Ladataan...

 

Lähdin Berliiniin vähän ristiriitaisin tuntein.

Se ei ole kaunis kaupunki. Siellä ei ole mitään kuvattavaa. Se on valtava. Siellä ei voi kävellä paikasta toiseen.

Niin sanoivat ystäväni. 

Ja sitten nuo samat ihmiset sanoivat:

Se on ihana. Siellä on mahtavia aamiaisbrunsseja. Julkisilla on tosi helppo liikkua. Siellä on halpaa. Ja komeita miehiä.

Ota tästä nyt sitten selvää.

 

 

Ensimmäisenä päivänä paistoi aurinko. Parinkymmenen minuutin taksimatka Tegeliltä Potsdamer Platzin lähelle hotelliini maksoi 25 euroa. Taivas oli sininen, auton ikkunasta vilahteli teollisuusrakennuksia ja ihmeen kauniita taloja. Turkkilainen taksikuski kyseli, onko Helsinki Norjassa, ja kertoi pelaavansa joka sunnuntai jalkapalloa.

Hotellissa kysyin, miten pitkä matka Kreuzbergiin on kävellen

”Kävele tuon puiston läpi ja ota sieltä Ubahn U1. Jää pois Warschauer Strassella. Ja sitten kun olet kävellyt tarpeeksi, ota ubahn takaisin.”

Jaaha. 

Rakastan vieraita kaupunkeja, olenko kertonut sen? Se järjetön onnen ja innostuksen tunne, jonka kokee katsellessaan junan ikkunoista ulos ja nähdessään ihan oudon näköistä maisemaa, rouheita taloja, värikkäitä taloja, ihan vain erilaisia taloja. Silloin metromatka ei ole vain metromatka, vaan pieni seikkailu seikkailun sisässä. 

Silloin on jotenkin erityisen elossa. 

 

 

East Side Gallery on joen vartta kulkeva pitkä pitkä graffittiseinä. Rannassa istuskeli ihmisiä, joku poltti vesipiippua ja hyvännäköinen poika jäi katsomaan perääni. Oli aurinkoa, olutta ja pitkä lempeä ilta, mutta minä en malttanut pysähtyä.

 

 

Kello viideltä seikkailin jossain päin Kreuzbergiä. Oli kummallinen päivä, en ollut syönyt aamiaisen jälkeen. Ajattelin, että nappaan jotain pientä välissä, jotta voin mennä illalliselle kunnon illallisaikaan. Kolmen euron falafel kuulosti juuri sopivan pieneltä.

Söin seuraavan kerran hotellin aamiaisella. 

 

 

Kreuzbergistä, sieltä East Side Gallerysta, voi vallan hyvin kävellä Potsdamer Platsille. Toki pysähdyin matkalla sille falafelille ja sen jälkeen viinille. Mutta olin silti ehkä kahdeksan aikaan perillä. Tai en ihan perillä. Löysin ihanan vaatekaupan. 

Siellä tarjoiltiin ilmaista kuoharia. Se ei johtanut toivottuun lopputulokseen, vaan täydelliseen päättämättömyyteen. Kun lähdin kaupasta tyhjin käsin, myyjä ei enää hymyillyt niin kovasti. (Palasin kyllä viimeisenä päivänä ja ostin kaiken, mutta siitä lisää toisessa postauksessa.)

 

 

Jos on Berliinissä sunnuntaina, Mauerparkin kirppis on ehdoton vierailupaikka. Niin sanoivat ihan kaikki, ja niin sanon minäkin.

Hotellin congierge myötäili ja muistutti, että Berliini on hyvin vanhanaikainen kaupunki. Kaikki kaupat ovat sunnuntaisin kiinni, joten jos tahdot ostoksille, mene Mauerparkiin.

Ubahn alle ja suunta Prenzlauer Bergin kaupunginosaan siis.

 

 

Pieni neuvo: jos matkustat Berliiniin maaliskuussa, on ihan hyvä idea ottaa mukaan pipo ja hanskat. Muuten voi käydä näin.

