Ladataan...

Olin ennen jokseenkin kiinnostunut siitä, mitä muut ihmiset sattuvat minusta ajattelemaan. En toki ole mitenkään immuuni muiden mielipiteille edelleenkään, mutta välitän niistä koko ajan vähemmän. Ja nyt siis tarkoitan tilanteita, joissa en ole itse käyttäytynyt huonosti tai mogaillut oikeasti siinä mittakaavassa, että olisi syytä pyytää anteeksi. Toisten loukkaaminen ei ole koskaan ok, mutta ihan kaikista muiden asioista ja ajatuksista ei ole pakko välittää. 

Pienissä asioissa olenkin nykyisin suhteellisen taitava viis veisaamaan. Sellaisia pieniä asioita ovat esimerkiksi kysymättä tuputetut neuvot (kuinka rasittavaa on esimerkiksi se, jos joku tulee käymään uudessa kodissasi ja alkaa ensitöikseen kertoa, miten sinun kannattaisi sisustaa), tuntemattomien tyyppien kanssa viestittely ja seuraajien määrä sosiaalisessa mediassa.

En ole ikinä ollut kiinnostunut keräämään valtavaa määrää Facebook-kavereita tai pohtimaan, mitä muut tekevät somessa tai kenen jutuista kannattaisi tykätä ja kenen ei. Neuvo: tykkää niistä, joista oikeasti tykkäät. Ihan tosi yksinkertaista. 

Pahinta on seurata ihmisiä, joista saa pahaa mieltä. En tajua, miksei sellaisia tyyppejä saisi poistaa somesta? Arvaat varmaan, miten itse tässä toimin. Todellakin viis veisaan siitä, mitä joku huonoa fiilistä tuottava ihminen toimistani ajattelee. 

Olen myös hyvin taitava viis veisaamaan siitä, mitä joku ajattelee leffamaustani (15-vuotiaan gootin), hiuksistani (”Älä vain leikkaa ihania pitkiä hiuksiasi”) tai helmojeni pituudesta (okei, se oli vähän paha, kun pomoni tiedusteli, mihin olen jättänyt housut). Samoin olen kehittynyt melko hyväksi välttelemään koiranäyttelyitä, sukujuhlia ja afterworkkeja, jotka koirien yksinhuoltajana tuottavat minulle aina turhan paljon säätämistä. Tästä kaikesta huolimatta en ole joutunut sosiaaliseksi hylkiöksi. 

Mutta vaikka osaan viis veisata paljon paremmin kuin kuvittelinkaan, en ole kovin hyvä tekemään sitä tuntematta syyllisyyttä. Osaan siis pitää pääni ihan hyvin, mutta minun on vaikea olla anteeksipyytelemättä sitä. Se on vähän syvältä, joten olen päättänyt lopettaa turhan syyllistymisen siitä, että tahdon tehdä jotkut asiat tavallani ja olen eri mieltä jonkun kanssa. Ai että miksi ylipäätään kannattaa viis veisata? No siksi, että elämä on silloin kivempaa. Viis veisaaminen on priorisoimista. Se ei siis tarkoita, ettei välittäisi mistään, vaan että kun ei välitä ihan kaikesta, ehtii välittää enemmän oikeasti tärkeistä asioista. 

1. Kun viis veisaat tylsistä asioista, sinulle jää enemmän aikaa kivoille asioille.

2. Kun viis veisaat tylsistä tapahtumista, sinulle jää enemmän aikaa kivoille tapahtumille ja ihmisille.

3. Kun viis veisaat ikävistä ihmisistä, elämäsi vasta kivaksi muuttuukin, kun joku ei jatkuvasti ole lannistamassa.

4. Kun viis veisaat muiden mielipiteistä koskien tyyliäsi sun muuta, et joudu koko ajan muokkaamaan sitä ja voit huoleti pukeutua lappuhaalareihin.

5. Kun viis veisaat asioista, joita pitäisi tehdä, ehdit tehdä enemmän asioita, joita haluat tehdä.

Jos viis veisaaminen kiinnostaa, mutta tuntuu hankalalta, suosittelen lukemaan Sarah Knightin Viis veisaamisen elämänmullistava taika -kirjan. Se on tosi hyvä. Veikkaan myös, että rakkaan Bad Girls Throughout History -muistikirjani naiset olivat aika lahjakkaita viis veisaamisessa.

