Ladataan...

Välillä tuntuu, ettei mitään tapahdu. Mutta lähes neljään vuoteen mahtuu hämmentävän paljon kaikkea, niin monta kuvaa, niin monta muutosta.

Tuntuu kuin olisin melkein eri ihminen kuin se, joka muutti tänne vuoden 2014 kesällä. Tai en ehkä niinkään eri ihminen, vähän eri versio siitä tyypistä vain. Vähän vanhempi, jonkin verran kokeneempi, paljon itsevarmempi. Sen aika tekee. Muuttaa meitä, kasvattaa.

Tämä saari oli ihana paikka asua, tämä koti juuri se, mitä tarvitsin näinä hetkinä. Löysin sen netistä samana päivänä, jona kuulin, etten saa sitä vuokra-asuntoa, jonka alun perin halusin. Se osoittautui kovin onnelliseksi asiaksi. 

Nämä kuvat ovat vuosilta 2014-2017. Ne ovat aikajärjestyksessä ja liittyvät vanhoihin postauksiin. On outoa lukea monen vuoden takaisia ajatuksiaan. Osan allekirjoitan edelleen, osa on jäänyt. En taida olla enää ihan yhtä runotyttö kuin aikoinaan, hyvässä ja pahassa. 

Koti ehti muuttua näinä vuosina aika paljon. Kai se oli vähän boheemi koko ajan, värit vain vaihtuivat. Tämä koti ei tullut koskaan ihan valmiiksi, en oikein saanut päätettyä, minkälaisen siitä haluaisin. Siitä huolimatta sen fiilis oli aina ihana. Hyvä feng shui, sanoisin. 

Viimeisen nappasin muutama päivä sitten. Aurinko oli laskemassa mereen, oli pakkasta ja lunta, saari kauneimmillaan.  

Minä en asu enää täällä. On aika uudelle. 

Kiitos, vanha koti. Olit hyvä minulle. 

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Ladataan...

En tiedä, miten pärjäisin ilman ystäviäni. Varsin huonosti varmasti. Tai oikeastaan: mistään tuskin tulisi oikein mitään.

Ihmettelen aina välillä, miten ihania ystäviä minulla on. Miten olen onnistunut vetämään puoleeni nämä kaikki hurmaavat, viisaat, vahvat, inspiroivat naiset? Onneksi olen. Tunnen siitä kiitollisuutta ihan koko ajan. 

 

Minulla on ystävä, joka ratkaisee viisailla, lohduttavilla sanoillaan suunnilleen jokaisen murheeni. Tai jos ei ratkaise niitä, niin ainakin auttaa kestämään ne paremmin.

Minulla on ystävä, joka ajaa luokseni 45 minuutin matkan, kun olen liian väsynyt matkustamaan hänen luokseen (vaikka sovimme alun perin niin). 

Minulla on ystävä, jonka kanssa päädyn aina juomaan skumppalasin sijaan pullon ja joka on luvannut kaataa ne skumpat minua vähän kaltoin kohdelleen ihmisen päälle, jos sattuisimme törmäämään (tuskin hän ihan näin tekisi, mutta on ihanaa, että sinua puolustetaan). 

Minulla on ystävä, joka kieltäytyy leikkaamasta minulle otsatukkaa, koska katuisin sitä kuitenkin.

Minulla on ystävä, joka ehdottaa minulle hauskoja tapahtumia ja sitten vielä hoitaa liput niihin. 

Minulla on ystävä, joka tulee lenkille vain hyvällä säällä mutta vastaa viesteihin aina ajatuksella. 

Minulla on ystävä, jonka kanssa olemme tunteneet vasta hetken, mutta tuntuu kuin olisimme tunteneet aina. 

Minulla on ystävä, jonka kanssa olin jutellut vain netissä, mutta silti tiesin, että voin matkustaa toiseen maahan häntä tapaamaan ja meillä tulee olemaan hauskaa (ja niin toden totta tulikin). 

Minulla on uusi ystävä, joka ottaa minusta vapaa-ajallaan valokuvia, vaikka se on hänen työtään.

Minulla on kaksi ystävää, joilla on paljon karvaa ja sydän puhdasta kultaa. Ja ystävä, joka pitää niistä huolta, kun liehun jossain maailmalla.

 

Jos jotain suosittelen elämässä, niin ainakin sitä, että etsii ympärilleen ne parhaat ihmiset. Ne joiden kanssa kaikki on vähän paremmin, ne jotka pitävät puoliasi, ne jotka saavat nauramaan, mutta jotka eivät katoa, jos itkettää. 

Kun ympärillä on oikeita ystäviä, on helpompi olla rohkea ja uskaltaa ottaa riskejä ja epäonnistua. Kun tietää, ettei ole yksin, kävi miten kävi. 

Ihanaa ystävänpäivää myös te siellä, virtuaaliset ystäväni, ja kiitos, kun olette siellä. Tämä blogi ei olisi mitään ilman teitä. 

