Ladataan...

 

Joskus on ihanaa viettää päiviä, joina ei tee varsinaisesti mitään. Meillä on ollut tänään sellainen sunnuntai.

Olen ollut ihan koko ajan menossa lähiaikoina, ja sen tuntee. Akkuni kaipaavat lataamista.

Niinpä olin salaa tyytyväinen, kun tälle päivälle sopimani meno peruuntui, ja sain jäädä tänne koirien, kukkien ja eilen ostamani uuden Macbookin kanssa. Ette arvaa, kuinka ihanaa tällä koneella on kirjoittaa. Ei enää sitä kahdeksanvuotiaan Mac-vanhuksen rantapalloa, kone aukeaa noin sekunnissa ja kun painan täällä Lilyssä tallenna-nappia, ei tarvitse pelätä koko postauksen katoavan taivaan tuuliin. Niin on käynyt, kuulkaa.

Olen nyt alkuvuonna tsempannut ihan tosissani ja hoitanut monta asiaa, joita olen lykännyt ties kuinka kauan. Uuden koneenkin ostamista harkitsin vähintään kolme vuotta. En vain saanut aikaan, sillä juuri tällaisissa tylsissä vapaaehtoisissa jutuissa olen äärimmäisen huono. Niinpä kärvistelin huonosti toimivan läppärin kanssa vuosia, ennen kuin otin vihdoin itseäni niskasta kiinni. 

Arvaatkaa miltä nyt tuntuu? Jep, äärettömän vapautuneelta.

Tämä on yksi uudenvuodenlupauksistani: hoitaa kaikki lykkäämäni asiat kuntoon, jotta voin vapautua niiden painosta. Sen nimittäin tuntee, sen painon. Olenkin ryhtynyt käymään kotiani läpi huone huoneelta. Viime viikonloppuna siivosin keittiön kaapit, tänään järjestelin vaatteitani. Tuntuu hyvältä päästä eroon tavaroista, jotka eivät tunnu enää omilta. Samalla myös huomaa, miten hirveästi kaikenlaista omistaa. Vähän liikaa.

Toinen lupaukseni oli pitää itsestäni parempaa huolta. Minusta on pitkään tuntunut, että fyysiset energiavarastoni eivät aivan riitä kaiken tämän pyörittämiseen. Minulla on ihana ja haastava työ, kaksi paimenkoiraa, ystäviä, blogi ja vielä muitakin omia projekteja. Kaikki on siis tosi hyvin.

Mutta joskus rankan työpäivän jälkeen toivoisin vähän kyyneleitä nieleskellen, että joku tekisi edes yhden lenkin joskus puolestani, ja saisin vain jäädä sohvalle makaamaan. Tai niin kuin tänään kävi: toivon, että tapaamiseni peruuntuisi ja saisin vain olla. Välillä uuvuttaa, vaikka sitten kun sinne metsään tai kaupungille pääsee, väsymys unohtuu ja muistan, kuinka kiitollinen olen kaikesta tästä. 

Epäilen etten lepää tarpeeksi, liikun liian yksipuolisesti ja syön vähän heppoisesti. Mutta siihen on tulossa muutos. Tai oikeastaan muutos on jo menossa.

Osallistun parin kuukauden nettivalmennukseen, jossa on kolme osa-aluetta: liikunta, ravinto ja stressinhallinta. Valmennusta on nyt kestänyt kolme viikkoa, ja olen järjettömän innoissani: olen oivaltanut pari asiaa ruokavaliostani (palaan tähän myöhemmin), ripustanut makuuhuoneeseen pimennysverhot, jottei kevätaurinko turhaan herättelisi liian aikaisin, ja treenannut kotona valmennuksen videoiden mukaan. Se on  i h a n a a!

Selitän vähän. Ennen koiria ja vielä silloinkin, kun meitä oli niistä huolehtimassa kaksi, treenasin kaikenlaista. Olen liikkunut ihan koko elämäni. Ensin luistelin, sitten tanssin ja myöhemmin joogasin, harrastin kaikkea mahdollista ryhmäliikuntaa sekä juoksin. Mutta kun kävelee kaksi tuntia päivässä ihan joka ikinen päivä, ei välttämättä huvita tehdä enää muuta liikunnallista. Ei varsinkaan mitään tylsää. 

Lihaskuntotreeni on ollut minulle aina vaikeaa, koska pidän sitä suunnilleen yhtä kiinnostavana kuin kaappien siivoamista. Tähän asti olen pakottanut itseni punnertamaan ja tekemään vatsalihassarjan pari kolme kertaa viikossa - ja vihannut sitä.

