Ladataan...

Seuraamassani Ne kesät Intiassa -sarjassa eräällä päähenkilöistä on ikävä aviomies. Yhdessä kohtauksessa tuo ilkimys vähättelee vaimoaan ja painaa tätä alas sanoen: Sinulla on taas sitä aivosumuasi. 

Arvatkaas mitä? Samoin minulla. 

Olen kesästä asti ollut hieman hukassa suuntani kanssa. Olen yrittänyt keskittyä ja keksiä, mihin oikein haluan mennä. Kysynyt itseltäni: Mitä sä Anna oikein haluat?

Vastaus: -

Se, ettei tiedä, mitä elämässään haluaa, ei ole varmasti kovinkaan harvinaista. Mutta minä en pysy tyytyväisenä, jos pysyn pitkään paikallani. Tahdon kehittyä ja kasvaa, kaipaan säännöllisesti uusia haasteita, ja olen lähes aina tiennyt, mikä on seuraava askeleeni. Olen halunnut jotain ja tavoitellut sitä sitten. 

Siksi olen ollut niin hämmentynyt tästä tilastani. Miten niin en tiedä? En ole päättämätön ihminen, ja minussa on on- ja off -kytkimet: olen yleensä joko innoissani asioista tai sitten minua ei kiinnosta vähääkään. Nyt en näe mustaa ja valkoista vaan harmaata. Mikään ei ole tuntunut kauhean kiinnostavalta, muttei kauhean epäkiinnostavaltakaan. Miten sellaisessa tilassa voi saavuttaa mitään? 

Muistatteko Ihmemaan Liisan, joka on eksyksissä ja kysyy neuvoa kissalta? 

Kissa: Minne haluat mennä?

Liisa: En tiedä.

Kissa: Sitten ei ole väliä, minkä reitin valitset. 

Jos ei tiedä, mihin haluaa mennä, sinne on aika vaikea päästä!

Oudon suunnanpuutteen lisäksi on toinenkin ongelma. Olen jo pidempään tiennyt, että minun on tehtävä jotain keskittymiskyvylleni. Olin aikoinaan ihminen, joka uppoutui kirjaan niin, että luki sitä aamuyöhön tajuamatta ajan kulua. Nykyisin hapuilen kännykkää kesken tunnin mittaisen tv-sarjan jakson. Se on kamalaa. 

Aloin epäillä, että kadonnut suuntani ja kadonnut keskittymiskykyni liittyvät jotenkin yhteen, kun luin Mo Gawdatin Onnellisuuden yhtälö -kirjan ja sen innoittamana päätin alkaa keskittyä töissä yhteen asiaan kerrallaan. Sen sijaan, että tehokkuuden nimissä tekisin haastatteluja sopivissa kalenterirakosissa toimituksessa ja kirjoittaisin sitten ne jutuiksi sopivissa kalenterirakosissa seuraavan viikon aikana, aloin toimia kuten toimin toimittajanurani alussa.

Sovin haastattelut aamupäiväksi kahvilaan. Join hyvää kahvia. Juttelin rauhassa tunnin haastateltavani kanssa. Hän lähti, minä tilasin lounaan, pistin kuulokkeet korviin ja Spotifyn soimaan. Kirjoitin jutun. Siihen meni tunnista kahteen. Kello kahteen mennessä olin takaisin toimituksessa ja tehnyt työn, joka oli ennen helposti seissyt odottamassa useita päiviä, koska seuraava kalenterimerkintä, meili tai jotain muuta tuli kirjoittamisen tielle. 

Tein myös toisen muutoksen: suljin sähköpostin ilmoitukset. Saan päivässä kymmeniä meilejä. Jos jokaisen meilin saapuessa avaan sen ja vastaan siihen, työskentelyni keskeytyy ihan koko ajan. Ei ole kovin yllättävää, että keskittymiskyky kärsii tuolla tavoin toimiessa.

Näiden kahden pienen muutoksen ansiosta työtehoni on valtavasti parempi kuin ennen. Minulla jää jopa aikaa suunnitella asioita! Ajatukseni juoksevat kirkkaammin. Ajattelen paremmin. Olen älykkäämpi.

