Ladataan...

Blogia pidempään seuranneet tietävät, että tykkään vanhoista kunnon dekkareista. Agatha Christien ja varsinkin ruotsin alkuperäisen dekkarikuningattaren Maria Langin mysteerit ovat parhaita. Myös Sujata Masseyn murhia ratkova japanilais-amerikkalainen antiikkikauppias Rei Shimura on mieleeni. Nykydekkarisitit sen sijaan usein eivät. 

Monet uudemmat dekkarit ovat minulle liian raakoja ja pelottavia. Luin Camilla Läckbergin ensimmäiset dekkarit sitä mukaan, kun ne ilmestyivät. Ne olivat kamalia, mutta niin koukuttavia, etten pystynyt jättämään lukematta. Sitten muutama vuosi sitten yksi niistä tuli uniini. Näin painajaisia siitä ja tajusin, että ehkä minun ei kuulu lukea näitä raakuuksia. Suunnilleen vuosi sitten aloin lukea Leijonankesyttäjää. Heitin sen menemään parinkymmenen sivun jälkeen. Tahdon jännittäviä psykologisia mysteereitä, joissa murhataan yksi ihminen (ja ehkä yksi tai kaksi murhan todistajaa sen jälkeen). Leijonankesyttäjän jälkeen päättelin, että Läckberg ei ole minua varten. 

Olen kuitenkin aina pitänyt Läckbergin henkilöhahmoista ja Fjällbackasta. Sydämessäni on oma paikka idyllisille pikkukylille. Kun sitten löysin Netflixistä Fjällbackan murhat, päätin antaa Läckbergille vielä tilaisuuden. Vähän kyllä pelkäsin, että lopetan yhden jakson jälkeen, mutta katsoinkin koko kuuden jakson tuotantokauden parissa viikossa. Ihan parasta! Epäilen, että näitä tarinoita on siivottu pahimmista raakuuksista telkkaria varten tai sitten sarja ei vain tunnu yhtä pelottavalta kuin kirja. 

 

 

Netflixissä on toinenkin sarja, jota ehdottomasti suosittelen kaikille vanhojen kunnon dekkarien faneille: Maria Langin Crimes of passion. Niille, joille Maria Lang ei ole tuttu, kerrottakoon, että tarinoissa ratkotaan murhia 1950-luvulla idyllisissä puitteissa Ruotsissa. Ratkojina ovat Puck Eksted, Einar Bure ja rikoskomisario Christer Wijk. Kolmikon välillä leiskuu myös romantiikka, joka tietenkin tekee kaikesta paljon kiinnostavampaa. Tosin Langin teoksissa ei muistaakseni ole ihan tällaista kuviota. Kaikki kolme päähenkilöä (ja kaikki muutkin) polttavat koko ajan, mikä kertoo paljon aikakaudesta, jolla Lang on alun perin kirjoittanut dekkarinsa, eli 1950-luvusta.

Sarja on kiehtova myös tyylin tähden. Mitä ihania, fifties-asuja!

Onko teillä dekkarisarjasuosikkeja (ei kauhean raakoja sellaisia)?

 

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Share

Ladataan...

Aloitin sen eräänä iltana Helsingissä. Jatkoin aamukuudelta lentokentällä, jonka hämyisessä pöydässä nuokuin ylihinnoiteltu aamiainen edessäni. Luin sitä portolaisella rantakadulla lasi portviiniä kädessäni, kuuntelin baarissa soivia vanhoja rockbiisejä ja mietin, keitä olivat ne ihmiset, jotka kävelivät ohitseni. Lissabonin junassa se alkoi käydä vähiin, ja olin melkein tyytyväinen, kun ystäväni ei ehtinyt kanssani lounaalle ja sain olla sen kanssa vielä hetken. Käänsin viimeisen sivun korkealla kukkulalla katutaiteilijan temppuilessa kuppi parin euron cappucinoa seuranani. 

Tunsin sitä haikeutta ja tyhjyyttä, joka seuraa, kun on pakko repäistä itsensä irti maailmasta, jossa on viettänyt tunteja ja tunteja tietäen, ettei voi jatkaa enää. Kirja loppui.

Kyllä, halusin kertoa teille vähän lomastani, mutta myös tuosta nautinnollisesta kirjasta. Sen nimi on Paluu Rivertoniin, sen kirjoitti Kate Morton ja sen takakannessa lukee: Tenhoava (mikä ihana sana!) tarina murhasta, rakkaudesta ja salaisuuksista.

 

 

Vuonna 1924 nuori runoilija Robbie Hunter tekee itsemurhan Rivertonin kartanon mailla. 75 vuotta myöhemmin kaikki asiaan sekaantuneet ovat kuolleet, lukuun ottamatta 98-vuotiasta Gracea. Kun Rivertonista aletaan tehdä elokuvaa, menneet salaisuudet palaavat hänen mieleensä. 

