Ladataan...

Epäilen, että menneisyydessäni on montakin ihmistä, jotka eivät tajunneet satuttaneensa minua. En näet koskaan kertonut sitä heille. Halusin olla cool girl.

Cool girl on ystäväni määritelmä ihmiselle, joka suhtautuu kaikkeen, no coolisti. Ei näytä negatiivisia tunteitaan, ei vaadi, ei tarvitse. Tai korjaus: cool girl esittää, ettei hänellä ole negatiivisia tunteita, eikä hän tarvitse mitään eikä ketään. 

Minun on aina ollut vaikea näyttää olevani haavoittuvainen ja kertoa tunteistani. Olen mieluummin hymyillyt tai paennut, jatkanut matkaa pää pystyssä. Ajattelin pitkään, että tapahtukoon mitä tahansa, kunhan vain säilytän ylpeyteni.

En myöskään halunnut olla muille vaivaksi. Tuumailin, että en tahdo hankaloittaa kenenkään toisen elämää tarvitsevuudellani. Joten esitin sitten, että en tarvitse. Mitään. Olenhan se tyttö, joka aina pärjää.

Mutta kyllä minuun silti sattuu.

Aloin tuumailla, että coolgirliys ei ole pelkästään hyvä juttu, kun minulle toistuvasti sanottiin tämän kaltaisia lauseita:

”Sä olet niin hygge.”

”Vaikea kuvitella sua vihaisena.”

Sen lisäksi, etten kertonut mielelläni omista tunteistani, yritin myös usein arvailla, mitä joku toinen ajattelee, mutta jätin kysymättä kuitenkin. Eihän se nyt olisi ollut coolia, sillä se olisi kertonut, että olenkin ihminen ja tarvitsen jotain. Tästä arvailusta seurasi elämääni valtava määrä stressiä, epävarmuutta ja ahdistusta. Kaikki ihan turhaan. Olisin päässyt tuskistani todella paljon nopeammin vain avaamalla suuni ja kertomalla, miltä tuntuu ja mitä ajattelen. 

Inhoan konflikteja ja inhoan näyttää haavoittuvaisuuteni. Olen kuitenkin vähitellen huomannut, että paljon enemmän inhoan arvailemista.

Jos ei kerro tunteistaan ja ajatuksistaan ja arvailee toisten ajatuksia ja tunteita, silloin ei kanna omaa vastuutaan tapahtumista. On väärin olettaa, että kukaan osaisi lukea ajatuksiasi tai ymmärtää tunteitasi, jos et kerro niitä hänelle. Se on vastuun pakoilua. Eikä oikeasti kovin coolia. Silloin myös luovuttaa vallan pois: antaa asioiden tapahtua itselleen sen sijaan, että toimisi aktiivisesti elämänsä eteen. 

Ajattelin pitkään, että omista tunteista ja toiveistaan kertominen on ahdistavaa. 

Oikeasti se on vapauttavaa. Kun kertoo, mitä ajattelee ja mitä tuntee, säästää hirveästi energiaa, jonka voi käyttää johonkin paljon parempaan kuin tunteiden salailuun ja arvailuun.

Minulla ja sinulla ja meillä kaikilla on oikeus tuntea ja tarvita. Esittämällä coolia pettää itsensä. Pelkää, ettei tule hyväksytyksi sellaisena kuin oikeasti on: epätäydellisenä, mutta ihanana. Ei anna itsensä olla kokonainen, olla ihminen.

Tunteista puhuminen on yksi tapa ottaa elämä omiin käsiin. Inhoan sitä varmaan ikuisesti, 

mutten aio enää paeta sitä. 

 

Kuva: Saara Helkala

 

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Share

Ladataan...

 

”The only thing that makes it part of your life, is that you keep thinking about it.” 