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Ladataan...

Hyödyllisin ajatus, jonka olen lähiaikoina lukenut, on Tara Mohrin Playing Big -kirjasta:

Visioi tulevaisuuden sinä. Millainen hän olisi, missä hän asuisi, miltä hän näyttäisi, mitä hän tekisi työkseen, mitä hän ajattelisi?

Samalla kun luin Mohrin sanoja, tulevaisuuden minä alkoi piirtyä eteeni. Tulevaisuuden minä oli rauhassa kaiken kanssa, hän asui kauniissa, uniikissa kodissa kasvien ympäröimänä, hänellä oli kädessä kahvikuppi, hän hymyili, pitkät hiukset laskeutuivat vapaina, vaatteet olivat ilmavat ja tyylikkäät, mukavannäköiset, hän koki itsensä merkitykselliseksi ja oli onnellinen ja itsevarma, ei epäillyt itseään, eikä muita. Hän oli zen.

Pidin hänestä vaistomaisesti. 

Välillä voi olla vaikea tietää, mitä haluaa tehdä. Keneksi haluaa tulla, on sen sijaan aika helppo nähdä.

Playing Bigissä neuvotaan kysymään vastauksia tuolta tulevaisuuden minältä. Mitä tulevaisuuden minä tekisi? Kun valintojaan lähestyy siitä näkökulmasta, on aika selvää, mikä on oikein ja mikä väärin.

Tulevaisuuden minä istuisi kauniilla tuolillaan (kaunis tuoli on jo) viehättävä kuppi kädessä (sekin on) ja joisi hyvää kahviaan (check) rauhassa (siinä joskus mättää). 

Ja tälle nykyiselle minulle hän sanoisi sen, minkä minä tahdoin sanoa nuoremmalle minulle: 

Älä huoli, kaikki järjestyy. Älä yritä pakottaa asioita, nauti tästä hetkestä ja seuraa sydäntäsi. Niin päädyt oikeaan paikkaan, kun aika on. 

Joten jatkossa, kun on vaikeaa, valintoja tai arjen sotkuja, käännyn tulevaisuuden minän puoleen. Kysyn: mitä sinä tekisit?

Se on niin helppoa. 

Millainen on tulevaisuuden sinä?

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Ladataan...

Oli aika, jolloin luin tosi paljon elämäntaito-oppaita (nykyisin luen lähinnä ruotsinkielisiä dekkareita, fantasiaa ja historiallisia romaaneja. Key word: todellisuuspako). Se oli silloin muutama vuosi sitten, kun olin vähän hukassa, enkä oikein tiennyt, mihin suuntaan lähteä. Silloin yksi kirja auttoi minua enemmän kuin yksikään muu. Se on Saku Tuomisen Hyvä elämä, lyhyt oppimäärä. Kaivan sen edelleen aika ajoin esiin, jotta muistaisin, mitä ihan oikeasti haluan ja millaista elämää tahdon viettää. 

Hyvän elämän lyhyen oppimäärän voisi ehkä kiteyttää näin: Joku aina onnistuu siinä, mitä muut pitivät mahdottomana. Se on kirja, joka kannustaa uskomaan unelmiinsa, muttei mitenkään ällön siirappimaisesti, vaan nokkelasti argumentoiden. Rakastan kirjan kieltä. Ja monesta elämäntaito-oppaasta ei todellakaan voi sanoa samaa.

Avasin kirjan äsken ihan sattumanvaraisesti, ja se aukesi sivulta 48 (tiivistin vähän):

”Haihattelijat. Mitä kaikkea voisikaan tehdä, ellei. 

Miksi siirtyminen unelmista tekoihin on monelle niin vaikeaa? 

Miksi esimerkiksi ihminen, joka koko elämänsä haaveilee ulkomaille muuttamisesta ja myös pystyisi tekemään sen, ei kaikesta huolimatta uskalla ottaa loikkaa? 

Koska hän pelkää, että uusi elämä ei jostain syystä olekaan yhtä hyvää kuin nykyinen. Hän pelkää, ettei pärjää. Ettei saa töitä ulkomailta. Jää yksinäiseksi. Ei saa töitä kun palaa takaisin. 