Mutta nyt! Nyt olen tehnyt ohjattuja kehonpainotreenejä ja ollut kovin onnellinen. En muistanut, että treenaaminen voi olla näin hauskaa! Lisäksi olen huomannut, miten kovasti kehoni on kaivannut tällaista. Ensijärkytyksen jälkeen (en pystynyt kävelemään kahteen päivään) se on vetreytynyt ja ehkä vähän voimistunutkin. Mielelleni taas on mannaa huomata, että ne vuosien tylsät lihastreenit eivät ole menneet hukkaan, vaan olen melkoinen punnertaja. Vähän nolompi juttu on taas se, että liikkuvuuteni on joiltain osin mummosarjaa. 

Tästä huomaa, että pelkkä käveleminen ei ihan riitä, vaikka se pitääkin peruskunnon hyvänä. Yli kolmikymppistä kehoa ei saa unohtaa, tai se jäykistyy ja heikentyy. Niin se vain on. 

Älkää silti kuvitelko, että alan puhua proteiinirahkojen ja tiukan kurinalaisuuden puolesta. En varmasti ala. Valmennus, johon osallistun on siitäkin ihana, että siinä on maalaisjärki mukana. Ei mitään hifistelyä, vaan oikeasti hyviä ohjeita, jotka on helppo ottaa osaksi elämää.

Sitä elämää, johon kuuluvat vastakin tuore leipä, punaviini ja skumppakin, irtokarkit leffassa ja brunssit viikonloppuaamuina. 80/20-sääntö on mielestäni varsin oivallinen monessakin asiassa: kun on suuren osan ajasta kunnolla, välillä voi unohtaa kaikki säännöt ja olla huoleton. Ruoka ja liikunta eivät mielestäni saa olla liian tärkeässä osassa elämää. Ei täällä olla syömässä, vaan elämässä. Totuus silti on, että hyvinvoiva keho ja mieli jaksavat enemmän - ja elävät ehkä siksi myös enemmän.

Kolmas asia, jota olen kovasti lähiaikoina miettinyt, on muiden miellyttäminen. Tai muiden odotusten mukaan eläminen. Onko aina pakko olla niin kauhean cool? Pitäisikö hillitä itseään ja julkaista kirjoittamattomien sosiaalisen median sääntöjen mukaan vain yksi Instagram-kuva päivässä, vaikka juuri sinä päivänä olisi kymmenen kaunista kuvaa? 

Päätin, että pyh. On parasta tehdä juuri niin kuin miltä tuntuu.

Pus. 

 

 

Share

Ladataan...

Tiesittekö, että nykyihmisen keskittymiskyky on kultakalan luokkaa? Ikävämpi juttu, joka johtuu multitaskauksesta ja digitaalisten laitteiden liiallisesta käyttämisestä.

Ihmistä ei ehkä ole luotu tekemään yhtä aikaa viittää asiaa ja pohtimaan vielä kuudetta ja seitsemättä siinä sivussa. Päivittäin käytössä oleva työmuistimme on koetuksella. Se näkyy pienten asioiden unohteluna, kaurahiutaleiden kaatamisena kahvipurkkiin ja myöhäisen yön paniikkikohtauksina, kun joku tärkeä asia muistuu mieleen, ja sen pelkää unohtuvan ennen aamua.

Muistatteko vielä ajan ennen kännyköitä? Kun kaikkien kavereiden puhelinnumerot osasi ulkoa ja puhelimeen vastattiin silloin, kun satuttiin olemaan kotona. Kukaan ei pelännyt menettävänsä mitään, jos ei istunut puhelimen vieressä päivät pitkät. Lapsuudenkotini puhelimessa ei ollut edes vastaajaa. Sain ensimmäisen kännykkäni muistaakseni lukiossa.

Silloin kukaan ei tuntunut kaipaavan tätä tietotulvaa. Meillä oli kirjahylly joka huoneessa, mutta telkkari vain olohuoneessa. Minulla ei ollut omaa tietokonettakaan ennen kuin muutin pois kotoa opiskelemaan. Sen sijaan, että olisin surffaillut netissä yömyöhään, saatoin unohtaa koko maailman uppoutuessani johonkin kiehtovaan kirjaan. Ja kun tapasin ystäviäni, kenellekään tuskin tuli mieleen vilkuilla vähän väliä jotain pientä ruutua, jos jossain muualla kuin siinä tilassa ja siinä hetkessä vaikka tapahtuisi jotain kiinnostavampaa.

