Ladataan...

Juhannustani kuljettaa tänä vuonna tunne. Olen kaupungissa ja katson, miltä tuntuu. Ehkä näen kavereita, ehkä vain olen, nukun pitkään, syön kirsikoita parvekkeella ja luen kirjoja.

Jääkaapissa on pullo kylmää roseeta, ja saan nukkua pitkään kolmena aamuna. Juuri nyt se tuntuu oleellisimmalta. Olen jossain vaiheessa lakannut ottamasta paineita juhlapyhistä.

Olen kirjoittanut tämän kevään ja alkukesän aikana liian monta kertaa olevani väsynyt, kärttyinen ja luovuuteni kadottanut. Kaikki on hyvin, mutta tarvitsen lepoa ja aikaa itsekseni.

Haluan taistella jonkin puolesta, luoda jotain uutta, mutta ensin se jokin on kirkastettava. On minulla toki aavistus, isokin, mutta tarvitsen tilaa saadakseni sen kunnolla näkyviin.

Ehkä se rosee auttaa, ehkä uni. Ehkä vain se, että kalenteri on tyhjä.

Sen kuitenkin tiedän, että analytiikan seuraaminen, tykkäysten kalastelu tai täydellisen elämän lavastaminen eivät kiinnosta. Aitous kiinnostaa, elämän sanoittaminen myös. Tahtoisin tehdä jotain hyvää, jotain, johon uskon.

Lakkasin käyttämästä Facebookia kevään hiihtoreissun aikana. Nyt juhannuksena ajattelin tehdä saman Instagramille. Se on alkanut tuntua rasitteelta, tyhjältä, ei miltään. Kuinka monta kaunista kuvaa ihminen oikeastaan jaksaa katsoa tai julkaista?

Jos elää melko tavallista elämää, siitä on vaikea saada jatkuvasti kiehtovaa kuvamateriaalia. Pionit ja aamupalat voi toki kuvata monesta eri kulmasta, mutta onko se tarpeellista?

Aion kokeilla, voisiko elämää välillä vain elää, kertomatta siitä kenellekään. Nähdään siis myöhemmin, nauttikaa, murmelit.

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Ladataan...

Lähiaikoina useampi ystäväni on kertonut kärsivänsä syntymäpäivien lähestyessä ikäkriisistä. Samma här. Suunnilleen 51 viikkoa vuodesta olen täysin tyytyväinen ikääni, mutta yksi viikko romuttaa zenini täysin. Miksi?

Miksi me kolmi-nelikymppiset ihanat, lahjakkaat, menestyneet naiset menetämme mielenrauhamme yhden numeron tähden? Se tuskin on ikä itse, vaan luultavammin se, mitä siihen liitämme.

Kun nuorempana ajattelin itseäni kolmikymppisenä, ajattelin sitä, mitä minulla silloin olisi. Aviomies, perhe, auto, ura. No, noilla mittareilla mitattuna kriisin ymmärtää hyvin. Ei ole aviomiestä, ei lapsia ja autokin puuttuu.

Yksi asia jäi minulta kuitenkin nuorempana visioimatta. En koskaan pysähtynyt miettimään, millainen olisin. Se nuorempi minä tuskin edes tunnistaisi tätä nykyistä. Minulle ei koskaan juolahtanut mieleen, että voisin olla onnellinen ihan toisenlaisessa elämäntilanteessa. 

Olen tänään, 36-vuotiaana, enemmän sinut itseni kanssa kuin koskaan. Olen itsevarmempi kuin koskaan. Olen tasapainoisempi ja tykkään itsestäni kaikin tavoin, myös ulkoisesti, enemmän kuin koskaan. 

Minulla on pääosin kiinnostava työ, ystäväpiiri joka käy suunnilleen perheestä, lapsuudenperhe jonka jäsenien kanssa tulen paremmin toimeen kuin nuorempana, koirat, innostavia projekteja, vapautta. Kotini ja tyylini näyttävät vihdoin vuosien etsimisen jälkeen minulta. 

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vapaampi olen henkisesti, sitä vähemmän muiden mielipiteet ja odotukset kiinnostavat minua ja sitä kevyemmältä elämä tuntuu.

Tässä elämässä voi saavuttaa monia hienoja asioita. Ehkä hienoin kaikista on osata olla onnellinen. 

Kippis siis kaikki ikääntyvät ystäväni, kippis hienoille eletyille vuosille, elämänkokemukselle ja itsevarmuudelle, joita vain ikä voi tuoda mukanaan. Melkein odotan, miten ihania olemme viisikymppisinä!

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

 

Ladataan...

Mietin tässä, että onko aikuisuus sitä, että alkaa tykätä vähän tylsistä asioista – tai oikeammin asioista, joita nuorempana piti tylsinä.

