Ladataan...

Joulukuu herättää minussa vähän ristiriitaisia tunteita. Toisaalta se tuntuu yllättävän kivalta, tunnelmalliselta. Sitä tunnetta olen kaivannut monena menneenä joulukuuna. Olen yrittänyt tavoittaa joulun taikaa ja tuntenut vain kiirettä ja tyhjyyttä. Joulun suhteen siis, en elämän. Tänä vuonna tuntuu toiselta, hieman maagiselta, pimeys kietoutuu ympärille ja siellä täällä vilkkuu valoja. Keskitalven juhla, valon juhla. 

Samaan aikaan pimeys on saanut minusta otteen. Haluaisin vetäytyä talviunille kuin karhu konsanaan ja heräillä helmikuussa kantohankiin ja kirpeisiin aurinkoisiin pakkaspäiviin. Tämä on tunne, jonka koen joka vuosi tähän aikaan. Pimeys ja jatkuva matalapaine ovat minulle vaikeita kestää, olen auringon lapsi.

Tänä vuonna jokin on kuitenkin erilailla. Syytän taas joogaa. Hyväksyn, että energiatasoni on heikompi kuin muina vuodenaikoina, ja annan sen olla. Entisaikaan ihmiset kai nukkuivat auringon mukaan. Se tuntuu jokseenkin järkevältä idealta näin joulukuun keskellä.

Joulukuun teemani onkin pysähtyminen. Paketoin vuoden mielessäni, päästän siitä vähitellen irti. Annan joidenkin asioiden mennä sen mukana, jotain otan mukaani. Nyt ei ole uuden aika, suunnitelmat odottakoon ensi vuotta ja uutta energiaa. 

Kun katselee vastaantulijoita, näkee paljon mustaa ja harmaata. Minulle talvi ei kuitenkaan ole väritöntä aikaa, vaikken olekaan voimakkaimmillani. Juuri nyt tarvitsen entistä enemmän ylleni jotain kaunista. Siksi piiloudun pörrötakkiin, siinä on hyvä olla, tuntuu, että se suojaa vähän kaikelta. Viininpunainen lierihattu korvaa pipon, siinä tunnen itseni astetta puetummaksi. Hatut. Mikä ihana idea!

Mitä teille kuuluu?

takki Samsoe & Samsoe, hattu second hand, villapaita Hollannista ja vanha, hame Lindex, kengät Zio

Kuva Sari Kilpiäinen

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Ladataan...

Tiedättekö sen tunteen, kun yrittää juosta mörköjään karkuun, mutta tietää koko ajan, että ne saavat vielä kiinni. No, vähän niin kävi tänä vuonna.

Olen joutunut vuoden aikana kohtaamaan tunteita, jotka olen yrittänyt piilottaa itseltäni, muista nyt puhumattakaan. Olen ihan kirjaimellisesti törmäillyt niihin erinäisten ihmisten ja asioiden muodossa ja oppinut ehkä viimein sen, että jotkut asiat on vain pakko sanoa ja jotkut tunteet on käsiteltävä loppuun, jos niiltä haluaa rauhan. 

Kun pari muutakin juttua meni sitten vähän pieleen, olen ollut hieman kiukkuinen universumille. Kiitti vaan näistä sitruunoista, mutta riittäisitkö jo? 

Mutta sitten tajusin jotain. 

When life gives you lemons, make lemonade, sanotaan. Mitä jos ikävyyksistä löytäisikin jonkin hopeareunan? 

En nyt väitä, että kaikessa mitä meille tapahtuu, olisi jotain hyvää. Mutta monessa asiassa on, vaikkei alkuun tunnu siltä lainkaan. Jos ei muuta, niin niistä voi kasvaa, ja se taas saattaa tuoda elämään tulevaisuudessa ihan erilaisia asioita. Sellaisia, joita ei olisi koskaan kohdannut, jos ei olisi joutunut miettimään itseään ja elämäänsä. Tai sitten voi vain tajuta, miten hyvin kaikki lopulta onkaan. 

Ajatellaan vaikka, ettet saa unelmiesi työpaikkaa, vaikka yritit kaikkesi. Aika ikävä juttu, todellakin. Mutta mitä jos sen seurauksena alat yrittäjäksi, kuten olet aina salaisesti halunnut, yrityksesi menestyy ja elämästäsi tulee paljon parempaa kuin koskaan ennen? 

Tai ehkä olet ihastunut ihmiseen, joka ei halua olla kanssasi. Ehkä se saa sinut miettimään, mikä siinä tyypissä oli niin ihanaa ja ymmärtämään jotain itsestäsi. Ja ehkä se oivallettuasi kohtaatkin ihmisen, joka on paljon sopivampi sinulle ja tulet onnellisemmaksi kuin olisit koskaan voinut tulla sen toisen kanssa.

Tai ehkä vuokranantajasi irtisanoo ihanan kotisi vuokrasopimuksen. Sen seurauksena päätät ottaa työn ulkomailta, eihän se ihana koti enää sido sinua Suomeen. Ja siellä tapaat elämäsi rakkauden ja rakennat hänen kanssaan yhteisen kodin. 

