Ladataan...

 

Kun niistä aurinkorasvoista nyt tuli muutama postaus sitten puhe:

Minulla oli Lissabonissa kaksi erilaista luonnonkosmetiikan aurinkovoidetta. Kasvoille käytin Hynt Beautyn Sun Prep -primeria, jossa on suojakerroin 30. Täydellisesti toimi: kasvoni eivät punoittaneet kertaakaan. Tämä voide on siitäkin ihana, että se on tarkoitettu meikin alle. Se tekee ihosta mattapintaisen, ja sen päälle voi sipaista meikkiä. Saaralla oli muuten samaa voidetta, vink, vink.

Vartalolle suihkutin Alga Mariksen aurinkosuojasuihketta, jossa on myös suojakerroin 30. Rehellisyyden nimissä on kerrottava, että käräytin käsivarteni viimeisenä päivänä. Otan siitä kuitenkin täyden vastuun. Grrr. Istuimme tunnin polttavan kuumassa auringonpaisteessa, oli iltapäivä ja olin laittanut voidetta vain aamulla herättyäni. Eihän nyt tunnissa voi palaa, eihän? No eipä.

Uskon punertuneista käsivarsistani huolimatta Alga Marikseen. Käytin nimittäin saman sarjan voidemaista, sk 30, aurinkosuojaa viime kesän kolmen viikon purjehduksella. Koska tiesin, että veneessä on suuri riski polttaa ihonsa, lisäsin sitä tunnollisesti koko ajan sekä kasvoille että vartalolle. En punertanut kertaakaan koko reissun aikana. Hiuksiini sen sijaan ilmestyi vaaleita raitoja, jotka katkesivat keskeltä kahtia. 

PS Alga Maris tuoksuu ihanalle!

 

Voiteet saatu blogin kautta.

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Ladataan...

 

 

- Ai sä tahdot kävellä? No käyhän se, sinne on kyllä ehkä kolme kilsaa.

Ja niin me kävelimme. Ylös ja alas Lissabonin kauniita, rähjäisiä katuja. 

- Tuollaisessa talossa olisi ihana asua.

- Noissa taloissa asuu mummoja, jotka käyttävät talvella sisällä toppatakkeja. Niissä on niin kylmä. 

 

 

- Kukat on täällä jotenkin erilaisia kuin Suomessa. Voimakkaita, huutavat olemassaoloaan. 

- Suomen kevät on niin hennonvihreä. Kaunis. Täällä ei ole hentoja värejä.

- Ei, on keltaista ja violettia ja vihreää ja vaaleanpunaista. Kaikkialla on väriä. Miksi Suomessa on niin harmaata?

 

 

- Olikohan vähän turhaa ottaa takki mukaan?

- Aww, se silta on tossa! Ihana.

 

 

- Mitähän vegeä täältä saa? Toastia tai pestopastaa, käykö sulle? Pitsaakin ois, muttei ehkä tänään, kun eilenkin syötiin sitä.

- Eikä! En kestä. Täällä soi Manu Chao. Palasin just jotain 15 vuotta taaksepäin. 

 

 

- Täällä on mageet julkiset vessat.

- Mä en pääse yli tästä Manusta.

 

 

- Miksei tää hissi liiku? Ai jaa, ovi oli auki.

- Mikä ihana baari! Nyt sitä skumppaa! 

- Huomasikohan toi baarimikko, et mäkin tahdon tilata jotain?

- Uuuh, kreisi tuuli! Ihan kuin se olisi vihainen jostain. 

 

 

- Pakko laittaa joku Facebook-päivitys siitä Manu Chaosta. 

- Tää silta. Oon rakastunut.

 

Kuvat minusta: Saara Helkala

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Ladataan...

 

Lasipulloon pakattu suihkugeeli palasina lattialla, toinen lasipurkki keittiön laatoilla, rasvatahra kalleimmassa takissa, puhelimen ruutu ehjänä viikon, pitsakastiketta valkoisessa silkkikimonossa...why oh why, miksi juuri nyt, kun en oikein voisi ostaa uutta, kysyn ja sitten kohautan olkiani.

Olen alkanut suhtautua aika filosofisesti materiani hajoamiseen. En jaksa hermostua. Kaipa tämä on universumin tapa näyttää se, minkä sellaisina Jurmo-hetkinä jo tiedän: se on vain tavaraa.

Olen nyt tehnyt pari kuukautta nelipäiväistä viikkoa ja saanut siis viidenneksen huonompaa palkkaa kuin yleensä. Se viidennes on aika paljon, vaikka veroprosentti tuleekin vastaan, kun asuu yksin kaksiossa Helsingissä, ruokkii kahta koiraa ja on addiktoinut kauniisiin esineisiin.

Paitsi että tuo viimeinen ei ehkä olekaan enää totta.

Nyt kun minulla on vähemmän rahaa, suojelen sitä enemmän kuin ennen. Ei tee mieli shoppailla, koska joudun valitsemaan, että shoppailenko vai menenkö vaikka Sidewaysiin. 

 

Tähän väliin kerrottakoon, ettei palkkani ole koskaan mikään superhyvä ollut. Siis suhteutettuna asuinpaikkaani ja siihen, että maksan kaiken yksin. Ei minulla esimerkiksi ole varaa ostaa jotain Arelan neuleita, vaikka kuinka haluaisin (kyllä, haluaisin). Tai sitten en osta kuin kaksi vaatetta vuodessa (mikä ehkä tosiaan olikin se pointti). Olen silti aina pitänyt itseäni ihan kivasti toimeentulevana. Tai pidin, ennen kuin puhuin kahden ystäväni kanssa.

Toisen mielestä neljän tonnin palkka ei ole kovin kummoinen. (Minä mietin, että jos (kun!) palkkakuitissani joskus lukee moinen summa, niin JEE.) Ystäväni itse luonnollisesti tienaa varmaan kutosella alkavan rahamäärän kuussa. En ole viitsinyt kysyä, koska olemme niin eri aloilla, ettei sillä ole oikeastaan mitään merkitystä.

Toinen ystäväni ansaitsee tällä hetkellä noin 500 euroa enemmän kuin minä normaalisti. Hän aikoo pyytää palkankorotusta.

Ehkä minunkin pitäisi. 

 

Minun nelipäiväisen viikkoni palkka alkaa kakkosella. Se olisi liian vähän, jos tekisin töitä viisi päivää viikossa. Sillä ei voi shoppailla, matkustella, asua kaksiossa, syödä hyvin ja huolehtia koirista. Mutta sillä voi tehdä kaiken tuon, kun jättää ensimmäisen pois. 

Olen huomannut, että raha on vain rahaa.

 

Kunhan tienaa tarpeeksi, että syö ja asuu hyvin ja on varaa tehdä asioita tässä maailmassa, loppu on aika merkityksetöntä onnellisuudelleni. Kakkoselle tippunut palkkani ei ole tehnyt minua piiruakaan onnettomammaksi, sillä sen mukana on tullut yksi päivä lisää viikonloppuun. Vaikka rakastankin työtäni, yksi oma päivä lisää viikossa on ihana. Sinä päivänä ehdin ajatella, seikkailla, joogata, nähdä kavereita, opiskella, kirjoittaa teille.

Sinä päivänä ehdin elää.

 

PS Kaikki on aika suhteellista, tämäkin. Kuva on Lissabonista, missä oli kauhean kaunista, ihanan lämmintä ja kivan rähjäistä (varmaan, koska ei ole varaa korjata taloja). Siellä olin kakkosella alkavalla palkallani the rich bitch

PPS Luithan Julian jutun rahasta? 

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Pages