Ladataan...

Tiedättekö sen tunteen, kun yrittää juosta mörköjään karkuun, mutta tietää koko ajan, että ne saavat vielä kiinni. No, vähän niin kävi tänä vuonna.

Olen joutunut vuoden aikana kohtaamaan tunteita, jotka olen yrittänyt piilottaa itseltäni, muista nyt puhumattakaan. Olen ihan kirjaimellisesti törmäillyt niihin erinäisten ihmisten ja asioiden muodossa ja oppinut ehkä viimein sen, että jotkut asiat on vain pakko sanoa ja jotkut tunteet on käsiteltävä loppuun, jos niiltä haluaa rauhan. 

Kun pari muutakin juttua meni sitten vähän pieleen, olen ollut hieman kiukkuinen universumille. Kiitti vaan näistä sitruunoista, mutta riittäisitkö jo? 

Mutta sitten tajusin jotain. 

When life gives you lemons, make lemonade, sanotaan. Mitä jos ikävyyksistä löytäisikin jonkin hopeareunan? 

En nyt väitä, että kaikessa mitä meille tapahtuu, olisi jotain hyvää. Mutta monessa asiassa on, vaikkei alkuun tunnu siltä lainkaan. Jos ei muuta, niin niistä voi kasvaa, ja se taas saattaa tuoda elämään tulevaisuudessa ihan erilaisia asioita. Sellaisia, joita ei olisi koskaan kohdannut, jos ei olisi joutunut miettimään itseään ja elämäänsä. Tai sitten voi vain tajuta, miten hyvin kaikki lopulta onkaan. 

Ajatellaan vaikka, ettet saa unelmiesi työpaikkaa, vaikka yritit kaikkesi. Aika ikävä juttu, todellakin. Mutta mitä jos sen seurauksena alat yrittäjäksi, kuten olet aina salaisesti halunnut, yrityksesi menestyy ja elämästäsi tulee paljon parempaa kuin koskaan ennen? 

Tai ehkä olet ihastunut ihmiseen, joka ei halua olla kanssasi. Ehkä se saa sinut miettimään, mikä siinä tyypissä oli niin ihanaa ja ymmärtämään jotain itsestäsi. Ja ehkä se oivallettuasi kohtaatkin ihmisen, joka on paljon sopivampi sinulle ja tulet onnellisemmaksi kuin olisit koskaan voinut tulla sen toisen kanssa.

Tai ehkä vuokranantajasi irtisanoo ihanan kotisi vuokrasopimuksen. Sen seurauksena päätät ottaa työn ulkomailta, eihän se ihana koti enää sido sinua Suomeen. Ja siellä tapaat elämäsi rakkauden ja rakennat hänen kanssaan yhteisen kodin. 

Tai sitten mogaat verotuksesi ja saat samaan aikaan kasan isoja laskuja. Mutta ehkä ymmärrätkin sen kautta, että raha on vain rahaa, ja olet hirveän onnekas, kun sinulla on niitä laskuja, joita maksaa, koska ne liittyvät tärkeisiin asioihin. Ja olet hirveän onnekas myös sen tähden, että sinulla on työ, josta saamallasi palkalla voit maksaa niitä veroja.

Mitä ikinä elämässäsi tapahtuukin, voisiko siitä löytää jotain hyvää? Voisiko sitruunoista tehdäkin limua, voisiko ihan kaikesta huolimatta pitää mahdollisimman paljon hauskaa ja elää mahdollisimman kepeästi?

En tiedä teistä, mutta niin itse ajattelin tehdä.

 

hattu second hand, takki Samsoe & Samsoe, villapaita Hollannista ja vanha

Kuva Sari Kilpiäinen

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Ladataan...

Eräänä kesäiltana pyöräilin Katajanokalta kotiin. Kanavarannan terassit olivat täynnä ihmisiä, kello oli ehkä kahdeksan, yhdeksän, jotain niillä main. Oli lämmin, sellainen täydellinen hetki, kun kesä on vasta alussa, eikä sen loppumisesta tarvitse huolehtia. Minulla oli sininen kukkatoppi ja risaiset farkut, puikkelehdin pyörälläni ihmisten välistä ja katselin laituriin kiinnitettyjä huviveneitä. Olin kauhean onnellinen. Vapaa ja onnellinen. 

Ja tässä kohtaa joudun tuottamaan teille pettymyksen, sillä ilta ei pääty siihen, että tapasin unelmieni miehen ja tajusin, että hitot vapaudesta. 

Sen sijaan tajusin jotain muuta. Pyöräilin nähkääs eteenpäin ja mietin, että miten ihanaa elämä voikaan olla, miten täynnä rakkautta, vaikkei elämässäni juuri silloin ollut mitään romanttista kuviota. En ole ikinä oikein kunnolla sisäistänyt ajatusta siitä, että rakkaus on kaikkialla. Mutta tuona iltana ymmärsin, mitä sillä tarkoitetaan.

En kaivannut elämääni ketään. Olin vain tosi onnellinen ja autuaan tietämätön siitä, mitä ja keitä kesä oli vielä tuova tullessaan. Se oli niitä lyhyitä välähdyksenomaisia hetkiä, joina on vähän aikaa yhtä kaiken kanssa ja ymmärtää, mistä tässä kaikessa on kyse. Ja sitten hetki katoaa ja tunne ja varmuus sen mukana ennen kuin ne ehtii painaa kunnolla mieleensä, jotta niitä voisi käyttää myöhemmin. Sitten kun epäusko iskee, ja iskeehän se. Joskus nopeammin kuin kuvittelisikaan. 

