Ladataan...

Joulukuu herättää minussa vähän ristiriitaisia tunteita. Toisaalta se tuntuu yllättävän kivalta, tunnelmalliselta. Sitä tunnetta olen kaivannut monena menneenä joulukuuna. Olen yrittänyt tavoittaa joulun taikaa ja tuntenut vain kiirettä ja tyhjyyttä. Joulun suhteen siis, en elämän. Tänä vuonna tuntuu toiselta, hieman maagiselta, pimeys kietoutuu ympärille ja siellä täällä vilkkuu valoja. Keskitalven juhla, valon juhla. 

Samaan aikaan pimeys on saanut minusta otteen. Haluaisin vetäytyä talviunille kuin karhu konsanaan ja heräillä helmikuussa kantohankiin ja kirpeisiin aurinkoisiin pakkaspäiviin. Tämä on tunne, jonka koen joka vuosi tähän aikaan. Pimeys ja jatkuva matalapaine ovat minulle vaikeita kestää, olen auringon lapsi.

Tänä vuonna jokin on kuitenkin erilailla. Syytän taas joogaa. Hyväksyn, että energiatasoni on heikompi kuin muina vuodenaikoina, ja annan sen olla. Entisaikaan ihmiset kai nukkuivat auringon mukaan. Se tuntuu jokseenkin järkevältä idealta näin joulukuun keskellä.

Joulukuun teemani onkin pysähtyminen. Paketoin vuoden mielessäni, päästän siitä vähitellen irti. Annan joidenkin asioiden mennä sen mukana, jotain otan mukaani. Nyt ei ole uuden aika, suunnitelmat odottakoon ensi vuotta ja uutta energiaa. 

Kun katselee vastaantulijoita, näkee paljon mustaa ja harmaata. Minulle talvi ei kuitenkaan ole väritöntä aikaa, vaikken olekaan voimakkaimmillani. Juuri nyt tarvitsen entistä enemmän ylleni jotain kaunista. Siksi piiloudun pörrötakkiin, siinä on hyvä olla, tuntuu, että se suojaa vähän kaikelta. Viininpunainen lierihattu korvaa pipon, siinä tunnen itseni astetta puetummaksi. Hatut. Mikä ihana idea!

Mitä teille kuuluu?

takki Samsoe & Samsoe, hattu second hand, villapaita Hollannista ja vanha, hame Lindex, kengät Zio

Kuva Sari Kilpiäinen

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Ladataan...

Nojaan painoni käsilleni, olen hivuttanut toisen olkapääni oikean jalkani alle ja nyt nostan varovasti myös toisen jalkani ilmaan. Olen käsieni varassa, jalkani ovat ristissä edessäni ja tunnen hetken itseni voittajaksi. Melkein eight-angle-pose, kahdeksankulmanasana, tai miksi sitä ikinä suomeksi kutsutaankaan. 

Sitten alan kääntää jalkojani toiselle sivulle – ja menetän tasapainoni. Naurattaa vietävästi, sillä tavoin kuin usein nauroi lapsena, mutta ehkä vähän harvemmin aikuisena. On ihanaa leikkiä, eikä haittaa yhtään, etten osaa. 

Toisena päivänä olen ohjatulla joogatunnilla. Kolmiossa, jonka osaan mielestäni aika hyvin. Paha vain, että tällä (kuten edelliselläkin tunnilla) kuulen ohjaajan askeleiden tepsuttelevan luokseni. Hän ottaa kiinni kädestäni, siirtää sen toiseen asentoon, kääntää lantiotani ja sanoo jotain rohkaisevaa. Jep, olen taas huono. Mutta se ei haittaa.

Jooga on opettanut minua tasapainoilemaan käsilläni ja seisomaan päälläni. Ne ovat kuitekin pieniä asioita. Tärkeämmät opetukset ovat henkisiä. Ehkä tärkein niistä on, että se on opettanut minut antamaan itselleni luvan olla huono. 

Lupa olla huono on opetus, joka oli jo ennen joogaa vähitellen alkanut hiipiä elämääni. Olen toipuva perfektionisti, suorittaja, joka halusi aina olla kaikessa paras tai vähintäänkin tosi hyvä. Oli kyse sitten työstä, liikunnasta, painosta, tai mistä muusta ulkoisesta asiasta tahansa, en kestänyt itseäni huonona.