Pelkojen takia moni ajautuu elämään elämää, josta tuntuu puuttuvan jotain. 

Sanomme, että ”ei se vaihtamalla parane”. 

Tietäen syvällä sisimmässämme, että itse asiassa se saattaisi hyvinkin parantua.”

Auts. 

Toinen rakas hyvän elämän oppaani on Sara Karlssonin ja Pia Sievisen Hyvän elämän anatomia. Rakastin Saran blogia, joka oli joskus ammoin täällä Lilyssä, ja kirja on hieman jatkumoa sille. 

Taas avasin sattumanvaraisesti, ehkä saan näin juuri ne ohjeet, joita nyt tarvitsen. S. 44:

”Saadaksemme aikaan positiivisen muutoksen meidän on tehtävä sopu nykytilanteen kanssa. 

Todellisuutemme muovautumisen kannalta tärkeämpää kuin asia, johon keskitymme - kengät, autot, linnat, lihakset ja rakastajat - on tunnetilamme. Jos metsässä samoilu tai rannalla istuminen tuntuu meistä kutsuvalta ja huojentavalta juuri nyt, tällä hetkellä nuo aktiviteetit vievät meitä hyvää vauhtia kohti tulevaisuutta, jossa meillä on yllin kyllin kenkiä, autoja, linnoja, lihaksia ja rakastajia.”

Keskity hyvään, ja hyvää tulee lisää. Jep. Tarvitsin tätäkin.

Mo Gawdatin Onnellisuuden yhtälöön tartuin ihan vasta. Se odotti lukuvuoroaan aika kauan syystä, että olen mielestäni aika pitkällä tässä onnellisuuden selvittämisessä, enkä kokenut kaipaavani neuvoja. Lisäksi pelkäsin, että se on kirjoitettu yhtä koukeroisesti kuin tällaiset opukset usein. Mutta ehei. Vallan miellyttävä lukukokemus ja sai ajattelemaan todella paljon. Sivu 219:

”Pahantuuliset aivomme on suunniteltu panemaan selviytyminen kaiken edelle. Muista, että olettamus ei ole mitään muuta kuin aivojen kehittelemä tarina. Se ei ole totuus.”

Eli seuraavan kerran, kun mielessä pyrkii pahantuulisia uhkakuvia, STOP. Aivot eivät tiedä tulevasta, siksi ne yrittävät ennustaa sitä olettamusten avulla. Vaikkapa nyt niin, miten Saku Tuominen tuolla ylempänä kuvaa. 

Ai kun tykkään tästä sattumanvaraisesta elämäntaito-oppaiden avaamisesta!

Neljäs kirja on Anna Taipaleen Sydänjuttu: olet parasta, mitä sinulle on tapahtunut. On pakko sanoa, että välttelin kirjan avaamista pitkään ihan vain sen ulkoasun tähden. Se on vaaleanpunainen. Niin paljon kuin tykkäänkin roosista villatakeista, vaaleanpunainen kirja kuulostaa minusta vähän liian söpöltä. Pelkäsin, että sisältö on ällön makeaa. 

Mutta sisältö on kaunis. Luen tätä kirjaa arkiaamuina, kun haluan aloittaa päiväni hyvällä ajatuksella usein ikävähköjen uutisten sijaan. Sivu 132. 

”Ajatukseni tai tunteeni eivät ole totuus kaikesta, varsinkaan minusta. Tunteiden, ajatusten ja tilanteiden myötätuntoisesti kohtaaminen avaa oivalluksia siitä, millaisin uskomuksin rajaan elämääni.”

Hmm. Kuulostaako teistäkin näiden kaikkien kappaleiden sanoma hieman samalta?

Jokainen näistä kirjoista muistuttaa siitä, että ihan itse pitää valinnat tehdä, ihan itse pitää onni tehdä, ihan itse pitää nauttia elämästä, ihan itse pitää uskaltaa. 

Ja hyvä niin. Kun onni on omissa käsissä, sille voi tehdä kaikkein eniten, eikös?

Onko teillä lemppareita elämäntaito-oppaiden joukossa?

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM  

 

Pages