Normaali arkeni kulkee suunnilleen näin: herään, syön aamupalaa, käyn koirien kanssa aamulenkillä, pyöräilen töihin, teen kahdeksan tuntia töitä, pyöräilen kotiin, syön, menen koirien kanssa iltalenkille. Sitten kello on noin puoli kahdeksan ja fiiliksestä riippuen joogaan (aika harvoin, to be honest), kirjoitan tai katson jotain kivaa sarjaa (nyt olen ihastunut espanjalaisiin historiallisiin saippuoihin, suositus Sodan ajalle). Ennen nukkumaanmenoa luen kirjaa. Tällä hetkellä menossa on Jojo Moyesin Jos olisit tässä. Se on jatko-osa ihanalle Kerro minulle jotain hyvää -kirjalle (se kirja, joka palauttaa uskosi rakkauteen). Jatko-osa on sekin koukuttava, luen sitä liian myöhään ja herään aamulla vähän väsyneenä.

Vapaa-ajalla näen kavereita ja teen kaikkea hauskaa, mitä nyt milloinkin huvittaa. Syön ulkona, juon skumppaa, puhun kaikesta maan ja taivaan väliltä, kuuntelen musaa, pyöräilen pitkin poikin kaupunkia. Nyt viikonloppuna menen Altaalle uimaan, teen brunssia ystävän kanssa ja suunnittelen tulevaa.

 

Olen vähän väsynyt mutta myös onnellisempi ja tasapainoisempi kuin ikinä ennen. Vaikka rutiinit välillä puuduttavat, enkä tosiaankaan aina jaksaisi lähteä pitkälle lenkille (mutta lähden silti, koska niin aikuiset vastuuntuntoiset ihmiset tekevät), vaikka elämässä on kaikenlaisia pieniä ärsytyksenaiheita eikä se ole kovinkaan täydellistä, kaikki on sittenkin aika hyvin. Minä ihan rehellisesti pidän elämästäni todella paljon siitäkin huolimatta, että se ehkä kuulostaa vähän tylsältä. Se ei nimittäin ole.

Työpäivistäni yksikään ei ole toisensa kaltainen ja saan tehdä sitä, minkä osaan parhaiten ja mistä nautin enemmän kuin vielä mistään toisesta työstä aiemmin. Ystävät ympärilläni ovat ihan parhaita, niin kiinnostavia ja inspiroivia tyyppejä. Rakastan kävellä metsissä ja rakastan koiria ja kotia. Tykkään arjestani. Tykkään myös juoda skumppaa ja elämän kevyistä puolista.

 

Nuorempana elämäni oli hyvin toisenlaista, paperilla paljon jännittävämpää. Olin yhtenä viikkona Thaimaassa, toisena Nykissä. Vapaa-ajallanikin matkustin. Pääsin Bangkokiin suurin piirtein edestakaisen Turun junamatkan hinnalla. Se oli kivaa jonkin aikaa, olihan se nyt aika ihmeellistä, että minulle maksettiin siitä, että hengailin Hongkongissa.

Vielä vähän nuorempana valvoin jatkuvasti aamuun asti, join enemmän kuin nykyisin voisin kuvitellakaan, enkä koskaan tiennyt, mitä ilta toisi tullessaan.

Kun tarpeeksi kauan matkustin työkseni, Hongkongissa hengailu menetti hohtonsa. Se ei vain tuntunut enää miltään, mikään paikka ei tuntunut. Jos olet joskus seissyt maailman toisella puolella, kaukaisen paikan kamaralla ja ollut täysin turta, tiedät, miten kamala tunne se on. Miten mikään voi tuntua miltään, jos edes kuuman kostea yö ja suurkaupungin vilkkuvat valot eivät tunnu?

Arkeni tuntui tyhjältä, työni tuntui tyhjältä, elämäni tuntui tyhjältä.

Aamuun asti juhliminen jäi jo paljon aiemmin. Sekään ei oikein tuntunut miltään.

 

En ole suunnitellut tälle kesälle yhtään matkaa. Saattaa olla, että lähden jonnekin. Tai sitten en. Päätän fiiliksen mukaan. Se kalvava kaukokaipuu, joka tuntui ennen ihan fyysisenä kaihona, on kadonnut vuosia sitten. Tykkään kyllä matkustaa, mutten tarvitse sitä tunteakseni eläväni. En tarvitse myöskään niitä myöhäisiä huuruisia öitä (enkä todellakaan niitä aamuja). Kun valvoin Sideways-yönä jonnekin kolmen tienoille, heräsin seuraavana aamuna kahdeksalta ja olin hirveän väsynyt kaksi päivää. Tämän sain juotuani ehkä viisi lasia skumppaa seitsemän tunnin aikana.

Vaikka elämäni kuulosti ennen paljon nykyistä kiinnostavammalta, se oli oikeasti tylsempää ja tyhjempää. Minulle tapahtui ulkoisesti paljon, sisäisesti ei.

Alan vähitellen päästä yli ajatuksesta, että olen nykyisin vähän tylsä, että elän tylsää elämää. Koska oikeasti elän elämää, josta tykkään, eikä sydämessä kumise jatkuva kaipuu paeta lentokoneen tai alkoholin avulla jonnekin pois.   

Jos se on aikuisuutta, aikuisuus on aika kiva juttu.

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

 

Pages