Sitten aloin uupua. En ollut koskaan tyytyväinen mihinkään. Aina oli jotain, mitä voisin tehdä ollakseni vielä parempi. En osannut levätä ja nauttia hetkestä, vain olla. Kun en ollut töissä tai urheilemassa, järjestin illallisia, joilla pöydässä oli kangaslautasliinat ja itsetehtyä omenapiirakkaa (piirakka on tärkeä, koska vihaan leipomista), neuloin itse villatakkeja, askartelin joulukortteja ja kransseja ja ties mitä muuta. Halusin uranaisen lisäksi olla kovassa kunnossa ja täydellinen tyttöystävä. Huonostihan siinä kävi.

Olin hirveän huonolla tuulella, minun oli vaikea nukahtaa, ahdisti eikä mikään tuntunut miltään.

No, sitten elämäni alkoi muuttua. Tein kaikenlaisia isoja elämänmuutoksia ja samalla luovuin täydellisen naisen roolista. Päätin, etten leivo (isänpäivänä yritin kyllä leipoa vegaanisen juustokakun, joka vain vahvisti vanhaa päätöstäni: minä en leivo), en keräile astiastoja, en askartele yhtään mitään, enkä edes neulo, jollen oikeasti löydä sille aikaa (neulomisesta tykkään ihan oikeasti). Myönsin itselleni, etten ole kovinkaan kiinnostunut edellä mainituista asioita. Jos olisi varoissani, söisin mieluiten kaikki ateriani ulkona ja palkkaisin siivoojan. Leipomukset ostan todellakin valmiina.

Lakkasin myös kilpailemasta muiden kanssa. Päätin, että teen parhaani töissä ja muussa tärkeässä, mutten vertaa itseäni toisiin. Ja nautin kaikesta mahdollisimman paljon. 

Vähitellen olen myös lakannut suorittamasta liikuntaa. Olen hyväksynyt, etten ole kaikessa hyvä. Kehoni taipuu toisiin asentoihin vaivatta, toisiin ei mitenkään. Yhtenä päivänä olen voimakas ja jaksan tasapainoilla käsilläni. Toisena tuiskahdan nenälleni, jos yritän. Ja se on hyvä. Se riittää.

Täydellisyyden tavoittelu ja suorittaminen kertoo pelosta. Pelosta, ettei riitä, ettei ole hyvä itsenään. 

Mutta me olemme ja me riitämme. Saamme olla huonoja, ja olemme silti juuri oikeanlaisia. Se on isoimpia opetuksia, jotka elämä (ja jooga) on minulle opettanut.

 

Kuva on joltain kesäiseltä Roots Helsingin joogatunnilta Suomenlinnasta. Vähän ikävä noita aamuja, joina saattoi joogata aurinkolaseissa napakoru vilkkuen. Sen otin 14-vuotiaana salaa vanhemmiltani.

Vaatteet Stadiumista.

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

 

Share

Ladataan...

Ajattelin ennen, että pysyäkseen kunnossa, pitää liikkua hurjana. Mutta ei se ihan niin mene, väitän. 

 

Liikuntaharrastukseni alkoi taaperoikäiseisenä satujumpassa. Viisi-kuusivuotiaana minut laitettiin balettitunneille (en tykännyt yhtään), ja kun vastemielisyyteni lajia kohtaan kävi ilmi, vanhempani päättivät kokeilla, olisiko jää enemmän elementtini. Se oli.

Jäähalli ja muodostelmaluistelu olivat tiivis osa elämääni kymmenisen vuotta. Aina siihen saakka, kunnes yläasteen ja lukion välissä päätin, että en ehdi enää, on paljon kaikenlaista kiinnostavampaa (ja sillä tarkoitin poikia ja bileitä, voi minua).

Noina kymmenenä vuotena ennen tulevaisuuden huonoja valintojani kasvoin kuitenkin liikkumaan monta kertaa viikossa aikaisina aamuina ja myöhäisinä iltoina sekä kaikenlaisina slotteina niiden väliltä. Treenit olivat, kun jääaika oli, eikä niitä jätetty väliin.

Luistelu oli ihanaa! Se oli taidetta jäällä, liikkumista musiikin tahtiin. Se antoi rakkauden urheilua kohtaan, opetti ryhmähenkeä ja kurinalaisuutta ja sen, että liikunta on kiinteä osa elämää. En ikinä vaihtaisi noita vuosia pois. Niinä vuosina olin myös ainakin suhteellisen sinut kehoni kanssa ja yksinkertaisesti rakastin liikkumista. 

