Ladataan...

Tänään, 36-vuotiaana, rakastan vartaloani enemmän kuin ikinä ennen. Olen ollut menneisyydessäni hoikempi ja voimakkaampi, mutta en koskaan ole tykännyt kehostani näin paljon. 

Salaisuus on siinä, miten katsoo. Kehoaan, elämäänsä, vähän kaikkea oikeastaan. 

Nuorempana olin pahoissa ongelmissa vääristyneen kehonkuvani kanssa. Kun katsoin peiliin, näin vain sen, mikä ei ollut äärettömän hoikan kauneusihanteeni mukaista ja arvostelin itseäni armottomammin kuin mihin pahin vihamieheni kykenisi. Katsoin itseäni rumasti. Näin vain virheet.

Te tiedätte, että pahimmillaan laihduin hullun treenaamisen ja yliterveellisen ruokavalion seurauksena niin pieneksi, että rintakehäni luut näkyivät ja kuukautiseni katosivat. Näytin nälkiintyneeltä kulkukissalta, vaikken edes ollut alipainoinen, ihan siellä rajoilla vain.

En edelleenkään ollut tyytyväinen, sillä vieläkään en näyttänyt niiltä mainosten photoshopatuilta, pitkäjalkaisilta bikinimalleilta. Edelleen katsoin itseäni  rumasti. 

Jossain vaiheessa sitten tuli stoppi. Ymmärsin, etten voi elää kaloreita laskien ja verenmaku suussa treenaten. Halusin vain elää. Päätin, etten enää koskaan laske kaloreita, enkä kyykkää yhdelläkään body pump -tunnilla hoikkien, sileiden reisien tähden. Luovutin ja lopetin taisteluni täydellisen kropan puolesta. Heivasin vaa'an, ryhdyin tietoisesti unohtamaan, kuinka monta kaloria on omenassa, ruisleivässä ja banaanissa, ja lupasin itselleni, etten etsi peilistä virheitä. Päätin katsoa itseäni kauniisti. 

Se on salaisuus. Olla etsimättä virheitä. 

Vähitellen aloin rakastaa vartaloani enemmän. Ei se helppoa ollut, eikä käynyt hetkessä. Vuosien myötä pääsin kuitenkin lopulta nykyhetkeen. Hetkeen, jona osaan katsoa kehoani 90 prosenttia ajasta hellästi. Loput 10 prosenttia näen virheitä, päätän alkaa joogata viisi kertaa viikossa, aloittaa juoksemisen taas kunnolla ja tehdä pepputreeniä. Sitten muistan törröttävät rintakehän luut ja sen hirveän, armottoman äänen, joka käskee treenata liikaa, syödä liian vähän ja alkaa salakavalasti hallita elämää. Ja minkä tähden? Sen, että katson itseäni rumasti. 

Vaan mitä jos vain katsoisi itseään kauniisti ja keskittäisi tarmonsa virheiden etsimisen sijaan vaikka maailman pelastamiseen tai ihan vain onnellisen elämän elämiseen? Voisiko se olla niin helppoa?

Mitä enemmän virheitä itsestään etsii, sitä enemmän niitä myös löytää ja sitä enemmän valtaa ne saavat ajatuksissa, elämässä. Siksi niitä ei kannata etsiä.

Se ei silti tarkoita, etteikö vartalostaan kannattaisi pitää huolta. Tietenkin kannattaa. Se on rakkautta kehoa kohtaan. Samoin se, että on sille armollinen, eikä tavoittele täydellisyyttä tai mahdottomia kauneusihanteita. 

Ja ne huonot päivät, niinä voi tehdä vähän taikoja: sammuttaa kovan kattovalon, vaihtaa lempeään, hämyiseen valoon. Katsoa peiliin ja nähdä kauniin vartalon. 

Katso itseäsi kauniisti, jooko?

 

Kuvan otti Toni Härkönen, ja se on uusimmasta Voi Hyvin -lehdestä, missä olin joogajutun mallina. Lehden jooga on juuri sellainen keholle lempeä joogaharjoitus, jolla voi helliä itseään. Antaa vartalolleen ja mielelleen sitä rakkautta, jonka ne ansaitsevat. 

Trikoot Röhnisch, paidat Casall.

Share

Ladataan...

 

Arvatkaa, mitä nykyisin teen, jos minun on vaikea uskoa itseeni? Seison päälläni. 