Aivosumu ei ole silti kokonaan kadonnut. Syy: sosiaalinen media. Kännykkä. Jatkuva tavoitettavissa olo. 

Tässä kohtaa on pakko tunnustaa, että kärsin vakavahkosta someriippuvuudesta. Katson kännykkää ihan varmasti kymmeniä kertoja päivässä, etenkin Instagramia ja Pinterestiä. Teen sen aivottomasti, en oikeastaan edes halua mennä sinne, mutta ennen kuin huomaankaan, olen avannut puhelimen ja selailen kuvavirtaa. 

Pahinta on, etten halua olla siellä kuvavirrassa. Haluan joogata, kirjoittaa, lukea. Kaikkein eniten haluan selvittää pääni ja ajatella kirkkaammin. 

Tästä johtuen vannoin pyhästi, että käyn Instagramissa kolme kertaa päivässä ja Pinterestissä kerran (jotain karkkia piti toki jättää). Olen jälleen alkanut kytkeä puhelimen lentotilaan illalla. 

Kun teen jotain, yritän tehdä vain sitä ja tehdä sen niin hyvin kuin mahdollista. Olla täysin läsnä. 

Se on suurin toiveeni ja tavoitteeni tälle vuodelle: olla tässä, tehdä yhtä asiaa kerrallaan, päästä eroon aivosumusta ja lopettaa multitaskaaminen. Olen ihan satavarma, että se on tapa moninkertaistaa tehokkuuteni ja luovuuteni ja sieltä jostain löytyy myös kadottamani suunta.

Oikeastaan se taitaa näkyä jo. Värit näyttävät kirkkaammilta, innostukseni on palannut. 

Jotain uutta on tulossa, tunnen sen.

 

Kuva Satu Nyström, käsittely minä

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

 

 

Share

Ladataan...

Halusin näin vuoden viimeisinä päivinä muistuttaa yhdestä asiasta. Rakkaudesta. Sitä on, olen varma siitä. Kirjoitin aiheesta pitkän tekstin, mutta lopulta pyyhin lähes kaiken pois. Yksi kysymys riittää:

Mitä toivoisit kaikkein eniten?

Vastaisitko: toivoisin rakkautta?

Jos vastaisit, todistit juuri rakkauden voiman. Jos kaiken sen jälkeen, mitä olemme kokeneet, pystymme vielä uskomaan ja toivomaan, niin varmasti olemme vahvoja ja osaamme rakastaa. Ja jos osaa rakastaa, saa rakkautta takaisin. Muistathan, että se on jo täällä, kaikkialla ympärillämme. Lumisateessa, metsään loikkivissa kauriissa, leikkivissä lapsissa, vastaan kävelevissä ihmisissä, meren aalloissa, sohvalle kiivenneissä koirissa. Rakkaus on sinussa.

Ehkä juuri tänään lähdet ulos, kävelet kaupungin katua, ja vastaan tulee joku toinen, joka myös osaa rakastaa. 

Koskaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Mutta kun rakkautta on, ja sitä on, kaikki on hyvin. 

Ihanaa uuden vuoden odotusta ja vuoden viimeisiä, murmelit!

 

Ehkä haluat lukea myös tämän: Rakkaudesta, osa tsiljoona

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Ladataan...

Nojaan painoni käsilleni, olen hivuttanut toisen olkapääni oikean jalkani alle ja nyt nostan varovasti myös toisen jalkani ilmaan. Olen käsieni varassa, jalkani ovat ristissä edessäni ja tunnen hetken itseni voittajaksi. Melkein eight-angle-pose, kahdeksankulmanasana, tai miksi sitä ikinä suomeksi kutsutaankaan. 

Sitten alan kääntää jalkojani toiselle sivulle – ja menetän tasapainoni. Naurattaa vietävästi, sillä tavoin kuin usein nauroi lapsena, mutta ehkä vähän harvemmin aikuisena. On ihanaa leikkiä, eikä haittaa yhtään, etten osaa. 

