Ladataan...

Nessi täytti maanantaina kahdeksan. Minulla on ollut oma koira niin kauan.

Koira, joka ihan pienenä, kahdeksanviikkoisena, ryömi piikkiöläisen aitan alta emonsa perässä ja huusi sylissäni ikäväänsä, kun ajoimme sieltä kotiin. Sitten se asettui olohuoneen lasipöydän alle, eikä hetkeen tykännyt kenestäkään. Pian se reipastui, järsi jalkalampun johdon poikki ja sai sähköiskun, nappasi sitten kiinni joulukuusen koristeesta, kiskaisi vähän ja kovempaa, kuusi tuli mukana.

1. Koira ei aina ymmärrä omaa parastaan. Pidä vaaralliset houkutukset poissa sen ulottuvilta.

Ostimme Nessille oman pedin. Se käytti kaksi yötä sen tuhoamiseen ja muutti sitten nukkumaan lattialle sängyn alle. 

2. Koira tarvitsee oman, turvallisen paikan. Mutta se voi olla sen mielestä jotain muuta kuin se designpeti, jonka sille hankit. Koira tietää, missä sen on hyvä.

Lähdimme tutustumaan ympäristöön. Pimeällä tiellä hihna luiskahti kädestä, ja pieni musta koira juoksi suoraan autotielle. En ehtinyt tehdä muuta kuin huutaa kauhusta. Se auto pysähtyi onneksi ajoissa, eikä pieni musta koira tajunnut, miten vähällä se oli.

3. Pidä kunnolla kiinni hihnasta. 

Lähellä kotiamme oli pelto täynnä koiria. Päästin Nessin vapaaksi, se juoksi tutustumaan niihin. Minä tutustuin niiden ihmisiin ja moniin, moniin heidän jälkeensä. Metrossa joku aina tulee silittämään ja alkaa jutella. Naapurit samoin. 

4. Koiran kanssa tutustuu muihin koirallisiin. Ja koirattomiin.

5. Kun koiralenkeillä pysähtyy juttelemaan niiden muiden koirallisten tai koirattomien kanssa, tulee asuinseudullaan tutuksi. Siitä tulee enemmän oma paikka, sinne tuntee kuuluvansa, koska tuntee niin monia ihmisiä sieltä.

Pienen Nessin mielestä hihna oli suunniteltu sen vetoleluksi, ihmisten lahkeet hampaiden teroitukseen, lapaset, jotta ne suussa voisi juosta karkuun. Riiviö. Vähän isomman Nessin mielestä kaikki kovaa ohi menevät asiat piti pysäyttää: hiihtäjät, pyöräilijät, juoksijat. Raivostuttava. Vielä vähän isomman Nessin mielestä agilitykenttä oli sen omaisuutta, muut olivat tunkeilijoita. Itse asiassa kaikki vieraat koirat olivat tunkeilijoita, joka paikassa. Hävettää. 

6. Koiran kanssa voi tulla ongelmia. Siihen voi mennä hermot. Se ei välttämättä tottele. 

Juusto. Nessin ikävuodet 1-2,5 kävelin ulkona aina taskut täynnä juustoa. Kun vastaan tuli pyörä, hiihtäjä, juoksija, koira, ”Ohi”, hihna ihan lyhyelle ja juustoa kehiin, jos ohitus sujui hyvin. Usein se ei sujunut. Puolentoista vuoden kuluttua olimme voiton puolella. 

7. Koiran kouluttaminen ei ole aina helppoa eikä nopeaa. Sen kanssa on oltava kärsivällinen, siihen on uskottava eikä sen kanssa saa koskaan luovuttaa. Se ei ehkä tottele, muttta sinä otit sen ja sen elämä on vastuullasi. Ja jonain päivänä se sitten totteleekin ja rakastat sitä ihan kamalasti, kun se on niin fiksu ja kiltti. (Tietenkin rakastit sitä myös riiviönä, silloin kun et ollut raivoissasi sille.)

Skeiteistä emme selviä vieläkään kunnialla. Kävellessämme pyörätien reunaa Nessi kääntyy aina välillä katsomaan taakseen kysyvästi: ”Annatko namia, vai teenkö jekun?” Sanon: ”Kaikista ei saa” ja jatkamme matkaa. Mutta jostain aina saa, Nessi tietää sen ja käyttäytyy.

8. Tajusin aika aikaisessa vaiheessa, että minulla ei ole luontaista auktoriteettia, enkä ole johdonmukainen. Molemmat huonoja huomioita, mitä tulee koiran kouluttamiseen. Siksi hylkäsin nopeasti myös koulutustavan, jossa korostetaan johtajuutta. 

Valitsin sen sijaan lahjonnan. Jos välttää kepposia, saa karkkia. Nessi on nykyisin hallinnassani 95 prosenttia ajasta. Tähän tulokseen olen päässyt johdonmukaisesti lahjomalla. 

