Ladataan...

Halusin näin vuoden viimeisinä päivinä muistuttaa yhdestä asiasta. Rakkaudesta. Sitä on, olen varma siitä. Kirjoitin aiheesta pitkän tekstin, mutta lopulta pyyhin lähes kaiken pois. Yksi kysymys riittää:

Mitä toivoisit kaikkein eniten?

Vastaisitko: toivoisin rakkautta?

Jos vastaisit, todistit juuri rakkauden voiman. Jos kaiken sen jälkeen, mitä olemme kokeneet, pystymme vielä uskomaan ja toivomaan, niin varmasti olemme vahvoja ja osaamme rakastaa. Ja jos osaa rakastaa, saa rakkautta takaisin. Muistathan, että se on jo täällä, kaikkialla ympärillämme. Lumisateessa, metsään loikkivissa kauriissa, leikkivissä lapsissa, vastaan kävelevissä ihmisissä, meren aalloissa, sohvalle kiivenneissä koirissa. Rakkaus on sinussa.

Ehkä juuri tänään lähdet ulos, kävelet kaupungin katua, ja vastaan tulee joku toinen, joka myös osaa rakastaa. 

Koskaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Mutta kun rakkautta on, ja sitä on, kaikki on hyvin. 

Ihanaa uuden vuoden odotusta ja vuoden viimeisiä, murmelit!

 

Ehkä haluat lukea myös tämän: Rakkaudesta, osa tsiljoona

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Ladataan...

Istun sohvalla silkkipyjamassani (joo, mainitsen sen usein, olen rakastunut) ja olen katsonut pari jaksoa Areenasta löytämääni Ne kesät Intiassa -sarjaa (1930-luvun Intia ja britit Simlassa paossa kesähelteitä, suosittelen!). On tapaninpäivän ilta, ja väsymys alkaa väistyä. Se väsymys tuli kaikesta ihanasta joulun juhlimisesta, rakkaista ihmisistä, satojen kilometrien ajamisesta ja jatkuvasta liikkellä olosta. 

Joulupäivän aamuna kaikki oli hyvin. Taivas oli sininen, maassa vähän lunta, se tuntui kylmältä kenkien läpi ja puraisi sormenpäistä. Teki mieli villasukkia, oli kaunista ja rauhallista, koirat juoksivat polkua ja sen viertä, muita ihmisiä ei näkynyt, pelkkää autiota maalaismaisemaa. 

Iltapäivällä hyppäsin autoon ja lähdin ajamaan kohti Helsinkiä. Suunnilleen siinä kohtaa, missä Turun moottoritie muuttuu mutkaiseksi, mutkaisemmaksi kuin nykyisin saisi rakentaa, lisääntyy autojen määrä. Mitä lähemmäs koti tulee, sitä enemmän on autoja. Ja ihmisiä. En ole varma, pidänkö tästä, ajattelin. 

Kun tulin Nuuksion kohdalle, mietin, että olisi aika ihana asua jossain täällä. Lähellä, mutta silti kaukana. Rauhallisemmassa paikassa. Haaveilin ennen talosta Kirkkonummella. Ehkä se haave ei ollutkaan ihan huono. 

Rakastan Helsinkiä välillä. Tykkään juhlista, olen avoin, tutustun ihmisiin helposti, en selviäisi, jos en saisi nähdä ystäviäni säännöllisesti, enkä ole yhtään ujo. Saan voimaa ihmisistä ympärilläni. Haluan, että elämässäni tapahtuu paljon, enkä ole lainkaan kiinnostunut mistään downsiftaamisesta tai muusta sellaisesta. 

Olen mielestäni aika selkeä ekstrovertti.

Paitsi silloin, kun en ole. 

Kun selvisin kotiin joulupäivän iltana, olisin halunnut perua kaikki illan suunnitelmani. Väsytti ja vähän ärsytti. Tuntui rasittuneelta, vaikka joulu oli ollut ihana. 

Usein, kun olen ollut paljon ihmisten kanssa käy juuri näin. Tahdon sulkea ovet ulkomaailmaan ja olla hetkeen näkemättä ketään. Viihdyn toisinaan kovin hyvin yksin, enkä ole juuri koskaan yksinäinen. Tarvitsen ihan omia hetkiä, päiviä. Se oma aika lataa akkuni, jotta jaksan taas olla sosiaalinen. Jos en sitä aikaa saa, ahdistun. 

Niin kävi tuona iltana. Sovittujen tapaamisten peruminen on mielestäni vähän ankea teko, joten en sitten tehnyt niin. Sen sijaan olin vähän ankeaa seuraa. Ei kovin hyvä lopputulos, väittäisin. 

Epäilen, että sisälläni asuu salainen introvertti. Se tarvitsee välillä ihan omaa aikaa, ja jatkossa aion yrittää kuunnella sitä paremmin. Niin on kaikilla kivempaa. 

Onko siellä kohtalontovereita?

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Ladataan...

Istun täällä uudessa silkkipyjamassa ja kuuntelen, kun Bob Dylan laulaa joulusta. Bobiin olen päätynyt kuunneltuani ensin Sian, Weeping Willowsin ja Michael Bublén joululevyt läpi ja ärsyynnyttyäni Jouluradion rallatuksiin. Kävin myös kuuntelemassa joulukonserttia ja Tuomiokirkossa laulamassa kaikki klassikot Heinillä härkien kaukalosta Sylvian joululauluun, havaitsin, että en edelleenkään osaa laulaa ja laulaminen on sitä paitsi todella rankkaa, jos sitä ei ole harrastanut vähään aikaan (noin 15 vuotta on varmaan relevantti veikkaus). Kivaa oli silti, tuli joulumieli.

Mutta nyt on vähän joululauluöverit. Aion silti kestää vielä kaksi päivää, jouluhan on kerran vuodessa vaan...

Juuri nyt kaikki on kovin hyvin. Vatsa täynnä ennakkojoulun herkkuja (se jälkkäri numero kolme oli kyllä ehkä vähän liikaa), jaloissa kaksi unista koiraa, tuikuissa palavat kynttilät. Silkkipyjamaan olen vakavasti ihastunut. Maailman mukavin vaate! En tahtoisi mitään muuta päälleni laittaakaan. Ennustan meille pitkää ja onnellista yhteistä elämää. 

Silkkinen ystäväni on lahja minulle. Minulta. Se yllä elämä tuntuu jotenkin aika ylelliseltä, kauniimmalta. Arjesta tulee ihanampaa, kun ympäröi itsensä ihanuuksilla. 

Hyasinttini tuoksuvat, amaryllis availee varovasti nuppujaan ja vuosi sitten ostamani joulukaktus (tai ehkä syyskaktus?) on puhjennut kukkimaan. Jaksan aina hämmästyä oudosta viherpeukalotaipumuksestani. Kukkani joko kuolevat välittömästi tai viihtyvät luonani hyvinvoivan oloisina, vaikka kastelen, kun muistan, ja vaihdan mullat ehkä viiden vuoden välein. 

Nyt paketoin vielä viimeiset lahjat ja toivotan teille

ihanaa joulua, olkoon se täynnä taikaa!

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Pages