Ladataan...

Lähestyvä muutto on herättänyt sisälläni uinuneen minimalistin. Minussa on toki ollut sellainen puoli aina, eikä täällä nytkään ihan hirveästi tavaraa ole. Mutta karsittavaa on silti kertynyt lähinnä siksi, etten ole sisustanut erityisen suunnitelmallisesti ja vaatteitakin ostin pitkään vähän fiiliksen mukaan. 

Nyt olen käynyt läpi vaate-, kirja- ja kosmetiikkavarastojani ja miettinyt, tarvitsenko todella 15 kynsilakkaa, joista käytän kahta, parin laatikollisen verran ihonhoitotuotteita tai hametta, joka oli joskus ihana, mutta joka ei ole ollut ylläni kolmeen vuoteen.

Olen alkanut konmarittaa, vaikken koskaan saanut kyseistä opusta luettua loppuun.

Omistamani tavaramäärä ahdistaa minua, vaikken todellakaan ole hamstraaja. Miksi omistan esimerkiksi edelleen Ikean perusjuomalaseja, kun juon kaiken kahvista veteen Hobstar-laseista? Tai mitä teen kymmenellä keittokirjalla, joista en avaa kuukauden aikana keskimäärin yhtäkään? Entä onko välttämätöntä säilyttää kokoelma toimittamiani sisustuslehtiä kuuden vuoden takaa?

Aion muuttaa uuteen kotiin vain esineitä, joita oikeasti käytän ja joita rakastan. Tämä hirveä tavaramäärä tuhoaa zenini – ja tyylini. Yksi syy, miksi olen alkanut pukeutua joka päivä luottovaatteisiini, on mielenrauha. Kun pukeudun johonkin versioon lempiasustani, tiedän näyttäväni hyvältä ja minulta, enkä joudu pohtimaan vaatteita sen enempää. Siitähän ne vaatekriisit syntyvät: valinnan vaikeudesta, kun mahdollisuuksia on liikaa.

Olen vähitellen ymmärtänyt, että tietynlainen selkeys tekee minut onnelliseksi. Selkeys pukeutumisessa, selkeys sisustuksessa, selkeys ajatuksissa. Jotenkin nämä korreloivat keskenään.

Jotta omistamiaan esineitä voisi karsia, pitää tietenkin ensin ymmärtää, mistä oikeasti pitää. Siinä olen lähivuosina alkanut tulla aika taitavaksi. Himoitsen edelleen hetkellisesti monia asioita, mutta jos yhtään mietin, että onko tämä nyt hyvä ostos, jätän asian hautumaan. Viimeksi eilen näin kaupassa ihanan valkoisen pitsitopin, joka olisi täydellinen – jos olisi kesä. Nyt ulkona paukkuu pakkanen ja raivoaa lumimyrsky: en tarvitse uutta pitsitoppia, vaan kunnon rukkaset, jos aion pitää sormeni talven yli. Vilkuilin sillä silmällä myös erästä reppua. Se oli ihana, mutta ei sen värinen kuin haluaisin. Päätin odottaa, että värivalikoima täydentyy. Kuulostaa ehkä vähän tylsältä, mutta näin en tee turhia tai virheostoksia tai päädy omistamaan ihan kivoja asioita.

Ne ihan kivat asiat ja hetken ihastukset nimittäin: niitä kertyy helposti kaappeihin röykkiöittäin. Viimeistään siinä vaiheessa, kun se röykkiö pitää muuttaa toiseen paikkaan, tajuaa, mistä oikeasti pitää ja mistä ei. 

En aio muuttaa uuteen kotiin yksiäkään risaisia verkkareita, nukkaisia sukkahousuja, huonosti istuvia, epämukavia tai epäedullisen värisiä vaatteita. Aion vihdoin myydä eksältäni saamani takin, joka ylläni ihastuin toiseen ja jossa tunnen oloni aina neljä vuotta nuoremmaksi sillä huonolla tavalla. Menneisyyteen saavat jäädä viinilasit, joissa lukee Vin (se oli muotia joskus), kulahtaneet lakanat ja kirjat, joita en aio avata enää koskaan. 

Mukaan pääsevät lempivaatteeni, pellavalakanat, kauniit astiat, eettiset villamatot, se vanha persialainen matto, samettisohva, Tolixit ja vanha ruokapöytä. Opettelen luopumaan ja päästän samalla lopullisesti irti jostain vanhasta. Vain niin voi nimittäin tulla uutta tilalle (enkä nyt tarkoita röykkiötä jotain ihan kivaa). 

Lopuksi vielä dokkarisuositus: Minimalist Netflixissä. Ystäväni vinkkasi siitä minulle (mistäköhän johtuu). Se on näiden tyyppien todella hyvä dokumentti kuluttamisesta, minimalistista ja ihan vain hyvästä elämästä. Katsokaa!

 

Lakanat saatu Familonilta vuosi sitten. Rakkautta, edelleen. 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Ladataan...

Olen aika varma, että tulevaisuuden työpaikkani näyttää suunnilleen tältä: läppäri, puhelin (ja tietenkin kahvia). Onko se kiva juttu vai ei, se on kai lähinnä asenteesta kiinni. 