 

 

Ihan Mauerparkin kulmilla oli kiva kahvila, Linnen. Se pelasti jäätyneen olemukseni kirppishengailun jälkeen. Söin kvinoapuuroa ja join vihreää teetä upottavassa nojatuolissa. Viereisessä pöydässä pariskunta puhui puoliksi englantia puoliksi saksaa. Joku luki lehteä, menu oli aamiaisia pullollaan. Ei ollut kiire minnekään.

 

 

Prenzlauer Berg oli kukassa. Ilmassa tuntui maaliskuun tihkusade, piilotin pääni kaulahuivin sisään ja ihmettelin, miten kevät voi olla jo täällä. Eihän Berliini ole kovin kaukana. Mutta ehkä se kuitenkin on. 

Henkisesti nyt ainakin. 

 

 

Berliiniläisten joukkoon oli kovin helppo sulautua. Kaikki puhuivat minulle saksaa, kunnes avasin suuni. Kenestäkään ei voinut tietää, kuuluuko hän tänne, vai onko vain käymässä. Monta kulttuuria yhdessä ja hyvä niin. 

Kasvissyöjällä oli niin helppoa. Jokaisessa ravintolassa tai kahvilassa oli jotain minulle, usein koko lista. Kuvassa on prenzlauerbergiläisen An einem Sonntag im August -ravintolan punajuuriburgeri. Listan pääosassa olivat erilaiset vegeburgerit, ja paikka oli aivan ihana. Se sijaitsee ihan Ebelswalder Strassen ubahnin vieressä, eli Schönhauser Alleen ja Kastanien Alleen kulmassa.

 

 

Juuri kukaan ei etukäteen suositellut kaupungin turistinähtävyyksiä, mutta kävin silti katsomassa niistä tärkeimmät. Seisoin Brandenburgin portin alla, ja mietin, kuinka kuninkaalliset ennen kulkivat sen ali ja miten armeijat marssivat sen kautta sotaan. 

Puikkelehdin Murhattujen juutalaisten muistomerkin kivipaasien välissä ja katsoin natsijohtajien valokuvia silmiin Typography of Terrorsissa. Kaikki tämä kauhea tapahtui täällä joskus. Sitä ei saa unohtaa. Sitä ajattelin myös pari päivää myöhemmin, tiistaiaamuna yhdeksältä Tegelin lentokentällä. 

On tärkeää, että muistamme. On tärkeää, että emme pelkää. On tärkeää, että valitsemme rauhan.

 

 

Viimeisenä päivänä päätin shoppailla. Saavuin Prenzlauer Bergiin kymmeneltä aamulla ja huomasin, että putiikit aukeavat täällä aikaisintaan yhdeltätoista. Niinpä söin vegaanista myslipuuroa Superfoods & Organic Liquids -kahvilassa ja tallustelin kuvaamassa katuja. 

Seuraavaksi suhautin ubahnilla Alexander Platzille kävelläkseni sieltä Auguststrasselle, missä oli kuulemma kivoja kauppoja ja The Barn: huippukahvia.

Nyt tarkkana: Alexander Platz on se paikka Berliinissä, missä tuskin tahdot viettää aikaa. Siellä pystyi kuvittelemaan, millaista DDR:ssä oli. Siellä oli Primarkin kaltaisia halpisketjuja, siellä maassa istui kodittomia ja siellä kaikki oli vähän harmaata. Siellä eräs mies silitteli koiraansa vilttiin kietoutuneena. Annoin hänelle kolikkoni ja mietin, kuinka onnekas olenkaan, kun suurimmat ongelmani juuri sillä hetkellä olivat liian painava kamera, väsyneet jalkani ja se, löydänkö suositellun kahvilan. 

Auguststrassella ei juuri ollut putiikkeja, mutta yksi ihana sisustuskauppa siellä oli. Jos tykkäät Tine K:sta, rouheasta pellavasta ja teollisuushenkisestä viimeistelemättömyydestä, käy täällä. 