PSST. Myös eläimet tarvitsevat ystäviä, eikä kenenkään pitäisi joutua elämään elämäänsä pienessä häkissä. Antaisitko ystävänpäivän kunniaksi lahjan, jolla autetaan turkiseläimiä? Se onnistuu täällä.

 

Kuva: Satu Nyström

Pipo Samsoe & Samsoe, neule Filippa K

Otsikko on James Herriotin samannimisestä kirjasta, joka kertoo eläinlääkärin elämästä Englannin maaseudulla ja joka juurrutti minuun jo nuorena syvän rakkauden eläimiä kohtaan. Suosittelen. 

Lue myös: Miten löytää oikeita ystäviä (ja kaikkea muutakin oikeaa)

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Ladataan...

Tämä muutto heijastelee minulle jotenkin jännästi myös isompaa muutosta. Kyse ei ole vain kodin vaihdosta, vaan samalla tuntuu, että jätän taakseni yhden jakson elämästä. Kauhean dramaattisen kuuloista, myönnetään. Ja vähän rankkaa. 

Muuttaessani tänne vuokrakotiin olin juuri eronnut ja aloittanut uudessa työpaikassa ja elämäni oli vähän sekaisin. Sinä kesänä heräsin monena aamuna hiestä märkänä, kun olin vihdoin onnistunut nukahtamaan suden hetken aikoihin. Join yhdessä hetkessä riehakkaana kuplivaa ja seuraavana puhkesin kyyneliin. Ihan tuosta noin. 

Se aika tuntuu nyt kovin kaukaiselta. Oudosti asiat sitten järjestyivät kuitenkin, vaikkakin joissain kohden eri tavoin kuin kuvittelin. Se on muistamisen arvoinen juttu: asiat järjestyvät, mutta on turha etukäteen suunnitella kauheasti. Suunnitelmat harvoin toteutuvat sellaisenaan. 

Yksi asia, joka on noista ajoista muuttunut (sen lisäksi, että voin nykyisin juoda skumppaa ilman kyyneliä) on se, että tiedän kuka olen ja tahdon asioiden näyttävän minulta. Ei siltä, mitä muuta pitävät hyvänä tai tyylikkäänä tai järkevänä tai mikä on trendikästä. Ei, etsin sitä, mistä itse pidän. 

Se ei kuitenkaan ole aina ihan helppoa. Ja puhun nyt siitä, mikä tällä hetkellä täyttää pääni: huonekaluista. 

Pidän vaistomaisesti joistain asioista (pätee myös ihmisiin muuten, jotkut vain tuntuvat heti omilta ja toiset eivät edes pitkällisen tutustumisen ja yrittämisen jälkeen). Minulla on ihana vanha ruokapöytä, Tolix-tuolit, Le sac en papier -paperipussit, peilit, lakanat, matot ja muutama tyyny, joista en ole pystynyt luopumaan, vaikka joskus olen yrittänyt. 

Mutta sitten on esineitä, joista en ole ihan varma. Sohvapöytä. Yksikään näkemäni pöytä ei herätä sellaista me kuulumme yhteen -tunnetta. Ja nykyinen on ihan jees, mutta en ole varma siitäkään. Sitten on sohva. Se on kaunis, tykkään siitä. Mutta samalla selailen jälleen kuvia valkoisista sohvista, joiden vieressä on isoja viherkasveja ja lattialla värikäs itämainen matto. Nykyinen sohvani on harmaata samettia. Niin kaunis väri kuin harmaa onkin, koen sen kylmänä värinä ja pidän lämmöstä. Pidän myös kontrasteista, ja harmaa on enemmänkin sellainen rauhallinen sulautuva väri, jonka kanssa oikein mikään ei riitele. En ole varma, onko harmaa ihan minua. Ja haluan ympärilleni asioita, ihmisiä, huonekaluja, jotka tuntuvat minulta, tuntuvat kodilta.

En tiedä, miten saan lisää lämpöä. Tarvitaanko uusi sohva (toivottavasti ei, budjetti karahtaa). Vai valkoinen irtopäällinen. Vai kenties pelkkä stailaus tyynyillä ja viltillä. Vai ehkä ainostaan iso, itämaishenkinen lämminsävyinen matto.

Kyllä, maailman pienin ongelma. Mutta tällaisia mietin täällä. Se, että jumitan tällaisissa detaljeissa kertoo puolestaan stressitilastani. Kaikki ei ole mennyt uudessa asunnossa ihan putkeen ja joudun varmaan muuttamaan vielä hieman keskeneräiseen kotiin. Ja se muuttaminen. Melkoinen homma, sanon vaan. Joutuu käymään läpi sekä kaikki omistamansa konkreettiset tavarat että mukanaan kantamansa painolastin, mikä liittyy jotenkin vanhaan kotiin, niihin konkreettisiin tavaroihin ja siihen elämään, mitä siinä kodissa on elänyt. Välitilinpäätös, sanotaan.

Siksi keskityn välillä mieluusti sohvan väriin.

Mutta silti: jos tiedät ihania, vähän bohoja tyynyjä, mattoja, vilttejä, sohvapöytiä, ilmianna ne! <3

 

Kuvat Pinterestistä

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Pages