Ladataan...

 

Arvatkaa, mitä nykyisin teen, jos minun on vaikea uskoa itseeni? Seison päälläni. 

Opettelin päälläseisonnan tämän kevän ja kesän aikana. Olin jo pitkään halunnut oppia sen, mutta vähän kyllä epäilin, tulenko koskaan onnistumaan. Aluksi se nimittäin tuntui täysin mahdottomalta ja lisäksi aika pelottavalta. Pelkäsin, että satutan niskani ja romahdan alas. Tosin pitkään oli suuria vaikeuksia ylipäätään saada jalkoja ylös.

Olen kuitenkin hyvin sitkeä halutessani. Lisäksi muistin, että opin vetämään leukojakin pari vuotta sitten. Sekin tuntui alkuun täysin luonnon- tai ainakin kehoni vastaiselta. Noin kuukauden ähelsin, en päässyt puoliväliä korkeammalle vaikka kuinka yritin. Ja sitten yhtenä iltana vedin leuan. Sen jälkeen olen osannut. Kehoni vain tarvitsi aikaa ymmärtääkseen, mitä siltä odotetaan. 

Ihan sama kävi päälläseisonnan kanssa. Pari kuukautta treenasin monta kertaa viikossa. Ensin en osannut lainkaan. Sitten pysyin hetken päälläni jalat vatsaa vasten. Sitten pysyin pidempään. Ja juhannussunnuntaina nostin jalat suoraan ylös ja pysyin siinä. 

Kerron teille tästä, sillä jonkin itselle vaikean taidon oppiminen on ihan mahtava tapa kohottaa itsetuntoa. Minulla on aina ollut tiettyjä merkkipaaluja, joihin palaan, kun usko meinaa loppua. Ne eivät ole vain fyysisiä suorituksia, vaan joitain aikoinaan jännittäviä tai vaikeita asioita, joista olen selvinnyt kunnialla. Kuten ensimmäinen lentoni matkustamon esimiehenä, se kun pyöritin käytännössä yksin kokonaisen vuoden ajan isoa sisustuslehteä tai vaikka se, kun lähdin ensimmäistä kertaa yksin reissuun. 

Itseään kannattaa haastaa. Koska kun selviää jostain haastavasta, itseluottamus kasvaa. Silloin uskoo itseensä taas enemmän ja uskaltaa kokeilla jotain uutta haastetta. Ja pian vain taivas on rajana, jos sekään. 

Seison päälläni monta kertaa viikossa. Seuraavaksi aion oppia lisää käsitasapainoiluja. Aina kun pitää olla jokin uusi haaste meneillään. 

Uskokaa itseenne, murmelit!

Share

Ladataan...

 

Viikonloppuaamut näyttävät tältä. Kerrostan leiville oliiviöljyä, avokadoa, tomaattia ja kevätsipulia. Juon yhden tai ehkä kaksi kauralattea, vaikka tiedän, että se toinen on liikaa.

Tilasin Hulluilta Päiviltä niitä Swedish Gracen vaaleanpunaisia astioita, joita olin himoinnut. Outoa. Se, että himoitsen vaaleanpunaista. En olisi uskonut, jos joku olisi vuosi pari sitten väittänyt.

Ne tulivat isossa pahvilaatikossa, hirveästi kuplamuovia ympärillä. En tykännyt. Jos olisin arvannut, olisin käynyt hakemassa ne Stockalta. Kauniita ovat silti.

 

 

Olen löytänyt iPhonesta askelmittarin. Vastahan minulla on ollut tuollainen puhelin vuodesta 2011. Se kertoo, että kävelen tavallisena päivänä sellaiset 15 000 askelta. Se on kai ihan jees.

Vedin ensimmäistä kertaa tänä vuonna juoksulenkkarit jalkaan ja juoksin kiertotietä kauppaan. Siitä tuli viisi kilometriä, ei paljon, muttei huonokaan. Niiden muiden askelien päälle. On-Runin Cloudflow -lenkkareissa askel on kevyt, vähän jo suunnittelin puolikasta. Maratonia siis. Mutta ehkä ensin se toinen lenkki. Ja muutama päälle.

Rakastin ennen juoksemista, mutta nykyisin en muka ehdi tai jaksa. Puoli tuntia viikossa ei kuitenkaan ole kauheasti, eihän? Kai siihen nyt pystyn. 

 

 

Tadaa, uusi lempiruokani. Nyhtökauraa, salaattia, tomaattia, sipulia, avokadoa ja salsaa. Syön näitä paljon. 

Ihanaa toukokuuta, murmelit. Toivottavasti vappu oli ihana ja täynnä kuplia!

 

 

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Ladataan...

Yhteistyössä Haglöfs

 

Ennen kuin meille tuli ensimmäinen koira, en kauheasti viihtynyt ulkoilmassa. Tai siis: en tykännyt ulkoilusta yhtään. Ajatus, että olisin vapaaehtoisesti lähtenyt Lappiin hiihtämään moneksi päiväksi...hah, olisin nauranut sille. Siellähän on kylmäkin. Ja tuulee. Ei kiitos.

