain muuta kuin itseään. Tavallaan sama pätee vaatteisiin ylipäätään.

Eri vaatteet tuovat meissä erilaisia piirteitä esiin, ihan niin kuin eri ihmisetkin. Syy ei siis ole pelkästään tyttömäisten mekkojen, vaan sen, että ne eivät istuneet persoonaani ja tunsin itseni niissä söpöksi. Siksi minua myös kohdeltiin niin. Vinkki: jos et halua tulla kohdelluksi söpönä, älä pukeudu söpösti. Tai pukeudu vain, kunhan tunnet olosi silti itsevarmaksi. 

Oikeasti olen aina tykännyt eniten aika yksinkertaisista vaatteista, ne ovat minua. Mustat pillifarkut, yksinkertaiset neuleet ja valkoinen t-paita ovat mielestäni maailman parhaita keksintöjä. Samoin nahkatakki ja linjakkaat maksimekot. Olen vuosien varrella omistanut vaikka minkälaisia kiinnostavia, naisellisia ja näyttäviä vaatteita, mutta näihin palaan aina. Minulla meni pitkään tajuta, että olen oikeasti tosi simppeli pukeutuja ja ehkä jopa vähän poikatyttö, vaikka käytänkin korkoja. Tällaisissa vaatteissa tunnen oloni hyväksi ja itsevarmaksi. Vinkki: mieti, millaisissa vaatteissa oikeasti viihdyt. 

Sen lisäksi, että vaatteen pitää näyttää minulta ja sopia tilanteeseen, minulla on kolmaskin kriteeri hyvälle vaatteelle: sen pitää olla mukava. Tätä sääntöä en todellakaan nuorempana noudattanut, voi sitä keinokuitujen ja kiristävien farkkujen määrää. 

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä väljemmistä vaatteista tykkään. Ostan nykyisin kaikki neuleeni koossa L. Muhkeaan neuleeseen on ihana kietoutua. Sukkahousut ostan myös kokoa liian suurina. Ne nuolevat silti ihan samoin säärtä, mutta eivät kinnaa mistään, eivätkä hajoa niin helposti. En käytä kovia farkkuja, koska ne tuntuvat niin ikäviltä. Kutittavat hengittämättömät materiaalit ovat ihan nounou, ja jos vaate ei istu, se jää kaappiin lojumaan. Vinkki: väljät, aidoista materiaalista valmistetut, hyvin leikatut vaatteet ovat mukavia. Hyvä vaate tuntuu päällä siltä, että sen voi unohtaa.

Psst. Täydellisten mustien pillifarkkujen metsästys on käynnissä. Nykyiset ovat epämukavat. Jos tiedät jonkun täydellisen mallin, ilmianna se!

 

Kuva: Saara / Visual Diary

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

 

Share

Ladataan...

Sitä huomaa elävänsä alkuvuotta viimeistään siitä, että joogatunneille pääsee vain se, joka varaa ne speedygonzalesin vauhdilla (olen hieman katkera, myönnetään), ja aika monen ruokavalioon on lisätty jokin -ton pääte: sokeriton, kofeiiniton, viljaton, tipaton.

Se saa miettimään, että onko pakko olla niin ehdoton? Vai riittäisikö monelle vähän vähempi. Se, että vain vähentäisi sokerinkäyttöä, lisäisi ruokavalioon niin paljon kasviksia, ettei vatsaan enää mahtuisi ihan kauheasti leipää, joisi päivässä pari kuppia kahvia, jos enemmästä tulee huono olo. Ja mitä jos jatkaisi tätä myös alkuvuoden jälkeen, ihan sinne jouluun asti ja sen ylikin. Liikkuisi koko vuoden säännöllisesti, kohtuudella. Mitä jos silloin tammikuun koittaessa ei ehkä tarvitsisi ryhtyäkään mihinkään toimenpiteisiin, voisi keskittyä ihan muuhun kuin ruokaan ja treeniin?

Tätä blogia pidempään seuranneet tietävät, että karsastan kaikenlaisia ruokarajoitteita. Pääasiallinen syy on se, että syömisten vahtaaminen vei aikoinaan ilon elämästäni. Toinen syy on se, että mielestäni nykymaailmassa keskitytään ruokaan oudon paljon ja aika huonoin tuloksin. Mitä enemmän miettii sitä, mitä saa syödä ja mitä ei, sitä vaikeampi usein on kuunnella omaa kehoaan ja antaa sille sitä, mitä se oikeasti tarvitsee. 