Välillä minun tekisi mieli huutaa nykyiselle itselleni kovaa: Herää pahvi! Luuletko todella, että elämä on siellä ruudussa?

Keskittymiskykyni, joka joskus salli minun lukea kirjan kannesta kanteen nostamatta katsettani siitä, on rapautunut niin, että käteni etsiytyy säännöllisesti puhelintani kohden jopa kesken leffan, lehdistä ja kirjoista nyt puhumattakaan. 

Kaikesta tästä johtuen olen yrittänyt jo pidemmän aikaa vähentää sosiaalisen median käyttöäni. Vähän huonolla menestyksellä, valitettavasti. Kirjoitin joskus pari vuotta sitten siitä, miten jätän kännykän lähes aina kotiin lähtiessäni lenkille. Siinä olen sentään pysynyt. Ne hetket siellä metsässä ja merenrannoilla ovat ihania. En tahdo olla tavoitettavissa, enkä juuri koskaan kaipaa puhelintani. (Kun tulen kotiin, syöksähdän tietenkin heti katsomaan, onko digiaalloilla tapahtunut jotain.)

Jatkuva tavoitettavissa olemisen pakko tuntuu vähän rasittavalta. Siksi vastailen välillä teidänkin kommentteihinne viiveellä. Ne ovat minulle hyvin tärkeitä, mutten tahdo olla online ihan koko ajan. Usein työpäivien jälkeen en tahtoisi avata läppäriä enää lainkaan. Olenkin ryhtynyt pitämään puhelinta lähes jatkuvasti äänettömällä ja poistanut sovellusten ilmoitukset käytöstä. Se ei silti ihan riitä.

Ystäväni Sini on tosi taitava rauhoittumaan. Hänen esimerkistään olen ottanut järeät some-vieroituskeinot käyttöön: puhelimeni napsahtaa lentotilaan joka ilta kello 22.00 ja avautuu vasta seuraavana aamuna. Tämä siksi, että sosiaaliseen mediaan ja nettiin saa upotettuja tunteja ja tunteja, joina voisi tehdä jotain paljon mielekkäämpää. Lisäksi keskittymiskyky heikkenee, mieli surisee ja valo sotkee unirytmin.

Jos joskus pärjäsimme ilman noita himoittavia pikkuruutuja, eikö sen pitäisi olla mahdollista vielä nytkin?

Share

Ladataan...

Vegaanihaastetta on nyt jatkunut jo kuusi viikkoa, enkä ole vielä keksinyt yhtään syytä palata tavalliseksi kasvissyöjäksi. Oloni on vain tosi hyvä näin.

Olen aina ollut melko nälkäinen tyyppi. Se, joka syö töissä lämpimän ruoan ja pari leipäviipaletta päälle, mutta on parin tunnin päästä jälleen etsimässä jotain syötävää. Tämän haasteen myötä nälkäni on vähentynyt valtavasti. Se on vähän outoa ja toisaalta ei. Syön nyt todella paljon hyvää rasvaa ja laadukasta kasvisproteiinia: tofua, papuja, herneitä, pähkinöitä. Ennen söin melkoisesti maitorasvaa, enkä kiinnittänyt lainkaan huomiota proteiiniin. Kun kaikki se juusto on korvattu kasviksilla, ei ehkä ole ihme, että tunnen oloni hirveän energiseksi. Vegaaniuden myötä ruokavaliossani on myös paljon vähemmän sokeria kuin ennen.

Ei tämä toki ihan pelkkää kepeyttä ole ollut. Vatsallani kesti pari viikkoa tottua ilmeisesti kuidun lisäämiseen. Chocochilin Elina Innasen neuvosta söin vahvan maitohappobakteerikuurin, ja pulma ratkesi sillä. Elina vinkkasi myös, että vatsan voi totuttaa palkokasveihin, vaikkei se niistä aluksi ilahtuisikaan. Ja niin näyttää todella olevan ainakin minun kohdallani.

Pari viikkoa haasteen aloittamisen jälkeen kasvoihini ilmestyi monta finniä kerralla. Ihoni voi yleensä hyvin, joten se oli vähän poikkeuksellista. Sitä kesti noin viikon, ja ne katosivat. Ehkä ihoni reagoi näin ruokavalioni puhdistumiseen, ken tietää.