Toisena päivänä olen ohjatulla joogatunnilla. Kolmiossa, jonka osaan mielestäni aika hyvin. Paha vain, että tällä (kuten edelliselläkin tunnilla) kuulen ohjaajan askeleiden tepsuttelevan luokseni. Hän ottaa kiinni kädestäni, siirtää sen toiseen asentoon, kääntää lantiotani ja sanoo jotain rohkaisevaa. Jep, olen taas huono. Mutta se ei haittaa.

Jooga on opettanut minua tasapainoilemaan käsilläni ja seisomaan päälläni. Ne ovat kuitekin pieniä asioita. Tärkeämmät opetukset ovat henkisiä. Ehkä tärkein niistä on, että se on opettanut minut antamaan itselleni luvan olla huono. 

Lupa olla huono on opetus, joka oli jo ennen joogaa vähitellen alkanut hiipiä elämääni. Olen toipuva perfektionisti, suorittaja, joka halusi aina olla kaikessa paras tai vähintäänkin tosi hyvä. Oli kyse sitten työstä, liikunnasta, painosta, tai mistä muusta ulkoisesta asiasta tahansa, en kestänyt itseäni huonona.

Sitten aloin uupua. En ollut koskaan tyytyväinen mihinkään. Aina oli jotain, mitä voisin tehdä ollakseni vielä parempi. En osannut levätä ja nauttia hetkestä, vain olla. Kun en ollut töissä tai urheilemassa, järjestin illallisia, joilla pöydässä oli kangaslautasliinat ja itsetehtyä omenapiirakkaa (piirakka on tärkeä, koska vihaan leipomista), neuloin itse villatakkeja, askartelin joulukortteja ja kransseja ja ties mitä muuta. Halusin uranaisen lisäksi olla kovassa kunnossa ja täydellinen tyttöystävä. Huonostihan siinä kävi.

Olin hirveän huonolla tuulella, minun oli vaikea nukahtaa, ahdisti eikä mikään tuntunut miltään.

No, sitten elämäni alkoi muuttua. Tein kaikenlaisia isoja elämänmuutoksia ja samalla luovuin täydellisen naisen roolista. Päätin, etten leivo (isänpäivänä yritin kyllä leipoa vegaanisen juustokakun, joka vain vahvisti vanhaa päätöstäni: minä en leivo), en keräile astiastoja, en askartele yhtään mitään, enkä edes neulo, jollen oikeasti löydä sille aikaa (neulomisesta tykkään ihan oikeasti). Myönsin itselleni, etten ole kovinkaan kiinnostunut edellä mainituista asioita. Jos olisi varoissani, söisin mieluiten kaikki ateriani ulkona ja palkkaisin siivoojan. Leipomukset ostan todellakin valmiina.

Lakkasin myös kilpailemasta muiden kanssa. Päätin, että teen parhaani töissä ja muussa tärkeässä, mutten vertaa itseäni toisiin. Ja nautin kaikesta mahdollisimman paljon. 

Vähitellen olen myös lakannut suorittamasta liikuntaa. Olen hyväksynyt, etten ole kaikessa hyvä. Kehoni taipuu toisiin asentoihin vaivatta, toisiin ei mitenkään. Yhtenä päivänä olen voimakas ja jaksan tasapainoilla käsilläni. Toisena tuiskahdan nenälleni, jos yritän. Ja se on hyvä. Se riittää.

Täydellisyyden tavoittelu ja suorittaminen kertoo pelosta. Pelosta, ettei riitä, ettei ole hyvä itsenään. 

Mutta me olemme ja me riitämme. Saamme olla huonoja, ja olemme silti juuri oikeanlaisia. Se on isoimpia opetuksia, jotka elämä (ja jooga) on minulle opettanut.

 

Kuva on joltain kesäiseltä Roots Helsingin joogatunnilta Suomenlinnasta. Vähän ikävä noita aamuja, joina saattoi joogata aurinkolaseissa napakoru vilkkuen. Sen otin 14-vuotiaana salaa vanhemmiltani.

Vaatteet Stadiumista.

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

 

Share

Pages