Kun on alalla, joka muuttuu niin nopeasti kuin media-ala tällä hetkellä muuttuu, miettii väkisinkin välillä, että mitähän seuraavaksi? Viekö robotti työni ja sitä rataa.

Kuuntelin aiheesta ihan sairaan hyvän podcastin, josta halusin vinkata teille. Sen nimi on Steal My Job, sitä vetää Marjaana Toiminen ja se kertoo työn tulevaisuudesta. Haastateltavina ovat muun muassa guruni Saku Tuominen, tulevaisuudentutkija Risto Linturi (olen ihastunut kaikkeen tulevaisuusvisiointiin) ja Ellun Kanojen Kirsi Piha

Hyvää kuunneltavaa, lupaan! Steal My Job pelasti sitä paitsi synkeimmät iltalenkkini juuri ennen pakkasia. On paljon inspiroivampaa kävellä puolitoista tuntia tuolla pimeydessä, kun joku puhuu kiinnostavia kuulokkeissani. 

En tiedä, miltä tulevaisuuden työni näyttää, mutta olen satavarma, että se näyttää kiinnostavalta. Innostavalta! Huiman hienolta!!

Uskon, että tulevaisuuden työ on luovaa ja haastavaa. Työ ei katoa, mutta se muuttaa muotoaan. Ajan myyminen rahaa vastaan ehkä katoaa ainakin tällaisilla aloilla. Onhan nyt melko kummaa maksaa ajasta, kun voisi maksaa tuloksesta. 

Visioin myös, että tulevaisuuden työ on aika paljon nykyistä vapaampaa. Mutta vapautta seuraa myös suurempi vastuu. On pystyttävä johtamaan itseään. Suurempi vapaus ei tarkoita laiskottelua, vaan mahdollisuutta tehdä työtä, josta nauttii sellaisina aikoina ja sellaisissa paikoissa, jotka itse valitsee. 

Voin toki olla väärässäkin. Sehän tässä jännää on!

Luotan kuitenkin aika vakaasti siihen, että itseään pitää kehittää jatkuvasti, jos haluaa pärjätä tulevaisuuden töissä. Mutta oikeastaan sana pitää on ihan väärä. Itsensä kehittäminen on aika ihanaa, minusta ainakin. Mikä olisi siistimpää kuin se, että innostuu jostain ihan uudesta, oppii jotain, mitä ei ennen osannut? 

Minulla on hyvä tunne tästä vuodesta, epäilen, että jotain uutta on tulossa. Jos ei muuten, niin ainakin pääni sisälle. Missioni on oppia tänä vuonna uutta. Mennä jotain sellaista kohti, jota en jo osaa. Uskaltaa kokeilla ja epäonnistua, jos niikseen tulee. 

Juuri nyt menen sitä kohti kuuntelemalla podcasteja, opettelemalla visuaalista ilmaisua (huh, tarkoitan kuvankäsittelyä sun muuta sellaista) ja lukemalla dekkareita ruotsiksi. 

Kun oppii jotain uutta (tai muistaa vanhaa, taisin vuonna 2000 kirjoittaa ruotsista ihan hyvän arvosanan), saa enemmän itsevarmuutta ja into oppia lisää kasvaa. 

Ja kun olemme itsevarmoja, taitavia ja innoissamme, 

meitä ei pidättele mikään. 

 

Mitä sinä ajattelet työn tulevaisuudesta? Ja hei: jos tiedät jonkun hyvän podcastin, ilmianna se!

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Ladataan...

Olen lähivuosina alkanut pukeutujaksi, jollaista olisin nuorempana kuvaillut äärettömän tylsäksi.

Kaapistani löytyi ennen vähintään kymmenen värikästä, kuviollista mekkoa – eikä yhtään niiden lämmikkeeksi sopivaa villatakkia. Siellä oli kauheasti kaikkea ihanaa, mutta vaatevarastoni ei oikein toiminut.

Tiedätte ehkä ne aamut, kun mikään ei näytä hyvältä, olet jo myöhässä ja päädyt lähtemään kotoa jossain ihan väärässä yhdistelmässä ja tunnet olosi koko päivän vähän oudoksi? Tai ehkä se olen vain minä.

Niin tai näin, niitä aamuja oli usein

 

 

Mutta nuo tilanteet ovat kuulkaa historiaa! Suunnilleen kaikki talven vaateongelmani on ratkaissut kuvien asu tai jokin versio siitä. Elämääni helpottaa valtavasti, että tiedän näyttäväni hyvältä, mitä päivä tuokin tullessaan, kunhan valitsen rekiltä seuraavat asiat:

 

- mustat nilkkurit

- leveät mustat housut / mustat pillifarkut / mustan röyhelöhameen

- mustan tai valkoisen laskeutuvan yläosan pitsillä tai ilman

- ison neuletakin, joita omistan roosana, tummanvihreänä ja keltaisena (jos et tykkää väreistä, niin vaihda vain mustaan, valkoiseen, beigeen tai harmaaseen)

 

Se siitä. Yksinkertaisempaa ei kai voi edes olla?

Tällä tyylillä en välttämättä ole se päivän jännittävimmin pukeutunut ihminen. Mutta en myöskään ole se, jolle tuli aamulla vaatekriisi.

 

 

Kuvat Satu Nyström

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Pages