Tai sitten mogaat verotuksesi ja saat samaan aikaan kasan isoja laskuja. Mutta ehkä ymmärrätkin sen kautta, että raha on vain rahaa, ja olet hirveän onnekas, kun sinulla on niitä laskuja, joita maksaa, koska ne liittyvät tärkeisiin asioihin. Ja olet hirveän onnekas myös sen tähden, että sinulla on työ, josta saamallasi palkalla voit maksaa niitä veroja.

Mitä ikinä elämässäsi tapahtuukin, voisiko siitä löytää jotain hyvää? Voisiko sitruunoista tehdäkin limua, voisiko ihan kaikesta huolimatta pitää mahdollisimman paljon hauskaa ja elää mahdollisimman kepeästi?

En tiedä teistä, mutta niin itse ajattelin tehdä.

 

hattu second hand, takki Samsoe & Samsoe, villapaita Hollannista ja vanha

Kuva Sari Kilpiäinen

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Ladataan...

Aloin pari vuotta sitten miettiä, että voisinko vaihtaa antiperspirantin alumiinittomaan deodoranttiin. Jos ero ei ole teille tuttu, niin antiperspirantin toiminta perustuu  alumiininkloorihydraattiin. Se on aine, joka tunnetaan paremmin alumiinina, ja se estää hikirauhasten toiminnan. Siksi kainalot pysyvät kuivina. Alumiinittomat deodorantit eivät estä hikoilua. Niissä on usein ruokasoodaa ja eteerisiä öljyjä, jotka poistavat hien hajun. 

Alumiinikloorihydraatti on jo pitkään kuulostanut mielestäni hyvin epäilyttävältä aineelta, varsinkin, kun alumiinista puhutaan rintasyövän yhteydessä. Tutkimuksissa ei ole löydetty yhteyttä näiden kahden välillä, mutta se mietityttää silti. Onko tämä ihan tarpeellista, muokata kehon toimintoja näin?

Kaiken lisäksi minulla on kaksi ystävää, jotka eivät  ole koskaan käyttäneet antiperspiranttia tai deodoranttia, edes alumiinitonta luomuversiota. Kumpikaan ei haise pahalle, ei millekään. Olisiko niin, että he eivät ole tottuneet deodoranttiin? Väitetään nimittäin myös, että alumiiniton deodorantti toimii, kunhan siihen tottuu. 

Aloin miettiä asiaa. Mitä jos alumiinidödö ei olekaan pakollinen tuote, vaan olen vain totuttanut itseni siihen?

Testaamalla se selviää. Olen kokeillut parin vuoden aikana varmaan kymmentä eri luomudödöä tutusta ja turvallisesta Dr. Hauschkasta ylelliseen Fineen, päättänyt heivata alumiinia sisältävät antiperspirantit roskikseen – ja nöyrtynyt sitten kuuman päivän tai hikiliikunnan jälkeen ostamaan Nivean tai Rexonan lähikaupan hyllyltä. 

Kokeilujeni seurauksena olin pitkään sitä mieltä, että luonnonkosmetiikan deodorantit toimivat vain viileällä säällä ja silloinkin vähän varauksella. Kunnes viime kesänä jotain sitten tapahtui. 

Tanssin kokonaiset festarit helteessä kainaloissani luomudödöä.

Joogasin hikisellä flow- ja astangatunnilla kainaloissani luomudödöä. 

Juoksin lenkkejä kainaloissani luomudödöä.

En haissut pahalle. 

Syyskuussa matkustin Lissaboniin, ja siellä oli niin lämmin, etten uskaltanut luottaa alumiinittomaan deodoranttiin. En siis edes antanut sille mahdollisuutta, vaan käytin viikon verran Niveaa. Palattuani Suomeen vaihdoin takaisin luomuun. Viikon tai pari kainaloni kostuivat, sitten se loppui. Luomudödö toimi jälleen.

En osaa selittää tätä ilmiötä millään muulla kuin sillä, että keho tosiaan tottuu alumiinittomaan deodoranttiin. Siihen menee aikaa, ja joudut ensin kärsimään märistä kainaloista ja pitämään synteettistä antiperspiranttia varmuuden vuoksi mukana. Mutta se tottuu.

 

 

Kylppärinkaapissani on edelleen Nivea, ihan just in case. Minulla on nimittäin vieläkin päiviä, joina tarvitsen luomudödöä vahvempaa ainetta. Kova stressi, hyvin huonot unet tai nopea vaihdos lämpimään ilmanalaan saavat minut hikoilemaan enemmän. Mutta 90 prosenttia ajasta Lovefreshin Lavender Tea Tree riittää. Se onkin suosikkini kaikista kokeilemistani luomudödöistä. Toinen ihana on edellä mainittu Fine, mutta en ole ihastunut sen levitystekniikkaan. Se siis levitetään pienellä lastalla tai sormin. Henkilökohtaisesti pidän enemmän puikkomaisesta pakkauksesta.

Mietin, että tottuisikohan kehoni myös elämään ilman deodoranttia. Niihin kokeiluihin en kuitenkaan ole vielä valmis, ajatuskin hikoiluttaa. 

Käytättekö te luomudödöjä?

 

Kuva minusta: Saara Helkala. Eikö muuten ole ihana kimono? Sekin on second hand, sain sen Saaralta. <3

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Pages