Ladataan...

 

...pyöräillyt pitkin Itä-Helsingin rantoja, löytänyt uimarannan Herttoniemestä ja miettinyt, millaista olisi asua Tammisalossa. Kiva pyöräilyreitti kulkee Mustikkamaalta Kulosaaren kautta Herttoniemen rantaan ja Marjaniemeen. Perillä voi myös uida.

...syönyt rommirusinajätskiä. Nostalgiamaku, jota syön, jos en valitse lakua tai minttusuklaata.

...käynyt Sidewaysissa. Nordis oli ihan kiva, mutta Teurastamolla oli kyllä kiinnostavampi miljöö.

...ihastunut Warpaintiin. Kerran tyttöbändifani, aina tyttöbändifani. (Okei, fanitin myös New Kids On The Blockia.)

...pukeutunut keltaiseen. Tämän kesän värit ovat kuin minulle tehdyt, kaikki ne poltetun maan sävyt. 

...kironnut itseäni, kun hankin vaalean lattian ja punaisen villamaton. Päättänyt myydä jälkimmäisen (myisin myös ensimmäisen, mutta se on vähän suurempi projekti). Eli jos jollain on käyttöä elefantinjalkakuvioiselle afgaanimatolle, let me know. Pitkäkarvaisten koirien kaveriksi en suosittele.

...ostanut halvat aurinkolasit, hajottanut ne parissa viikossa ja siirtynyt takaisin Ray Baneihin. 

...lukenut Kuin surmaisi satakielen. Lue. Se on ihana, vaikkakin vähän surullinen, mutta vain osin ja vain vähän. Se kertoo poikatyttö Scoutista, Alabaman kuumista kesistä, rasismista ja oikeudenmukaisuudesta. Erityisesti se kertoo ihmisen kyvystä valita hyvä tai paha. 

...lukenut myös Kerro minulle jotain hyvää. Neliraajahalvaantunut Will ja hänen hoitajansa Lou. Tämä kirja palauttaa uskosi rakkauteen (jos se nyt sattuisi olemaan kadoksissa).

...päätellyt, että taisin aikoinaan perustaa blogin lähinnä siksi, että tykkään kuvata kukkia.

...kuvannut kukkia.

...ärsyyntynyt hieman (en tiedä kenelle, ehkä itselleni), koska epäilen, että kaikki ne kukat saavat minut vaikuttamaan vähän runotytöltä. Ja joo, ehkä sitä olenkin, toisinaan. 

...ja toisinaan en sitten yhtään. 

...ollut aika onnellinen. Ja samaan aikaan tuntenut, että jonkin pitää silti muuttua. 

 

 

Paita Zara, neule Lindex, sortsit American Vintage

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

 

Ladataan...

”There are no accidents. There's only some purpose we haven't yet understood.”

 

Toissayönä festareilla, kun taivas muistutti vesivärimaalausta ja kesäkuinen tuuli kiukutteli jostain, kun vieressä oli kaksi parhaista ystävistä ja kädessä liian mones lasi skumppaa, silloin ajattelin jälleen kerran, että ok universumi, ehkä tajuankin miksi, vähän ainakin. Sillä vaikka olen moneen kertaan katsellut ylöspäin ja kysellyt: miksi näin piti käydä, en silti ole juurikaan epäillyt, että jokin syy siihen oli. En usko sattumiin, vaan ajattelen, että elämämme merkittäviltä tuntuvilla tapahtumilla on tarkoitus.

Kun sydän on syystä tai toisesta palasina, on vaikea nähdä siinä mitään hyvää. Mutta se, mikä tuntuu järjettömältä, epäoikeudenmukaiselta tai yksinkertaisesti vain pahalta tapahtuessaan, voi myöhemmin, ajan tehtyä taikojaan, saada uuden merkityksen. 

Moni suru kasvattaa, parantaa itsetuntemusta ja myös itseluottamusta, kun huomaa, että siitäkin sittenkin selvisi. Niin ikävät tapahtumat voivat auttaa tulemaan siksi ihmiseksi, joksi voi tulla. Siksi vähän viisaammaksi ja kypsemmäksi, joka on hieman enemmän sovussa maailman ja itsensä kanssa. Siksi, joksi jokainen voi tulla, jos haluaa. Se on tahdon asia. Me emme voi aina valita, mitä elämässämme tapahtuu, sillä sellaista on elämä. Sen sijaan voimme valita, miten suhtaudumme niihin tapahtumiin.  