Kun elämässä tapahtuu ikävyyksiä (varsinkin jonkun toisen aiheuttamia), niitä helposti analysoi päässään ja ystävilleen loputtomiin. Se on aika nautinnollistakin joskus ja alkuun ehdottoman tarpeellista ja terapeuttista. On hyvä purkaa tunteitaan ja antaa niiden tulla. Jossain vaiheessa pohdiskelu kuitenkin alkaa kääntyä itseä vastaan. Silloin on aika päästää irti. 

Irtipäästäminen ei tarkoita, että väkisin unohtaisi tapahtuneen. Tunteita ja ajatuksia tulee, halusi sitä tai ei. Irtipäästäminen tarkoittaa, ettei enää jää niihin kiinni, vaan antaa niiden tulla ja mennä kuin taivaalla lipuvat laivat. Huomaa ne, mutta ei hyppää kyytin, vaan elää tätä hetkeä. 

Mikä tapahtui, tapahtui. Ei se siitä muuksi muutu, vaikka miten analysoisi. Sen sijaan sen analysointi pitää sen elämässäsi. Ja tässä kohtaa on mietittävä, mitä haluaa elämäänsä.

Haluaako onnea, iloa, rakkautta, intohimoa, rauhaa, varmuutta, arvostusta. Vai katkeruutta, kyynisyyttä, pahaa mieltä, vihaa, ahdistusta. 

Kurjat tunteet satuttavat aina eniten sinua itseäsi. Katkeruus, kyynisyys ja viha syövyttävät sinun sydäntäsi. 

Tämäkin on valinta. 

Joogaopettajani sanoo usein:

Jätä tälle matolle jotain, mitä et halua kuluneesta viikosta kantaa enää mukanasi.”


Niin minä jätän. Jätä sinäkin, jos jotain sellaista on. 

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Ladataan...

 

Olen ollut mahtavilla treffeillä ja tavannut tosi kiinnostavia ihmisiä, jotka ovat sanoneet hyviä juttuja. Ja sitten olen ollut toisenlaisilla treffeillä:

 

”Vaikka olet tuollainen itsenäinen nainen, niin etkö kuitenkin oikeasti vain haluaisi löytää aviomiehen ja jäädä kotiin perheen kanssa?”

(No words. Paitsi että näytän kai potentiaaliselta vaimo- ja äitimateriaalilta.)

 

”En tykkää koirista, mutta haluaisin viedä sut treffeille.”

”Yks juttu mua mietityttää: noi koirat.”

”Kuinka kauan sun koirat elää?”

 (Koirista ei vissiin saa lisäpisteitä.)

 

”Mä oon pelimies. Mutta haluisitko sä olla mun Helsinki-heila?”

”Mun terapeutti on sanonut, että mun kannattaa tapailla montaa naista yhtä aikaa.”

”Niin, on mulla vaimo.”

 (Näytän sittenkin potentiaaliselta rakastajattarelta.)

 

”Ai miksi tahdoin tavata sut? No sun ulkonäön takia tietenkin.”

(Jaa, se ei sitten ollutkaan mun ihana persoona...)

 

Sitten on ollut niitä, jotka ovat tarjonneet viinin ekoilla treffeillä ja minä sitten seuraavilla ja toisia, jotka ovat toisenlaisesta treffikulttuurista:

”Olisi loukkaus minua kohtaan, jos maksaisit oman alkuruokasi, pääruokasi ja viinisi.” (australialainen ja amerikkalainen) 

 

Ja sitten niitä kolmansia:

”Anteeksi, tarjoilija. Tahdomme puolittaa tämän laskun, joka sisältää kaksi kuppia kahvia.”  

”Ai me juotiinkin eilen sun viinisi. No, mä voisin viedä sen tuomani viinipullon mennessäni.” 

 

Ja sitten vielä ystävälleni tapahtunutta:

”Lompakko jäi (taas) kotiin. Sun täytyy (taas) maksaa.” (Mies, joka kutsui naisen (taas) brunssille ja tienaa 4000 e.)

 

 

Lue myös:

10 asiaa, jotka opin 35 vuodessa

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAMYOUTUBE

Share

Pages