The Barnissa ei ollut wifiä eikä nopealla vilkaisulla myöskään ruokaa, joten käännyin ovelta ja suuntasin kadun toiselle puolelle Factory Girl Berlin -kahvilaan. Viereisessä pöydässä istui kolme parikymppistä ruotsalaista, joilla oli kovin hauskaa. Sisustus oli sekalainen, sillä tavalla huoleton, jota Suomessa harvoin näkee. Sellaisena juuri ihana.

 

 

Lähdin tälle reissulle aika väsyneenä ja stressaantuneena ja suoraan sanottuna vähän innottomasti.

Noin kymmenen minuuttia Berliiniin saapumisen jälkeen muistin jälleen, miksi matkustamista tarvitaan. Kun irtautuu arjestaan, saa siihen etäisyyttä ja osaa katsoa sitä toisin silmin. Lukkiutuneisiin aivoihin virtaa ajatuksia, sydämeen hirveästi intoa.

Se ideoiden määrä, jonka täällä sain, on ihan uskomaton. Lisäksi tämä kaupunki onnistui jotenkin palauttamaan minut treeniohjelmien, aikataulujen ja suorittamisen luota olennaisen äärelle:

Tahmeus ja väkinäisyys johtuu siitä, ettei seuraa sydäntään. 

Seuraa siis sitä. Pienessä ja suuressa.

Kiitos Berliini, olit juuri sitä, mitä tarvitsin. (Ja melkoisen kuvauksellinen.) 

Tschüss!

 

Share

Ladataan...

 

Toivon aika usein, että pärjäisin lyhemmillä yöunilla. Mitä kaikkea saisinkaan aikaan, jos nukkuisin kuusi tuntia yössä kahdeksan sijaan. 14 ekstratuntia joka viikkoon, siinähän kirjoittaisi vaikka kirjan, ajattelen – ja kömmin kymmenen jälkeen sänkyyn nukkumaan ne kahdeksan.

Kehoni ei vain toimi kunnolla vähemmällä, ja se on harmillista. Olen ollut koko viikon pienessä ärtyneessä stressitilassa ihan vain siksi, että on liikaa kaikkea kiinnostavaa tekemistä, enkä ehdi mitenkään tehdä sitä kaikkea niin hyvin kuin tahtoisin. Tunnollinen suorittaja sisälläni tuntee siitä riittämättömyyttä ja ahdistusta.

Siksi on vallan hyvä, että olen lähdössä Berliiniin. 

 

 

Lähden jälleen yksin, enkä ole ehtinyt suunnitella reissua oikeastaan lainkaan. Sen sijaan olen toki ehtinyt tuskailla, että mitä jos tämä onkin virhe (vaikka se Amsterdamin-yksinmatka oli ihana), mitä jos siellä onkin ankeaa (vieraissa kaupungeissa ei koskaan lopulta ole, koska on niin paljon uutta), mitä jos eksyn (no ihan varmasti eksyn, mutta enköhän selviä siitä), mitä jos olen yksinäinen (en ollut Damissa, miksi olisin Berliinissä), mitä jos sataa (ööö..sateenvarjo?). 

Jep. Minut valtaa ennen reissuja usein matka-ahdistus. Alan miettiä, kuinka mukavaa ja turvallista olisikaan jäädä kotiin, nukkua pitkään loma-aamuisin, nähdä kavereita ja loikoilla sohvalla koirat kainalossa.

Mutta sitten on se toinen tunne. Näen silmissäni lentokentän, suuren vanhan matkalaukkuni, katuja joita en ole nähnyt koskaan ennen. Haistan outoja tuoksuja, kuuntelen suurkaupungin ääniä, vastaani kävelee vain vieraita ihmisiä. En tunne ketään, eikä kukaan tunne minua. On jännittävää, irrallista ja vapaata.

Seikkailu.

Äkkiä tahdonkin lähteä. 

Tämä on taas niitä epämukavuusalueen juttuja. Ja kyllähän te tiedätte:

it's where the magic happens.

 

 

Share