 

 

Kun Nessi oli parivuotias, meille saapui Nana. Nessi tökki sitä kuonollaan, jääkö tuo pentu tänne, en taida tykätä. Sitten Nana parkkeerasi sen kylkeen kiinni. Nukahti siihen. Ja Nessi antoi sen nukkua.

9. Koira on laumaeläin. Se ei viihdy yksin. Se tarvitsee seuraa, koiria tai ihmisiä.

Ennen Nanaa kävimme välillä lenkillä erään collien kanssa. Ihmettelin sen omistajalle, miten se voi juosta vapaana pyörätiellä. Onpa hyvin koulutettu koira, Nessiä ei ikinä voisi päästää tässä vapaaksi, se lähtisi kilpasille pyörien kanssa. Omistaja sanoi: ”Se vain on tuollainen, ei se minnekään mene.” En uskonut. Sitten Nana saapui. Se on kävellyt kuusi vuotta puolen metrin päässä jalastani. Jollen pelkäisi sen juoksevan vahingossa auton alle, se voisi olla vapaana missä vain. 

10. Toiset koirat tottelevat luonnostaan, toiset eivät. Ne ovat eläimiä ja toimivat joissain tilanteissa pitkälti vaistojensa mukaan. Se on aika helpottava ajatus. Kaikki ei olekaan syytäsi. Olen kouluttanut Nessiä varmaan satoja tunteja enemmän kuin Nanaa, ja Nana tottelee paremmin. Se tekee mitä vain namista. Nessiä ei nami voisi vähempää kiinnostaa, jos näkyvillä on jotain kiinnostavampaa.

Nessi ja Nana ovat paimenkoiria. Se tekee niistä teräviä, ne reagoivat nopeasti. Ne ovat ystävällisiä, mutta eivät lauhkeita labradoreja. Niitä voi joissain paikoissa pitää vapaana, koska ne eivät karkaa. Ne on jalostettu paimentamaan, ei esimerkiksi ajamaan eläimiä takaa pitkiä matkoja. Nanalla ei juuri ole vaistoja jäljellä, mutta Nessi selän, hännän ja korvien asennosta tietää, mitä se aikoo seuraavaksi. Jos se alkaa painua matalaksi vaanien, tiedän, että sillä on pahat mielessä. 

11. Tunne koirasi ja opettele lukemaan sitä.

Nanalla on yksi viiraus: se haukkuu. Muuten se on maailman helpoin otus. Se on aina hyvällä tuulella, sitä saa halia, eikä se kauheasti vaadi mitään. 

Nessillä on luonnetta. Se on hyvin älykäs ja voimakastahtoinen ja joskus se murjottaa. Ulkona sitä pitää valvoa koko ajan, sisällä se on lempeä ja hellyydenkipeä. Ehkä vähän kuin minä monessa suhteessa.

12. Koirat ovat persoonia. 

Aamuruoka, aamulenkki, iltaruoka, iltalenkki, myöhäislenkki. Niillä on nälkä ja jano ja niiden pitää päästä ulos. Joudun ulos niiden mukana. Noin kahdeksi tunniksi jokaikinen päivä.

13. Koirat sitovat ja tarvitsevat. Ne vievät aikaa, ja spontaanille elämälle saa sanoa hyvästi. Niistä on vastuussa. Myös väsyneenä, kipeänä, huonolla säällä ja silloin, kun töiden jälkeen olisi kivat afterworkit tai viikonloppuna extempore Berliinin-reissu. 

Olen opettanut koirat kulkemaan julkisilla, vienyt niitä kahviloihin, viettänyt niiden kanssa yön laavussa, kierrättänyt ne Ahvenanmaan ympäri purjeveneessä.

14. Koirat voi ottaa aika moneen mukaan, jos vain viitsii ja kouluttaa ne kunnolla. 

Kun on koira, kotona on aina joku. 

15. Koirien kanssa ei ole koskaan yksinäinen.

On raikas syysaamu, aurinko leikittelee keltaisissa vaahteranlehdissä, meri kimmeltää vieressä. Vastaan tulee koira. Se ei tykkää meistä, rähjää. ”Mennään ohi”, kuiskaan Nessille, Nana seuraa kuiskaamattakin, kuten aina. Ne kävelevät ohi mallikkaasti, saavat namia, totta kai. 

On ilta, olen vähän surullinen, on jokin huoli. Nessi kiipeää varovasti sohvalle, vaikkei saisi. Painaa päänsä syliin. On siinä. Se tietää, milloin surettaa oikeasti, ymmärtää ja lohduttaa.

16. Koirat oppivat ja ymmärtävät. Ne kasvavat ja alkavat totella. Lohduttavat, pitävät huolta, rakastavat sinua juuri sellaisena kuin olet ja antavat kaikkensa. Niin sinunkin kuuluu: oppia niistä ja niiltä, ymmärtää ja antaa niiden olla koiria, kasvaa niiden mukana ja kouluttaa niitä. Lohduttaa huonoina päivinä, pitää huolta, rakastaa niitä sellaisina kuin ne ovat kaikkine viirauksineen, kantaa vastuusi ja tehdä parhaasi.

 

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Share

Ladataan...

