Ladataan...

Blogia pidempään seuranneet tietävät, että tykkään vanhoista kunnon dekkareista. Agatha Christien ja varsinkin ruotsin alkuperäisen dekkarikuningattaren Maria Langin mysteerit ovat parhaita. Myös Sujata Masseyn murhia ratkova japanilais-amerikkalainen antiikkikauppias Rei Shimura on mieleeni. Nykydekkarisitit sen sijaan usein eivät. 

Monet uudemmat dekkarit ovat minulle liian raakoja ja pelottavia. Luin Camilla Läckbergin ensimmäiset dekkarit sitä mukaan, kun ne ilmestyivät. Ne olivat kamalia, mutta niin koukuttavia, etten pystynyt jättämään lukematta. Sitten muutama vuosi sitten yksi niistä tuli uniini. Näin painajaisia siitä ja tajusin, että ehkä minun ei kuulu lukea näitä raakuuksia. Suunnilleen vuosi sitten aloin lukea Leijonankesyttäjää. Heitin sen menemään parinkymmenen sivun jälkeen. Tahdon jännittäviä psykologisia mysteereitä, joissa murhataan yksi ihminen (ja ehkä yksi tai kaksi murhan todistajaa sen jälkeen). Leijonankesyttäjän jälkeen päättelin, että Läckberg ei ole minua varten. 

Olen kuitenkin aina pitänyt Läckbergin henkilöhahmoista ja Fjällbackasta. Sydämessäni on oma paikka idyllisille pikkukylille. Kun sitten löysin Netflixistä Fjällbackan murhat, päätin antaa Läckbergille vielä tilaisuuden. Vähän kyllä pelkäsin, että lopetan yhden jakson jälkeen, mutta katsoinkin koko kuuden jakson tuotantokauden parissa viikossa. Ihan parasta! Epäilen, että näitä tarinoita on siivottu pahimmista raakuuksista telkkaria varten tai sitten sarja ei vain tunnu yhtä pelottavalta kuin kirja. 

 

 

Netflixissä on toinenkin sarja, jota ehdottomasti suosittelen kaikille vanhojen kunnon dekkarien faneille: Maria Langin Crimes of passion. Niille, joille Maria Lang ei ole tuttu, kerrottakoon, että tarinoissa ratkotaan murhia 1950-luvulla idyllisissä puitteissa Ruotsissa. Ratkojina ovat Puck Eksted, Einar Bure ja rikoskomisario Christer Wijk. Kolmikon välillä leiskuu myös romantiikka, joka tietenkin tekee kaikesta paljon kiinnostavampaa. Tosin Langin teoksissa ei muistaakseni ole ihan tällaista kuviota. Kaikki kolme päähenkilöä (ja kaikki muutkin) polttavat koko ajan, mikä kertoo paljon aikakaudesta, jolla Lang on alun perin kirjoittanut dekkarinsa, eli 1950-luvusta.

Sarja on kiehtova myös tyylin tähden. Mitä ihania, fifties-asuja!

Onko teillä dekkarisarjasuosikkeja (ei kauhean raakoja sellaisia)?

 

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Share

Ladataan...

 

Mieti, jos olisit täällä vain synnyttämässä lapsia? Jos sinulla ei olisi muuta arvoa, vain se. 

Katson HBO:lta Margaret Atwoodin kirjaan perustuvaa The Handmaid's Tale -sarjaa. Se on samaan aikaan kieroutunut, oksettava ja koukuttava. 

En ole lukenut yhtään Atwoodin kirjaa, sillä olen aina takakannen perusteella päätellyt niiden maailman olevan vähän liian synkkä. Oikeassa olin. Mutta  tämän jälkeen aion kyllä tarttua kirjoihinkin (ei mitään logiikkaa, tiedän). 

The Handmaid's Tale kertoo ajasta jälkeen Tinderin, jossa Amerikkaa hallitsee vanhoillisten miesten johtama sotilasdiktatuuri. Suurin osa maailman ihmisistä on hedelmättömiä. 

Naisten pankkitilit on mitätöity, he eivät saa käydä töissä, eivät pukeutua tahtomallaan tavalla ja naistenlehdet on kaikki poltettu (tärkeä pointti, jos on sellaisessa töissä). Hei eivät tarvitse mitään omaa, edes omia ajatuksia, koska miehet SUOJELEVAT heitä. 

Osa naisista on naimisissa vallanpitäjien kanssa ja elää kotirouvan elämää. Osa palvelee: kokkaa ja siivoaa. Harvat hedelmälliset naiset taas on orjuutettu johtajamiesten orjiksi. Ei edes seksiorjiksi, vaan ainoastaan synnytyskoneiksi.