Minulla on ruokafilosofia, jota kutsun pariisilaiseksi, koska luin joskus ammoin kirjan nimeltä Miksi ranskattaret eivät liho. Kirjan otsikko lupailee, että ranskattarissa on jotain erityistä, koska he eivät liho. Salaisuus ei kuitenkaan piile ranskalaisten geeneissä, vaan yksinkertaisesti asenteessa. Ranskattaret eivät liho, koska he eivät kiellä itseltään mitään ja syövät kohtuudella, mitä tekee mieli. 

Suunnilleen näin olen itse syönyt siitä asti, kun kahdeksisen vuotta sitten lopetin kalorien laskemisen ikuisiksi ajoiksi. Siitä asti olen miettinyt, että hitsit, voiko se olla näin yksinkertaista? Ei tarvitse tehdä muuta kuin syödä sitä, mitä tekee mieli. Tai oikeammin: mitä kehon tekee mieli. 

Mielihalujensa mukaan syöminen ei toki tarkoita, että pitsaa ja karkkia napaan joka päivä. Väitän, että jos oikeasti kuuntelee itseään, pitsaa ja karkkia ei halua syödä joka päivä. Keho kyllä kertoo. Kun esimerkiksi joulun aikoihin söin muutamana päivänä vähän normaalia enemmän ja raskaammin, niin heti alkuvuodesta alkoi tehdä mieli viherpirtelöitä ja raikkaita salaatteja. Söin niitä ja nyt kaipaan välillä salaattia, välillä pastaa.

Olen kuitenkin aika varma, että jos jostain oudosta syystä saisin päähäni laittaa itseni vaikka sokerittomalle dieetille (not gonna happen sanoo hän runebergintorttu vatsassa), tämä balanssi häiriintyisi, ja päätyisin ahmimaan puolen kilon karkkipussin alta aikayksikön. Kielletyt asiat tuntuvat usein kiehtovan sallittuja enemmän ja pyörivät päässä lakkaamatta. Kun karkki ei ole kiellettyjen listalla, ei se välttämättä kauheasti myöskään kiinnosta.  

Luotan siihen, että jos vain kuuntelen kehoani, osaan syödä oikean määrän sitä, mitä se kaipaa. Luotan myös siihen, että se tasapainottaa itse itsensä. Jos syön yhtenä päivänä liikaa herkkuja, seuraavana kaipaan melko varmasti runsaasti kasviksia. 

Se ruokafilosofiani siis: syö mitä haluat, kun on nälkä. Aika tylsä, jep, mutta halusin jakaa tämän, koska ehkä joku siellä kamppailee samanlaisten syömisongelmien kanssa kuin minä aikoinani. Ehkä joku siellä ei uskalla luottaa kehoonsa ja on alkanut pitää ruokaa vihollisena. Ehkä joku ajattelee ruokaa ja itse asettamiaan ruokarajoitteita jatkuvasti, on uupunut ja nälissään, muttei anna itsensä syödä. 

Ei sen kuulu mennä niin. Ruoka on ystävä. Sen on tarkoitus antaa meille energiaa elämiseen, ei viedä sitä. 

Mietin tässä, että jos elän vanhaksi, tahdon olla se mummo, jolla on aimo kasa jännittäviä tarinoita kerrottavanaan, koska se eli kiehtovan, epätäydellisen elämän, söi bebeleivoksia, kuten oma mummuni, joi samppanjaa voisarvien painikkeeksi brunsseilla ja mutusteli paahtoleipää hillolla silloin, jos tuntui siltä. Koska se ei keskittynyt syömiseen, se ehti pitää valtavasti hauskaa ja seikkailla pitkin maailmaa. 

Se kuulostaa korviini hyvältä elämältä.

 

Psst. Lue aiheesta myös Kauneus & Terveyden juttu. Se sai minut hihkumaan innosta, koska Patrik Borg vahvistaa sen, mitä olen tuumaillut jo kauan. 

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Pages