Surkeiden sattumusten kohdalla on tärkeää jaksaa uskoa hyvään. Muuten paatuu ja kyynistyy. Silloin jäljelle jää vain ihmisen kuori, eikä koskaan tule siksi, miksi voisi tulla.

Niin, sattuipa sitten mitä tahansa, tärkeintä on yrittää, tärkeintä on tehdä parhaansa ollakseen se ihminen, jonka haluaa katsovan peilistä takaisin. Siihen kuuluu myös oman epätäydellisyyden, haavoittuvaisuuden ja epäonnistumisten sekä elämän ikävien käänteiden hyväksyminen ja itsensä ja maailman rakastaminen kaikesta huolimatta. Sillä elämän valinnat voi tehdä joko pelosta tai rakkaudesta käsin. Pelosta syntyy vihaa, tyhjyyttä ja lisää pelkoa, rakkaudesta lisää rakkautta. 

Jos elämä potkii päähän, rakkaus loppuu tai mitä ikinä, niin muista:

Koskaan ei tiedä, mitä mistäkin seuraa. Jotain hyvää on tulossa, jos vain valitsee hyvän yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka välillä tekisikin mieli potkia päähän potkivaa universumia takaisin, paatua, kyynistyä ja olla uskomatta enää mihinkään.  

Myös sellaista on elämä. 

 

PS. Kaikki on hyvin, eikä mitään ole tapahtunut. Törmäsin vain menneeseen ja ymmärsin jotain.

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Ladataan...

Uutisissa kerrottiin siileistä, oravista ja pikkulinnuista. Metsän eläimistä, jotka nääntyvät janoon, jollei kohta sada. Ihmisiä kehotettiin viemään pihalle vesikuppeja. Vein kaksi ja toivoin, että joku pieni saa niistä helpotusta. 

Kaksi päivää myöhemmin kävelin koirien kanssa viereisen taloyhtiön pihalla. Ison puun alta pilkotti jotain. Maahan kaivettu vesikuppi. Kävelimme eteenpäin, seuraavan puun alla oli toinen. Pensaan juurella kolmas. Kävelytien vieressä vielä neljäs ja viides. 

Täällä asuu hyviä ihmisiä.

Olen keskittynyt siihen, kaikkeen hyvään ja kauniiseen, elämän pieniin karkkeihin, niihin, joita on jokaisessa päivässä, kun vain osaa katsoa. Olin kesäretkellä kansallispuistossa, kuuntelin veden liplatusta ja söin vähän vettynyttä raparperipiirakkaa pakasterasiasta. Neljä koiraa, äiti ja minä. Olin oudon onnellinen.

Myöhemmin samana päivänä lähdin suunnittelemattomille lasillisille kanavan rannalle. Pyöräilin kesäisiä teitä kotiin ja aamulla taas kaupunkiin lounaalle. Mieli yhtä aikaa kepeänä ja hämmentyneenä, kun mitään muuta ei tarvinnut tehdä. Vain lounastaa kaverin ja kävellä koirien kanssa. Ei odottavia koulutöitä, ei blogiprojekteja, nada. Vain minä ja kesä ja elämä.

En muista, milloin olisin vain ollut yhtä päivää kauempaa. Tai milloin takaraivossa ei olisi koko ajan nakuttanut pieni ikävä ääni, kertonut, mitä kaikkea hyödyllistä pitäisi tehdä. 

No nyt se ääni on poissa. En aio tehdä yhtään mitään hyödyllistä päättämättömään määrään tulevia viikonloppuja ja iltoja. Aion vain elää. Tätä kesää. Elää niitä pieniä hyviä hetkiä rakkaiden ihmisten kanssa, antaa koirien nuuhkia juuri niin kauan kuin niitä huvittaa, olla hoputtamatta niitä tai itseäni. 

Mietin, että jos aina vain menee täysillä eteenpäin, kohti seuraavaa tavoitetta, eikä pysähdy katselemaan maisemia, vain olemaan, niin kulkeeko elämä ohi huomaamatta, elämättä? Entä onko se sen arvoista, se kaikki suorittaminen. Enpä usko.

Nyt on kesä. Ja mä aion elää sen. Nähdään kun nähdään, menkää tekin elämään. 

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Pages