”Oli vuosi 1924, ja olin jälleen Rivertonissa. Talon kaikki ovet olivat selkoselällään ja silkkiverhot aaltoilivat kesätuulessa. Kukkulalla vanhan vaahteran alla soitti orkesteri, viulujen sielukkaat sävelet kohosivat raukeina lämpimään ilmaan. Kaikkialta kuului kirkkaita ääniä ja raikuvaa naurua ja taivaan sinessä oli sävy, jonka me luulimme sodan hävittäneen ikuisiksi ajoiksi. Miespalvelija tyylikkäässä mustavalkoisessa asussa kaatoi samppanjaa ylimpään torneiksi kootuista laseista, ja kaikki taputtivat nauttien tuosta ihanasta tuhlauksesta.”

Tulee mieleen Downton Abbey, eikö? Mutta kuten siellä, myös tässä vanhassa englantilaisessa kartanossa tapahtuu tragedioita, ja kaiken yllä leijuu synkkä salaisuus.

”Se oli Hannah hääpuvussaan, jonka ruusuaplikointeihin oli roiskunut mutaa. Varjo peitti osan hänen kasvoistaan, jotka näyttivät kalpeilta, kun hän nosti katseensa minuun. Hänen äänensä sai vereni hyytymään. 'Sinä tulet liian myöhään.'”

Mitä on tapahtunut? Miksi nuori runoilija riisti hengen itseltään? Ja mikä kohtalo odotti kartanon kahta eloisaa tytärtä, joista kumpikaan ei ole enää elossa?

Se sinun pitää lukea itse. 

Kiitos matkaseurasta, Kate Morton!

 

Lue myös:

Rakkautta, kutsuja ja kukkahaalari

Big Magic

 

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Share

Ladataan...

Näin tämän kuvan Facebookissa ensimmäisen kerran viikko, pari sitten. Se pysäytti.

Kuvan on ottanut valokuvaaja Heidi Strengell, jonka ensimmäinen näyttely Leftovers on avoinna Galleria Jangvassa 6.2.–1.3.2015. Leftovers käsittelee koiramaailman jämiä, eli espanjalaisia omistajiensa hylkäämiä lemmikkejä, taistelukoiria ja metsästyskoiria, galgoja.

Kuvan kolmijalkainen Sandra oli juuri galgo. Se löydettiin Malagasta auton alle jääneenä ja päätyi tarhalle, jossa loukkaantunut jalka amputoitiin. Sille kävi silti paremmin kuin monelle: se pääsi Suomeen kotihoitoon ja lopulta loppuelämänsä kotiin Atalja Barin luokse. Atalja muutti myöhemmin takaisin Espanjaan miehensä kanssa ja perusti sinne oman koiratarhan Refugio Esperanzan, minne Sandra tietenkin seurasi mukana. Valitettavasti Sandra kuoli viime vuoden lopulla, kun sen ainoa takajalka menetti liikuntakykynsä täysin, eikä se olisi enää voinut elää kunnon elämää.

Heidi kuvasi näyttelyn kuvat kuudella yksityisellä koiratarhassa Espanjassa. Näillä tarhoilla koirilla on mahdollisuus parempaan elämään adoption kautta. Sen sijaan kunnalliset tarhat ovat niin Espanjassa kuin monessa muussakin maassa usein koiran kuolemantuomio.

”Olin seurannut koirien tilannetta muun muassa Espanjassa, Romaniassa ja Venäjällä, ja halusin auttaa niitä oman työni avulla. Koiria hylätään Espanjassa systemaattisesti, ja koiramäärät tarhoilla ovat käsittämättömiä”, Heidi kertoo.

Hänen kuvissaan koirat on esitetty yksilöinä. Niillä kaikilla on oma tarinansa, persoonansa ja kohtalonsa. Ne eivät ole kasvotonta massaa vaan aivan samanlaisia otuksia kuin suomalaiset lemmikitkin.

”Toivoisin, että eläinoikeuslait ja kulttuuri muuttuisivat näissä maissa ja asioihin puututtaisiin. Oma rakas koirani Rapsu on myös adoptoitu Espanjasta, ja se on antanut minulle niin paljon. Tämä kuvasarja on myös kunnianosoitus näille mahtaville koirille Espanjassa.”

Toisesta mahtavasta, hylättyjen koirien enkelistä vinkkasin teille kerran jo aiemmin. Kuvataiteilija Sanni Seppä maalaa vaatteisiin romanialaisten katukoirien kuvia. Vaatteita voi huutaa hänen Shoutdogs-blogissaan, ja niiden myyntitulot menevät katukoirien sterilisointi-, lääke- ja hoitokuluihin.

Sanni teki ennen hyvin paljon töitä kuvataiteilijana, antoi työlleen kaikkensa, muttei kokenut saavansa oikein mitään takaisin.

”Kyseenalaistin koko ammatinvalintani: Onko tämä turhaa? Saako tästä kukaan mitään? Kulutanko vain olemisellani luonnonvaroja? Halusin tehdä hyväntekeväisyystyötä, mutta aika ei tuntunut riittävän. Sitten keksin, että voisin yhdistää osaamiseni ja hyväntekeväisyyden. Shoutdogs on tehnyt minut paljon onnellisemmaksi ihmiseksi. Koen, että tekemiselläni on vihdoinkin merkitys.”

Kaikkia ei voi auttaa, mutta jonkun olennon elämästä voi tehdä paremman pienillä (ja suurilla) teoilla.

Täältä saa kattavasti tietoa kodittomista koirista ja niiden auttamisesta.

Kuvat Heidi Strengell ja Sanni Seppä

Share