Opettelin päälläseisonnan tämän kevän ja kesän aikana. Olin jo pitkään halunnut oppia sen, mutta vähän kyllä epäilin, tulenko koskaan onnistumaan. Aluksi se nimittäin tuntui täysin mahdottomalta ja lisäksi aika pelottavalta. Pelkäsin, että satutan niskani ja romahdan alas. Tosin pitkään oli suuria vaikeuksia ylipäätään saada jalkoja ylös.

Olen kuitenkin hyvin sitkeä halutessani. Lisäksi muistin, että opin vetämään leukojakin pari vuotta sitten. Sekin tuntui alkuun täysin luonnon- tai ainakin kehoni vastaiselta. Noin kuukauden ähelsin, en päässyt puoliväliä korkeammalle vaikka kuinka yritin. Ja sitten yhtenä iltana vedin leuan. Sen jälkeen olen osannut. Kehoni vain tarvitsi aikaa ymmärtääkseen, mitä siltä odotetaan. 

Ihan sama kävi päälläseisonnan kanssa. Pari kuukautta treenasin monta kertaa viikossa. Ensin en osannut lainkaan. Sitten pysyin hetken päälläni jalat vatsaa vasten. Sitten pysyin pidempään. Ja juhannussunnuntaina nostin jalat suoraan ylös ja pysyin siinä. 

Kerron teille tästä, sillä jonkin itselle vaikean taidon oppiminen on ihan mahtava tapa kohottaa itsetuntoa. Minulla on aina ollut tiettyjä merkkipaaluja, joihin palaan, kun usko meinaa loppua. Ne eivät ole vain fyysisiä suorituksia, vaan joitain aikoinaan jännittäviä tai vaikeita asioita, joista olen selvinnyt kunnialla. Kuten ensimmäinen lentoni matkustamon esimiehenä, se kun pyöritin käytännössä yksin kokonaisen vuoden ajan isoa sisustuslehteä tai vaikka se, kun lähdin ensimmäistä kertaa yksin reissuun. 

Itseään kannattaa haastaa. Koska kun selviää jostain haastavasta, itseluottamus kasvaa. Silloin uskoo itseensä taas enemmän ja uskaltaa kokeilla jotain uutta haastetta. Ja pian vain taivas on rajana, jos sekään. 

Seison päälläni monta kertaa viikossa. Seuraavaksi aion oppia lisää käsitasapainoiluja. Aina kun pitää olla jokin uusi haaste meneillään. 

Uskokaa itseenne, murmelit!

Share

Ladataan...

 

Viikonloppuaamut näyttävät tältä. Kerrostan leiville oliiviöljyä, avokadoa, tomaattia ja kevätsipulia. Juon yhden tai ehkä kaksi kauralattea, vaikka tiedän, että se toinen on liikaa.

Tilasin Hulluilta Päiviltä niitä Swedish Gracen vaaleanpunaisia astioita, joita olin himoinnut. Outoa. Se, että himoitsen vaaleanpunaista. En olisi uskonut, jos joku olisi vuosi pari sitten väittänyt.

Ne tulivat isossa pahvilaatikossa, hirveästi kuplamuovia ympärillä. En tykännyt. Jos olisin arvannut, olisin käynyt hakemassa ne Stockalta. Kauniita ovat silti.

 

 

Olen löytänyt iPhonesta askelmittarin. Vastahan minulla on ollut tuollainen puhelin vuodesta 2011. Se kertoo, että kävelen tavallisena päivänä sellaiset 15 000 askelta. Se on kai ihan jees.

Vedin ensimmäistä kertaa tänä vuonna juoksulenkkarit jalkaan ja juoksin kiertotietä kauppaan. Siitä tuli viisi kilometriä, ei paljon, muttei huonokaan. Niiden muiden askelien päälle. On-Runin Cloudflow -lenkkareissa askel on kevyt, vähän jo suunnittelin puolikasta. Maratonia siis. Mutta ehkä ensin se toinen lenkki. Ja muutama päälle.

Rakastin ennen juoksemista, mutta nykyisin en muka ehdi tai jaksa. Puoli tuntia viikossa ei kuitenkaan ole kauheasti, eihän? Kai siihen nyt pystyn. 

 

 

Tadaa, uusi lempiruokani. Nyhtökauraa, salaattia, tomaattia, sipulia, avokadoa ja salsaa. Syön näitä paljon. 

Ihanaa toukokuuta, murmelit. Toivottavasti vappu oli ihana ja täynnä kuplia!

 

 

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Pages