Ladataan...

 

Yhteistyössä Dyson

 

Kerroin joskus, että imuroin joka päivä. Haluan, että kotona on siistiä, ja ilman päivittäistä imurointia täällä ei ole. Syitä on kaksi.

 

 

Olen aina ollut sitä mieltä, että koirien pitää saada olla koiria. Niiden kuuluu juosta metsissä ja rymytä lätäköissä, ja niistä nyt irtoaa karvaa. Koirien kanssa ei voi elää, jos ei kestä yhtään sotkua. 

Pakkanen ja lumi ovat puhtausmielessä koiranomistajan parasta aikaa. Pahinta ovat kurakelit. Vaikka koiria miten pesisi (ja pesen!) ulkoilun jälkeen, kaikkea kuraa on mahdotonta saada turkin väleistä pois. Kun se kuivuu, se ropisee lattialle. Ei kiva. 

 

 

Kesäisin täällä olisi siistiä, jos tyytyisimme ulkoilemaan asvalttiteitä pitkin. Mutta ei kuulu tapoihin. Metsistä ja puistoista nuo otukset sitten keräävät mukaansa risuja, kuusenhavuja (niitä tarttuu ihan kivasti varsinkin Nanan turkkiin) ja kuivia lehtiä. Niillä on ihan raivostuttava taipumus kulkeutua hännän mukana lattioilleni. 

Karvanlähtöä en viitsi edes mainita. 

Tämän takia imuroin joka päivä. Ja nyt meillä on myös kunnon imuri.

 

 

Sain Dysonilta V6 Animalpro -imurin. Olen nyt siivonnut sillä muutaman päivän, ja ah, melkein nautinto. Imurointi ei kyllä ihan voi koskaan olla. 

 

 

Imuri on vanhaan masiinaani verrattuna minikokoa, mutta tehokas kuin mikä. Varsinkin matot se puhdistaa paljon entistä imuriani tehokkaammin. Siinä ei ole johtoa, ei pölypussia ja se on todella kevyt. Se vie myös puolet vähemmän tilaa vaatekaapistani kuin edeltäjänsä. Kyllä, se on imurini säilytyspaikka. Asun 1960-luvun talossa, eikä talon rakennusaikaan kai tarvittu säilytystilaa tai jotain. Unelmoin siivouskomerosta. 

 

 

Nanalla on kyllä edelleen viha-viha-suhde imuriin, ihan sama kuinka hieno se on.

En ole ikinä tavannut koiraa, joka ei vihaisi imuria. Mistähän se johtuu? Äidilläni on kaksi labradorinnoutajaa, ja hän hyödyntää niiden imurikammoa vähän erikoisella tavalla. Toinen koirista käy näes yksin ollessaan omin lupineen jääkaapilla. No, töihin lähtiessään äitini laittaa imurin seisomaan jääkaappia vasten, ja ahne labbis jää ilman välipalaa. 

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Ladataan...

 

 

Sininen ovi ja valkoinen mekko, täydellinen yhdistelmä. Vielä kun olisin vähän päivettynyt, ajattelin. Ja sitten yritin korjata asian unohtamalla aurinkorasvan. Ei kannata.

Tämä kaupunki on sisältä värikäs. Joskus oli joku, joka laatoitti näiden talojen seinät, maalasi ovet kirkkailla ja pastelleilla, lisäsi seiniin koloja ja niihin pieniä takorautaparvekkeita. Niillä parvekkeilla rönsyilee kukkia ja kaiteiden väleistä kurkkii reviiriään vahtivia koiria ja viehkeitä, viirusilmäisiä kissoja. 

Niiden talojen välissä kävelin tässä mekossa, kultaisissa sandaaleissa ja Nykistä joskus kauan sitten ostettu punottu kassi olalla. 

Laukun metallikoristeet painoivat olkapäihini jäljet, eivätkä sandaalien sileät pohjat pitäneet kovin hyvin jyrkkien alamäkien liukkaalla kivetyksellä.

Olin kovin onnellinen. 

 

Kuva: Karita Sainio

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Ladataan...

 

Joissain paikoissa tuntee olevansa kotonaan. Vaikka ne ovat maan äärissä, vähän. Tai ainakin kaukana kodista, siitä tutusta.

Lissabonissa on silta, joka on kuin kopio San Franciscon Golden Gatesta. Katsoin sitä ja tunsin huimauksen vatsanpohjassa. En pidä korkeista paikoista.

Silta vie joen yli. Toisella rannalla on Lissabon, toisella samanlainen Kristus-patsas kuin Riossa.

Istuimme sen sillan kupeessa, baarissa jonka katolla välkkyi valosarja ja jonne osui oikukas tuuli. Se puhalsi ensin lempeästi, sitten sai raivarin, sotki hiukset ja puhkui pois karamelleille tuoksuvan kuivasampoon, jolla ne muotoilin hotellissa, josta olin varannut kokonaisen huoneiston vahingossa. Siellä oli kahvinkeitin ja jääkaappi, josta join monta pullollista vettä ennen kuin ymmärsin, että hanastakin saa.

 

 

Siellä me istuimme, sen baarin katolla, joimme skumppaa ja katselimme, kun yö tummui ympärillä, valtasi tilan päivältä, sammutti värit, sytytti valot. Sen sillan juurella tunsin olevani kotona, suunnittelin vuokraavani surffipakun, pakkaavani siihen Helsingissä koirat ja jotain tavaroita, hellemekkoja nyt ainakin. Sitten ajaisin Euroopan läpi tänne. Seuraisin Saaran jalanjäljissä.

Siinä hetkessä se tuntui mahdolliselta.

Enkä oikein tiedä, miksei se olisi mahdollista nytkin.  

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Pages