Epäilen, että menneisyydessäni on montakin ihmistä, jotka eivät tajunneet satuttaneensa minua. En näet koskaan kertonut sitä heille. Halusin olla cool girl.

Cool girl on ystäväni määritelmä ihmiselle, joka suhtautuu kaikkeen, no coolisti. Ei näytä negatiivisia tunteitaan, ei vaadi, ei tarvitse. Tai korjaus: cool girl esittää, ettei hänellä ole negatiivisia tunteita, eikä hän tarvitse mitään eikä ketään. 

Minun on aina ollut vaikea näyttää olevani haavoittuvainen ja kertoa tunteistani. Olen mieluummin hymyillyt tai paennut, jatkanut matkaa pää pystyssä. Ajattelin pitkään, että tapahtukoon mitä tahansa, kunhan vain säilytän ylpeyteni.

En myöskään halunnut olla muille vaivaksi. Tuumailin, että en tahdo hankaloittaa kenenkään toisen elämää tarvitsevuudellani. Joten esitin sitten, että en tarvitse. Mitään. Olenhan se tyttö, joka aina pärjää.

Mutta kyllä minuun silti sattuu.

Aloin tuumailla, että coolgirliys ei ole pelkästään hyvä juttu, kun minulle toistuvasti sanottiin tämän kaltaisia lauseita:

”Sä olet niin hygge.”

”Vaikea kuvitella sua vihaisena.”

Sen lisäksi, etten kertonut mielelläni omista tunteistani, yritin myös usein arvailla, mitä joku toinen ajattelee, mutta jätin kysymättä kuitenkin. Eihän se nyt olisi ollut coolia, sillä se olisi kertonut, että olenkin ihminen ja tarvitsen jotain. Tästä arvailusta seurasi elämääni valtava määrä stressiä, epävarmuutta ja ahdistusta. Kaikki ihan turhaan. Olisin päässyt tuskistani todella paljon nopeammin vain avaamalla suuni ja kertomalla, miltä tuntuu ja mitä ajattelen. 

Inhoan konflikteja ja inhoan näyttää haavoittuvaisuuteni. Olen kuitenkin vähitellen huomannut, että paljon enemmän inhoan arvailemista.

Jos ei kerro tunteistaan ja ajatuksistaan ja arvailee toisten ajatuksia ja tunteita, silloin ei kanna omaa vastuutaan tapahtumista. On väärin olettaa, että kukaan osaisi lukea ajatuksiasi tai ymmärtää tunteitasi, jos et kerro niitä hänelle. Se on vastuun pakoilua. Eikä oikeasti kovin coolia. Silloin myös luovuttaa vallan pois: antaa asioiden tapahtua itselleen sen sijaan, että toimisi aktiivisesti elämänsä eteen. 

Ajattelin pitkään, että omista tunteista ja toiveistaan kertominen on ahdistavaa. 

Oikeasti se on vapauttavaa. Kun kertoo, mitä ajattelee ja mitä tuntee, säästää hirveästi energiaa, jonka voi käyttää johonkin paljon parempaan kuin tunteiden salailuun ja arvailuun.

Minulla ja sinulla ja meillä kaikilla on oikeus tuntea ja tarvita. Esittämällä coolia pettää itsensä. Pelkää, ettei tule hyväksytyksi sellaisena kuin oikeasti on: epätäydellisenä, mutta ihanana. Ei anna itsensä olla kokonainen, olla ihminen.

Tunteista puhuminen on yksi tapa ottaa elämä omiin käsiin. Inhoan sitä varmaan ikuisesti, 

mutten aio enää paeta sitä. 

 

Kuva: Saara Helkala

 

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Share

Ladataan...

Eilen vietettiin kansainvälistä tyttöjen päivää. Se sai jälleen ajattelemaan, että elämänsä kannattaa elää mahdollisimman omalla laillaan. Olla sen sankaritar ja oikeasti toteuttaa unelmansa. Me näet voimme, me tytöt ja naiset (ja pojat ja miehet tietenkin myös, mutta tämä oli tyttöjen päivä).

Olen onnellinen, että elän tässä maassa, tänä aikana. Vaikka paljon työtä on vielä tehtävänä, ja meihin edelleen kohdistuu odotuksia sukupuolen mukaan, tämä on silti aika ja paikka, jossa lähes kaikki on mahdollista. Siitä saamme kiittää niitä naisia, jotka ovat raivanneet tien meille. Oman aikansa edelläkävijöitä, jotka eivät alistuneet yhteiskunnan normeihin ja hyväksyneet alistettua asemaansa. Luen parhaillaan kirjaa yhdestä heistä, kerron siitä pian lisää.

Meille melkein kaikki on tänään mahdollista. Meistä voi tulla girlbosseja ja bossladyja. Tai mitä ikinä. 

Ei tarvita juuri muuta kuin rohkeutta,

rohkeutta olla se sankaritar ja elää omannäköistään elämää.

Ollaan heitä, jooko?

 

Lue myös: Koska olen nainen

 

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Share

Pages