Tämä sarja sai kiittämään siitä, että maailma on täällä kuitenkin jollain tavalla radallaan: että voin vaikka huomenna mennä jonkun tyypin kanssa deiteille, jos haluan. Jonain toisena aikana tai toisessa maassa en voisi. 

Se sai myös miettimään, miten äärettömän raivostuttavaa on, että täälläkin naisia edelleen määritellään lapsiluvun (tai luvuttomuuden) mukaan. 

Kuten eräs ystäväni sanoi kiukkuisena:

Kun saat lapsia, moni näkee sinut ennen kaikkea äitinä. Olen hirveän paljon muutakin kuin äiti. En tahdo, että minut lokeroidaan sen mukaan, olenko synnyttänyt lapsia.

 

Word.

Kuva netistä.

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Ladataan...

 

Talking about klikkiotsikko. Sori, oli pakko.

Aloitetaan siitä itseruskettavasta. Kokeilen sellaista ensimmäisen kerran siinä viikko sitten. Ja olen virallisesti koukussa.

Olen noviisi tässä, sillä kuvittelen olevani aika tumma. Aina kun valo keväisin lisääntyy, säikähdän vähän, miten vaalea minusta talvisin tulee. Kaipaan väriä naamaani. 

Näin kävi tänäkin keväänä. Ja sitten muistin: jossain lipaston perällä on itseruskettavaa. Voisinkohan kokeilla sitä? Siinä lukee: talvi-iho. Ehkä tulos ei ole kovin paha, ei oranssi, ei laikukas. Ehkä.

Rohkea rokan syö. Eco by Sonyan Winterskiniä aamulla naamaan ja samana iltana kouluun. ”Sä olet ihan ruskea!” ”Ootko ollut etelässä?” ”Ihana väri!”

Kun katson itseäni peilistä en oikeastaan huomaa mitään suurta eroa. Näytän varmaan siltä kuin olisin viettänyt viikonlopun ulkona, iholla on sellainen kultainen hunajan sävy. Ihana. Iso peukku tälle. 

Itseruskettavaa naamassani luin Erika Vikin Hän sanoi nimekseen Aleia -kirjan. Se kertoo ihmistyttö Aleiasta, joka tuntee huonot tuulet. Se on poikkeuksellista, sillä yleensä vain aisteiltaan ylivertainen seleesien kansa tuntee ne. 

Fantasiromaaneissa on yksi asia ylitse muiden: ne ovat todellisuuspakoa parhaimmillaan. Ja minä tykkään aina välillä paeta todellisuutta. Mistäs sitä sitä paitsi tietää, mitä kaikkea tässä maailmassa ja kaikissa muissa on meiltä piilossa. Mistä sitä tietää, mikä on mahdollista ja mikä ei?

Kuten uuden lempisarjani päähenkilö Noah Solloway sanoo (suunnilleen näin) rakkaus on uskon asia ja jumala on uskon asia. Jos niihin uskoo, ne tekee todellisiksi ja silloin ne ovat olemassa. En väitä, että fantasiamaailmat ovat olemassa, jos niihin uskoo, mutta maailma voi olla jännittävämpi (ja ystävällisempi) paikka, jos uskoo johonkin. Hän sanoi nimekseen Aleia on nopealukuinen ja ahmittava kirja, ja näin pääsimme aasinsillan kautta siihen ihmissuhdedraamaan.

En tajua, miten olen välttynyt The Affairilta tähän asti! Se on ihan paras. Olen katsonut sitä ihan liikaa ja ihan liian myöhäisinä kellonaikoina, koska en vain voi lopettaa. Se saa miettimään juttuja, joita olen muutenkin toisinaan miettinyt: onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella, jos pettää yhtä onko taipuvaisempi pettämään myös toista, onko pitkä onnellinen suhde mahdollinen, mikä on onnellinen suhde...

Ja tietenkin The Affair on myös todella viihdyttävä.

2010-luvun moraalittomuudesta 1800-luvun tiukan moraalin aikaan. Toinen uusi lempisarjani on Ylellä pari viikkoa sitten alkanut Victoria. Jos tykkää Downton Abbeysta ja The Crownista, on melkein pakko tykätä tästäkin. Parasta kaikesta on, että päähenkilöt (siis ne oikeat) voi googlata, jos ei satu muistamaan, että Lordi Byron oli Viktorian neuvonantajan vaimon rakastaja. Ja muuta sellaista.

 

Lue myös:

Mistä maailmat alkavat

Koska olen nainen

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share