Oma oloni sanoo, että tämä ruokavalio on hyväksi minulle. Mutta koska en tahdo tehdä tätä vegaanikokeilua mutu-tuntumalta, pyysin silti neuvoa. Annoin ruokavalioni Elina Innasen, vegaanihaasteen tutorini ja ystäväni ravinto- ja hyvinvointivalmentaja Sinin arvioitavaksi. Tiesin etukäteen saavani rapsuja soijan määrästä, mutta muuten en ollut varma, onko ruokavalioni oikein koostettu.

Rukkasin ruokavaliotani neuvojen perusteella, ja nyt se on tällainen:

Aamupala: kasvismaitoon (kaura/manteli/hasselpähkinä) tehtyä tuorekaurapuuroa, jossa pähkinöitä/manteleita, marjoja/omenanpaloja ja hunajaa + D- ja B12-vitamiinit sekä omegat

Puolen tunnin aamulenkki koirien kanssa

Lounas töissä: joko vegaaninen lämminruoka, jossa proteiini on tofua, soijaa, palkokasveja TAI salaatti jossa samoja proteiinin lähteitä. Salaatin kanssa pari palaa leipää oliiviöljyllä.

Välipala: hedelmä, kuivattuja taatelinpaloja ja pähkinöitä tai tahinilla voideltuja omenanviipaleita

Välipala 2: 2 palaa ruisleipää, joiden päällä oliiviöljyä, marinoitua tofua ja kasviksia ja Yosa-jugurtti siemenillä tai pähkinöillä

1,5 tunnin iltalenkki koirien kanssa

Iltapala: 2 palaa ruisleipää, joiden päällä hummusta/avokadohernelevitettä/pestoa sekä smoothie, jossa aina hedelmien ja marjojen lisäksi avokadoa/jugurttia/chiaa/kasvisproteiinijauhetta + vähän merilevää

3 kertaa viikossa vartin keskivartalotreeni kotona

Tässä vielä neuvonantajieni kommentit:

Sini: Runsas kasvisten määrä on ehdottomasti plussaa. Paljosta rasvasta ei kannata huolestua, kunhan se on hyvälaatuista. Margariini ei välttämättä ole hyväksi. Joidenkin ihmisten keho vain toimii paremmin suuremmalla rasvamäärällä.

Elina: Korvaa tofu leivänpäällisenä välillä jollain muulla. Vinkkejä täällä. Jodin saamisesta kannattaa myös huolehtia. Jodinpuutos vaivaa usein muitakin kuin vegaaneja. Syö siksi merilevää säännöllisesti, laita sitä vaikka leipätaikinaan.

Vegaanihaasteen tutor: Näin maallikkona ruokaesimerkkisi vaikutti oikein hyvältä. Koska sekaruoka on huomattavasti energiatiheämpää kuin vegaaniruoka, niin vegaaniruokaa pitää usein syödä määrällisesti enemmän (paljonkin enemmän), jotta energiaa tulee riittävästi. Mietin, että syöt vain yhden lämpimän ruoan päivässä, vaikka reippailet päivittäin ja harrastat liikuntaa useamman kerran viikossa. Voi olla, että toinen lämmin ruoka on tarpeen, tutkaile olojasi ja jaksamistasi. Vegaaniliiton sivuilla on urheilijan ruokavaliosta hyvä artikkeli.

Summa summarum:

Tiedän, että minun kaiketi pitäisi syödä enemmän lämmintä ruokaa. Koen kuitenkin pärjääväni näin ihan hyvin. En oikeastaan ikinä tee arkisin ruokaa kotona.

Joku kommentoi edelliseen ravintopostaukseeni leivän määrää ruokavaliossani. Juu, sitä on paljon. Sitä on aina ollut paljon, enkä pidä sitä ongelmana. En usko leivän lihottavan ja pidän täysjyväleipää melko tärkeänä osana (vegaani)ruokavaliota. Liikun sen verran paljon että tarvitsen hiilihydraatteja jaksaakseni. Nyt vaihdoin kauraleivän ruisleipään, sillä rukiissa on rautaa. 

Syön mielestäni suunnilleen saman verran tai ehkä jopa vähemmän kuin ennen. En vain ole kovin nälkäinen. Oletan sen johtuvan siitä, että ruokavalioni on nyt niin paljon paremmin koostettu kuin ennen, varsinkin rasvan osalta. Seurailen tilannetta ja ehkä menen jossain välissä verikokeisiinkin.

Tämä vegaani siis porskuttelee edelleen onnellisena eteenpäin. Toivottavasti teilläkin on kaikki hyvin!

Pus.

Share

Pages