Urheilutaustallani (ja paineita kestämättömällä päälläni) kuitenkin ehkä myös selittyy tietynlainen armottomuus, jolla vähän myöhemmin kohtelin itseäni. Olinhan tottunut kilpaurheilussa siihen, että treeneistä ei luisteta. Kun vielä sitten seurustelin yli seitsemän vuotta urheilijan kanssa, liikuntafilosofiani muokkaantui suunnilleen tällaiseksi: paljon ja täysillä, jaksaa, jaksaa! 

 

Olenkin aina ollut se tyyppi, joka juoksee 10 kilometriä, jos on päättänyt juosta 10 kilometriä. Ihan sama vaikka tuntuisi miltä. Sisulla pärjää. 

Kovin hyvältä se ei aina tuntunut, se sisulla treenaaminen. Minulla menivät pitkään laiskuus ja levontarve sekaisin. Jonkin aikaa (tai mitä sitä kaunistelemaan, aika monta vuotta) treenasin, jos oli treenipäivä (melkein aina oli), sitä lajia, joka oli tehokkain. Viisi kovasykkeistä ryhmäliikuntatuntia viikossa oli ihan normikauraa. 

Välilä oli niin vaikea lähteä jumppaan tai lenkille. Mutta lähdin silti. Pyöräilin loskassa ja tuiskussa salille, tein tunnin treenin ja pyöräilin takaisin loskassa ja tuiskussa. Inhosin sitä. Oikeasti treenasin vain, jotta olisin hyvässä kunnossa ja hoikka (olen Kate Moss -sukupolvea, en pepputreeni-sukupolvea).

Noina vuosina kadotin liikunnan ilon. Unohdin, että rakastan taitolajeja, ulkoilua ja vauhtia, että haluan oppia temppuja ja leikkiä ja liikkua musiikin mukana. Urheilusta tuli pakkoa. 

Sain vammoja (olen muun muassa reväyttänyt selkäni core-tunnilla ja saanut kuukauden liikuntakiellon, kun astuin väsyneenä harhaan steppi-laudalta ja nyrjäytin nilkkani ihan kunnolla – silloisesta tilastani kertoo, että jatkoin tunnin loppuun), olin jatkuvasti flunssassa, enkä koskaan kokenut itseäni riittäväksi. Aina oli joku, joka treenasi enemmän, oli vahvempi, juoksi kovempaa. 

Olin usein pettynyt itseeni, enkä enää nauttinut liikkumisesta.

 

Vuosien ja koirien myötä kreisilleni liikkumiselle tuli onneksi lopulta stoppi. Osin siksi, että tajusin, ettei suhteeni liikuntaan ole ihan terve. Osin siksi, etten yksinkertaisesti kaikkien koiralenkkien jälkeen jaksanut enää mitään spinningejä. 

Tänään liikun tavoilla, joista nautin. Kävely, hiihtäminen, pyöräily, jännittävät kehonpainotreenit, jooga (päälläseisontoineen, pitäähän jotain haastetta olla). Rakastan niitä kaikkia. Ne lisäävät elinvoimaani, eivätkä vie sitä.

Olen myös vihdoin oppinut juoksemaan tai oikeammin hölkkäämään rennosti. Otan koirat mukaan, juoksemme tylsät hiekkatiet ja kävelemme polkuosuudet, välillä pysähtelemme. Ennen en olisi koskaan liikkunut näin. Silloin juoksin, jos olin lähtenyt juoksemaan, kellon kanssa ja mahdollisimman kovaa. En ollut kiinnostunut matkasta, vaan tuloksista. Huono tapa elää se. 

Kaikesta huolimatta en silti vieläkään voi kirjoittaa, etten lainkaan enää kokisi pakkoa treenata. Ajattelen edelleen välillä, että tänään pitäisi liikkua. Ja toisinaan teen sitten juuri niin: treenaan väkisin, vaikkei lainkaan huvittaisi. Kerran suorittaja, aina suorittaja, pelkään.

Tänään kuitenkin kuuntelen kehoani ihan eri tavalla kuin koskaan aiemmin ja yritän parhaani ollakseni itselleni kiltti. Se on muuttunut. 

En edelleenkään osaisi olla liikkumatta, mutta en elä liikkuakseni, vaan liikun elääkseni.

Ja useimmiten onneksi vain silloin, kun huvittaa. 

 

Kuva Mona Salminen

Vaatteet saatu Röhnischiltä, kiitos!

 

Lue myös:

Kun ruoasta tulee vankila ja urheilusta uskonto

 

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Share

Pages