Sinä iltana ajattelin, että rakkaus on tässä nyt ja aina, jos vain rakastan. Minussa. Kaikessa. 

Se on oikeasti aika yksinkertainen asia, ei lainkaan niin monimutkainen ja hankala kuin minkä me siitä teemme. Rakkaus on sitä, että rakastaa. Kaikkea, ei vain sitä yhtä seksikästä tyyppiä. 

Kun suhde päättyy, sanotaan usein, että rakkaus loppui. Mutta ei rakkaus lopu. Ihmissuhteet päättyvät. Rakkaus ei ole jotain, joka on sidottu yhteen ihmiseen ja jota on vain niillä, jotka ovat onnistuneet löytämään sen oikean, siis sen tyypin, jonka sankaritar aina sitten lopulta suurien vaikeuksien jälkeen saa kirjan tai leffan lopussa. Okei, elämä muistuttaa joskus romanttista komediaa, mutta hei: fiktio fiktiona kuitenkin. Ja ne vaikeudet sitten. Ajattelemmeko juuri näiden tarinoiden tähden, että tosirakkaus on mutkikasta ja hankalaa ja vaikeaa ja sydäntäsärkevää. Pyh. En usko yhtään. (Olen kyllä uskonut oman osani aikoinaan, eli ehkä kyse on vain katkeruudesta.)

Mutta takaisin tuohon iltaan, jona ymmärsin kaiken hetkeksi ja sitten taas kadotin sen löytääkseni sen myöhemmin jälleen. Kohta varmaan on taas kadottamisen aika. Siinäkin tapauksessa yritän kuitenkin muistaa, että rakkauden kaava on yksinkertainen:

Mitä enemmän rakastaa, sitä onnellisempi on, sitä enemmän rakkautta näkee, sitä enemmän rakkautta tuntee ja saa. Ehkä siltä ihanalta tyypiltä, ehkä vain maailmalta. Sillä ei ole niin väliä lopulta. 

Koska kun rakkautta on, ja sitä on,

kaikki on hyvin. 

 

 BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Share

Ladataan...

Epäilen, että menneisyydessäni on montakin ihmistä, jotka eivät tajunneet satuttaneensa minua. En näet koskaan kertonut sitä heille. Halusin olla cool girl.

Cool girl on ystäväni määritelmä ihmiselle, joka suhtautuu kaikkeen, no coolisti. Ei näytä negatiivisia tunteitaan, ei vaadi, ei tarvitse. Tai korjaus: cool girl esittää, ettei hänellä ole negatiivisia tunteita, eikä hän tarvitse mitään eikä ketään. 

Minun on aina ollut vaikea näyttää olevani haavoittuvainen ja kertoa tunteistani. Olen mieluummin hymyillyt tai paennut, jatkanut matkaa pää pystyssä. Ajattelin pitkään, että tapahtukoon mitä tahansa, kunhan vain säilytän ylpeyteni.

En myöskään halunnut olla muille vaivaksi. Tuumailin, että en tahdo hankaloittaa kenenkään toisen elämää tarvitsevuudellani. Joten esitin sitten, että en tarvitse. Mitään. Olenhan se tyttö, joka aina pärjää.

Mutta kyllä minuun silti sattuu.

Aloin tuumailla, että coolgirliys ei ole pelkästään hyvä juttu, kun minulle toistuvasti sanottiin tämän kaltaisia lauseita:

”Sä olet niin hygge.”

”Vaikea kuvitella sua vihaisena.”

Sen lisäksi, etten kertonut mielelläni omista tunteistani, yritin myös usein arvailla, mitä joku toinen ajattelee, mutta jätin kysymättä kuitenkin. Eihän se nyt olisi ollut coolia, sillä se olisi kertonut, että olenkin ihminen ja tarvitsen jotain. Tästä arvailusta seurasi elämääni valtava määrä stressiä, epävarmuutta ja ahdistusta. Kaikki ihan turhaan. Olisin päässyt tuskistani todella paljon nopeammin vain avaamalla suuni ja kertomalla, miltä tuntuu ja mitä ajattelen. 

Inhoan konflikteja ja inhoan näyttää haavoittuvaisuuteni. Olen kuitenkin vähitellen huomannut, että paljon enemmän inhoan arvailemista.

Jos ei kerro tunteistaan ja ajatuksistaan ja arvailee toisten ajatuksia ja tunteita, silloin ei kanna omaa vastuutaan tapahtumista. On väärin olettaa, että kukaan osaisi lukea ajatuksiasi tai ymmärtää tunteitasi, jos et kerro niitä hänelle. Se on vastuun pakoilua. Eikä oikeasti kovin coolia. Silloin myös luovuttaa vallan pois: antaa asioiden tapahtua itselleen sen sijaan, että toimisi aktiivisesti elämänsä eteen. 

Ajattelin pitkään, että omista tunteista ja toiveistaan kertominen on ahdistavaa. 

Oikeasti se on vapauttavaa. Kun kertoo, mitä ajattelee ja mitä tuntee, säästää hirveästi energiaa, jonka voi käyttää johonkin paljon parempaan kuin tunteiden salailuun ja arvailuun.

Minulla ja sinulla ja meillä kaikilla on oikeus tuntea ja tarvita. Esittämällä coolia pettää itsensä. Pelkää, ettei tule hyväksytyksi sellaisena kuin oikeasti on: epätäydellisenä, mutta ihanana. Ei anna itsensä olla kokonainen, olla ihminen.

Tunteista puhuminen on yksi tapa ottaa elämä omiin käsiin. Inhoan sitä varmaan ikuisesti, 

mutten aio enää paeta sitä. 

 

Kuva: Saara Helkala

 

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Share

Pages