Ladataan...

Ihminen voi tulla onnelliseksi aika pienistä asioista. Olemme kävelleet monena iltana metsässä, pelloilla ja rannoilla, ja olen miettinyt, mikä onnekas paskiainen olenkaan saadessani asua täällä. 

Luonto ei ole kovinkaan mediaseksikäs aihe, mutta sen pitäisi olla. Viikottainen metsäretki tekisi varmasti hyvää aika monelle ihmiselle. Olen ainakin omalta osaltani varma, että jos en liikkuisi niin paljon luonnossa, olisin varmasti aika paljon hankalampi ja kärttyisämpi tapaus. 

Metsä rauhoittaa ihmistä, vähentää stressiä, hidastaa sydämen sykettä. Siellä on helppo hengittää, ja samalla kun hengittää, saa sisäänsä aimo annoksen terveellisiä mikrobeja. Metsä parantaa vastustuskykyä tarjoamalla immuunipuolustuksellemme töitä. Niin se oppii taistelemaan pahiksia vastaan ja voittamaan ne. 

Tämän takia ulkoilu karaisee, ja paljon ulkoilevat ihmiset ovat usein melko terveitä yksilöitä. Tein aiheesta jutun, johon haastattelin bakteriologian professoria, eli en keksinyt tätä omasta päästäni. Tosin omakohtaistakin kokemusta löytyy. Lakkasin näet itse sairastamasta jatkuvia flunssia, kun Nessi saapui taloon kahdeksan vuotta sitten, ja vaihdoin jumpat metsäpolkuihin. Nykyisin olen kipeänä maksimissaan kerran vuodessa, tänä talvena en ollut kertaakaan. Vahva suositus metsälle. 

Koti on aika valmis ja sisustaminen tauolla. Jossain vaiheessa hankin olohuoneen kattoon ehkä vanhan kattokruunun ja ikkunoihin valkoiset laskosverhot. Muuten kaikki näyttää juuri siltä kuin tahdonkin. Onnistuin jotenkin kaikesta epäröinnistä ja säätämisestä huolimatta tekemään tästä kodista ihan itseni näköisen. Se muistuttaa, että vaikka välillä palaset tuntuvat olevan ihan hukassa ja palapeli sekaisin, jossain vaiheessa ne sittenkin loksahtavat paikoilleen. Jos sisustuksen suhteen, niin miksei sitten muunkin. 

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Ladataan...

Sanotaan, että ihmisen henki kaipaa paikkoihin, joita ihmiskäsi ei ole koskettanut.

Ymmärrän sen joka kerran, kun astun metsään. Ihan sama miten huono päiväni on ollut, miten väsynyt olen tai miten stressaantunut. Vartti tai puoli tuntia metsää, ja voin paljon paremmin. Aina.

En ole luonteeltani erityisen rauhallinen, toisin kuin te ehkä kuvittelette. Olen hirveän nopea, kärsimätön ja aika temperamenttinenkin. Tai olin ainakin ennen. Olen ehkä vähän rauhoittunut. Syytän metsää. Ja peltoja. Ja merenrantoja.

Niitä kaikkia, jotka tulivat tutuiksi, kun elämääni astui bordercollie, Nessi. Se tarvitsee järjettömästi tekemistä. Ihan jokaikinen päivä. Muuten se alkaa keksiä sitä itse, ja se ei ole hyvä juttu.

Me kaikki tulemme hulluiksi kaupungin kaduilla. Siksi metsä ja muut. Ja siksi olen ehkä vähän rauhallisempi nykyisin.

Ilman koiria en olisi ehkä ikinä huomannut, miten hyvä paikka metsä on. Olisin vain jatkanut spinningissä ja bodypumpissa käymistä – ja luultavasti olisin vähän vähemmän onnellinen.

Sillä metsällä on ihmeellinen voima mieleeni. Se hidastaa sydämen sykettä, poistaa huolia, selkiyttää ajatuksia. Se on onnellinen paikka. Lisäksi siellä käveleminen on sitä aikuisparkouria, josta joskus kirjoitin. Koko ajan joutuu vähän tasapainottelemaan, hyppimään puunrunkojen yli, varomaan juuria, kiipeilemään kallioille. Ja aina välillä voi heittää kärrynpyörän tai pari. Ihan vain, koska pystyy.

Epäilen, että ilman metsää en olisi kovinkaan täyspäinen. Ja ihan varmasti olisin paljon huonommassa kunnossa.

Menkää metsään, murmelit!

Ladataan...

Edellisestä kollaasista on jo aikaa. Sen jälkeen tuli lumi, tuli aurinko, tuli pakkanen. Ihania tyyppejä, kaikki kolme.

Olen vetänyt pipon syvälle päähän, hupun sen päälle, nostanut hartiat korviin ja antanut viiman puhkua voimaansa. Kävelin metsässä sinisen hetken aikaan, toisessa auringon värjätessä puut violetilla. Kirkkaina iltoina vain kuu luo lumelle haaleita varjojaan. Eräänä iltana kävelimme pimeässä, ja äkkiä maisema valaistui. Ihan kuin joku olisi sytyttänyt lampun. Tiedättekö, mistä oli kyse? Minä en tiennyt ennen kuin aloin kävellä pimeän aikaan lumisissa metsissä.

Vaikka lumi loi maailmasta taas omanlaisensa, kauniin ja armottoman, olen ollut vähän surullinen.

Näin kolme metsäkaurista, ne loikkivat siroilla koivillaan hakkuuaukean poikki paikalla, jossa vielä hetki sitten kasvoi kaunis, vanha satumetsä. Keväällä siellä kukki sadoittain valkovuokkoja ja pikkuisia vanamoita, ikivanhoja puita pitkin kiipeili sammalta ja köynnöksiä. Nyt metsää ei enää ole ja minua surettaa. Ne puut myytiin jollekin metsäyhtiölle, tilalla on vain muisto ja vaaleita, vastasahattuja kantoja kuin arpia kauniissa maisemassa.

En halua asua siinä kivikylässä, mikä Helsingistä on tulossa. Huomaan kaipaavani koko ajan enemmän maalle, jonnekin, missä olisi vielä laajoja peltoja ja metsiä, missä ei rakennettaisi kerrostaloa toisensa viereen, halkaistaisi maisemaa yhä uusilla teillä. Kaipaan tilaa, happea, vähemmän ihmisiä, enemmän luontoa.

Se vanha puutalo olisi myös plussaa. Vaikka tiedän, ettei se ole juuri nyt ajankohtaista, minusta tuntuu koko ajan enemmän, että ehkä se silti joskus on. Eksyin ihanille sivuille, Aamu omenatarhassa -blogiin, ja haaveilen taas vähän lisää.

Suloista iltaa, muruset! Kävelkää kuunvalossa, hengittäkää pakkasilmaa ja voikaa hyvin!

 

Pages