Nessi on nyt vähän yli seitsemänvuotias, ja noiden seitsemän vuoden aikana jotain on tapahtunut. Jos ottaa itselleen koiran ja vielä paimenkoiran ja niistä bordercollien, hankkii samalla menolipun ulos. Joka päivä, säässä kuin säässä. Ainoat sääilmiöt, jotka rajoittavat ulkoiluamme, ovat paukkupakkanen, ukkosmyrsky, kaatosade ja helle. Vähitellen siihen tottui. Aloin pitää ulkoilmasta.

 

MUUTAKIN TAPAHTUI. Ennen koiria halusin asua kaupungin keskustassa. Parin paimenkoiran kanssa kivikatujen tallaaminen ei kuitenkaan ole erityisen inspiroivaa. Niille kun ei riitä korttelin ympäri kävely. Ei todellakaan. Vähitellen aloinkin kaivata enemmän sinne, missä on vähemmän ihmisiä ja jalkojen alla pehmeitä polkuja. Metsät, pellot, merenrannat. Niistä tuli tuttuja, niistä tuli tärkeitä.

Olen aina halunnut seikkailla ja nähdä uusia paikkoja. Olen nähnyt monia maailman suurimmista kaupungeista, tiedän miltä tuoksuu (haisee) Nykissä, miltä Bangkokin lämmin kostea ilma tuntuu ja paljonko maksaa lauttalippu Hongkongissa. Mutta mitä enemmän olen luonnossa, sitä vähemmän haluan isoihin kaupunkeihin. Niiden sijaan tallennan muistiini kuvia korkeista aalloista, jättiläispuista, kaukaisuuteen jatkuvista erämaista, avarista pelloista, jylhistä aavikoista.

Sisälleni on kasvanut ulkoilmaihminen, joka ei tyydy pelkkiin lähimetsiin. Se on käynyt hiihtovaelluksella ja kolmen viikon purjehduksella, yöpynyt luonnonsatamissa ja kaavaillut vaeltavansa yksin Lapissa. Ties minne se vielä päätyy.

 

JOTTA VOISI VIETTÄÄ pitkiä aikoja ulkona ja erilaisissa sääolosuhteissa, on opeteltava myös pukeutumaan. Seitsemän vuotta sitten pätevä ulkoiluvaatetus oli mielestäni farkut ja tennarit. Seitsemän vuotta myöhemmin pätevä ulkoiluvaatetus koostuu mielestäni seuraavista: lenkkarit, vaelluskengät tai kumpparit, vettä ja tuulta pitävä takki, kevytvanutakki, fleece, vettä ja tuulta hylkivät housut, aluskerrasto. Ulkona ei ole kylmä, ei edes pohjoisessa, kun on pukeutunut oikein. 

Muissa vaatteissa en ole erityisen merkkiuskollinen, enkä niin kauhean tarkka laadun suhteen. Ulkoiluvaatteissa olen. Kirjoitan tätä Lapissa, minne tulimme muutaman päivän hiihtoreissulle. Sain reissua varten vettä hylkivän ja tuultapitävän Gram Comp -kuoritakin Haglöfsiltä. Kun mietin, mitä muita merkkejä ylläni on, tulos oli hämmentävä: housut, fleece ja kevytvanutakki: Haglöfs. Ne kaikki ovat vuosia vanhoja, ja olen itse ostanut ne aikoinaan. Kaikki ovat priimakunnossa. 

Kun kesällä purjehdimme Saaristo- ja Ahvenanmerellä, tuuli nousi välillä kovaksi ja vaikka maissa oli helle, merelle sopiva varustus oli ihan sama kuin tälle hiihtoreissulle. Näillä samoilla vaatteilla voi ulkoilla vuoden ympäri hyvin erilaisissa olosuhteissa, kun vain vähentää tai lisää kerroksia lämpötilan ja tuulen mukaan. 

 

LOPUKSI OLEN hyvin onnellinen, että minusta tuli ulkoilmaihminen. Olen päässyt paikkoihin, joihin en ennen olisi edes ymmärtänyt haluta, en ole juuri koskaan kipeänä sillä ulkoilma karaisee, kaupungin kiireinen rytmi vaihtuu säännöllisesti luonnon rauhallisempaan, ja se jos mikä tekee hyvää. 

Joogasta saa yoga glow'n, mereltä, metsistä, pelloilta ja tuntureilta saa outdoor glow'n. Se on punaiset posket, kirkkaat silmät ja ymmärrys siitä, miten pieni ihminen on ja miten suuri luonto on.

Ja siellä ymmärtää, miten me kaikki olemme yhtä ja miten me olemme osa luontoa ja jos luonto kärsii, lopulta ihminenkin kärsii.

Ulkona paistaa aurinko, räystäästä roikkuu pitkiä jääpuikkoja ja minä suuntaan tuntureille. Menkää tekin ulos.

 

Lue myös:

Elämä tiivistettynä, eli mitä opin merillä

Purjehdin, olen siis olemassa

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Pages