Ladataan...

 

Joskus tulee hetkiä, joina miettii, mitä sitä oikein haluaa, täällä, maailmassa, elämässä.

Nyt on sellainen hetki. 

Olen lähipäivinä ajatellut ripustaa kaulaani kyltin: I'm currently under construction. Thank you for your patience. Tai kuten Billionsin päähenkilö Bobby Axelrod sanoo henkiselle valmentajalleen: Tarvitsen vähän säätöä. Samoissa mennään Bobbyn kanssa.

Pääni on täynnä suunnitelmia, mutta en ole varma yhdestäkään. Ne kaikki voisivat olla hyviä. Tai sitten eivät. Maailmassa, joka on täynnä mahdollisuuksia, on joskus kaikkein vaikeinta valita niiden joukosta omansa. Oikeasti osaan tällä hetkellä unelmoida ihan täysillä vain jooga-surffiretriitistä jonkun palmun alla. 

Toisaalta uskon, että kaikki tapahtuu ajallaan ja me tiedämme, kun jokin tuntuu oikealta. Jos varmuus puuttuu, niin sitten on usein parasta olla tekemättä mitään. Ehkä ratkaisu siinä kohtaa on juurikin se jooga-surffiretriitti. Ehkä se on se puuttuva palanen, joka tarvitaan, jotta näkisi kokonaiskuvan.

Niinpä odottelenkin täällä palasten loksahtelua paikoilleen. Ne loksahtavat, tiedän sen. Ja sitten, kun niin käy, aion tarttua toimeen. 

Sain nimittäin taas muistutuksen elämän hauraudesta. Se sai ajattelemaan, että miten ikinä sitten elääkin, kannattaa elää mahdollisimman onnellisena ja mahdollisimman oikein itselleen.

Kannattaa toteuttaa unelmansa. Mieluiten nyt.

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

 

Share

Ladataan...

 

Kun vinkkasin kevyestä kesälukemisesta, kommenteissa vinkattiin takaisin: Alan Bradley ja sankaritar Flavia De Luce, 11-vuotias kartanontytär, joka ratkoo murhia.

Miten olin voinut unohtaa?

Olen lukenut tähän mennessä vain yhden Flavia-kirjan, Piiran maku makean. Sain sen ystävältäni lahjaksi, ja luin sen hetkessä joskus keväällä. Takakannessa sitä kuvaillaan näin: 

Tarina on kuin tehty niille, joiden yöpöydällä notkuu pino Neiti Marpleja ja jotka eivät koskaan kasvaneet yli Viisikoista. 

Check. En osaisi paremmin kuvailla.


Eräänä iltana Lissabonissa kävelimme sisään italialaiseen ravintolaan paikallisesti pöyristyttävän aikaisessa vaiheessa iltaa. Kello oli ehkä seitsemän, paikka oli tyhjä ja meillä oli nälkä. Tilasimme molemmat oman alkupalalautasen, ja tarjoilija katsoi meitä oudoksuen. 

- Annos on tarkoitettu jaettavaksi. Se on iso.

- Joo, me otetaan silti omat. Ja sitten proseccoa myös.

Se prosecco tuli hienossa pullossa, vähän kuin kristallisessa.

- Ihana pullo! Tähän voisi laittaa kukkia.

Tuo ihana tarjoilija hymyili, haki jostain toisen tyhjän pullon, raaputti molemmista etiketit pois ja antoi ne meille matkaan. 


Yhtenä viimeisistä päivistä olimme ostoksilla.

- Tarvitsisin lasinalusen. Kahvikupista (tai lasi se oikeasti on) jää jälkiä pöytään. 

- Ota tuo onnellinen norsu!

Ja niin minä otin. Siinä se nyt on, sohvapöydälläni, onnellinen norsu Lissabonista. 

 

Muita kirjasuosituksia:

Kevyttä kesälukemista

Säästä ajatuksesi eläviä varten

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Ladataan...

 

Kun ottaa Lissabonista junan, jossa lukee Sintra, päätyy 40 minuutissa vihreiden kukkuloiden ympäröimään kylään. Niillä kukkuloilla kohoaa satumaisen näköisiä huviloita ja palatseja, ja kaikkea vahtii maurien pari tuhatta vuotta sitten perustama linnoitus. 

Miten sinne pääsee, kysyimme alhaalla kylässä. Bussilla, taksilla tai voitte kävelläkin. Siihen menee puolitoista tuntia.

Niin varmaan, tuhahdimme ja lähdimme matkaan. 

Ensin tie kulki kapeana talojen välissä ja ohi ajava bussi meinasi liiskata meidät seinään. Sitten näimme portaat viidakkoon.

Kuinka kaunista voi olla, miten näistä puista kasvaa köynnöksiä, mikä täällä tuoksuu?

Siihen meni puolitoista tuntia. Kultaisissa sandaaleissa, viidakkona rönsyilevän puutarhan keskellä. Kävelin siellä pitkässä punaisessa mekossa, berliiniläiseltä kirppikseltä hankittu koru kaulassa ja Nykistä ammoin ostettu kassi olalla. Se oli hurmaavin kävelyretki, jonka pystyn muistamaan.

Jos menet joskus Sintraan, etsi tämä polku ja kävele. 

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

 

Share

Pages