Ladataan...

Eräänä kesäiltana pyöräilin Katajanokalta kotiin. Kanavarannan terassit olivat täynnä ihmisiä, kello oli ehkä kahdeksan, yhdeksän, jotain niillä main. Oli lämmin, sellainen täydellinen hetki, kun kesä on vasta alussa, eikä sen loppumisesta tarvitse huolehtia. Minulla oli sininen kukkatoppi ja risaiset farkut, puikkelehdin pyörälläni ihmisten välistä ja katselin laituriin kiinnitettyjä huviveneitä. Olin kauhean onnellinen. Vapaa ja onnellinen. 

Ja tässä kohtaa joudun tuottamaan teille pettymyksen, sillä ilta ei pääty siihen, että tapasin unelmieni miehen ja tajusin, että hitot vapaudesta. 

Sen sijaan tajusin jotain muuta. Pyöräilin nähkääs eteenpäin ja mietin, että miten ihanaa elämä voikaan olla, miten täynnä rakkautta, vaikkei elämässäni juuri silloin ollut mitään romanttista kuviota. En ole ikinä oikein kunnolla sisäistänyt ajatusta siitä, että rakkaus on kaikkialla. Mutta tuona iltana ymmärsin, mitä sillä tarkoitetaan.

En kaivannut elämääni ketään. Olin vain tosi onnellinen ja autuaan tietämätön siitä, mitä ja keitä kesä oli vielä tuova tullessaan. Se oli niitä lyhyitä välähdyksenomaisia hetkiä, joina on vähän aikaa yhtä kaiken kanssa ja ymmärtää, mistä tässä kaikessa on kyse. Ja sitten hetki katoaa ja tunne ja varmuus sen mukana ennen kuin ne ehtii painaa kunnolla mieleensä, jotta niitä voisi käyttää myöhemmin. Sitten kun epäusko iskee, ja iskeehän se. Joskus nopeammin kuin kuvittelisikaan. 

Sinä iltana ajattelin, että rakkaus on tässä nyt ja aina, jos vain rakastan. Minussa. Kaikessa. 

Se on oikeasti aika yksinkertainen asia, ei lainkaan niin monimutkainen ja hankala kuin minkä me siitä teemme. Rakkaus on sitä, että rakastaa. Kaikkea, ei vain sitä yhtä seksikästä tyyppiä. 

Kun suhde päättyy, sanotaan usein, että rakkaus loppui. Mutta ei rakkaus lopu. Ihmissuhteet päättyvät. Rakkaus ei ole jotain, joka on sidottu yhteen ihmiseen ja jota on vain niillä, jotka ovat onnistuneet löytämään sen oikean, siis sen tyypin, jonka sankaritar aina sitten lopulta suurien vaikeuksien jälkeen saa kirjan tai leffan lopussa. Okei, elämä muistuttaa joskus romanttista komediaa, mutta hei: fiktio fiktiona kuitenkin. Ja ne vaikeudet sitten. Ajattelemmeko juuri näiden tarinoiden tähden, että tosirakkaus on mutkikasta ja hankalaa ja vaikeaa ja sydäntäsärkevää. Pyh. En usko yhtään. (Olen kyllä uskonut oman osani aikoinaan, eli ehkä kyse on vain katkeruudesta.)

Mutta takaisin tuohon iltaan, jona ymmärsin kaiken hetkeksi ja sitten taas kadotin sen löytääkseni sen myöhemmin jälleen. Kohta varmaan on taas kadottamisen aika. Siinäkin tapauksessa yritän kuitenkin muistaa, että rakkauden kaava on yksinkertainen:

Mitä enemmän rakastaa, sitä onnellisempi on, sitä enemmän rakkautta näkee, sitä enemmän rakkautta tuntee ja saa. Ehkä siltä ihanalta tyypiltä, ehkä vain maailmalta. Sillä ei ole niin väliä lopulta. 

Koska kun rakkautta on, ja sitä on,

kaikki on hyvin. 

 

 BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Share

Ladataan...

Silläkin uhalla, että leimaudun lopullisesti hörhöksi (olen ehkä kirjoittanut tämän ennenkin) niin kerrottakoon, että uskon universumiin, jonkilaiseen korkeampaan voimaan ja siihen, että kaikki ei ole tässä. 

Elämänfilosofiani mukaan monella asialla on oikeasti jokin tarkoitus. Sen mukaan maailma on aika ihmeellinen.

Se, onko näin oikeasti, ei ole kovin oleellista tämän kirjoituksen kannalta. Oleellista on se, että kun uskon näin, maailma tuntuu ihmeelliseltä. Eli elämäni on kivempaa. 

Tutkimusten mukaan onnellisuus on pitkälti kiinni siitä, mitä ajattelee elämästä. Ihmisellä voi olla päältä katsoen kaikki, ja hän voi silti olla onneton. Ja päin vastoin. Itsensä voi jossain määrin ajatella onnelliseksi tai onnettomaksi.

Me luomme osittain itse oman todellisuutemme.

Siksi sillä, mihin uskoo, on merkitystä. 

Siksi uskon ihmeelliseen.

Uskotko sinä?

 

Kuva on Sintrasta, joka on maagisimpia paikkoja, joissa olen käynyt. 

 

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Share

Ladataan...

Epäilen, että menneisyydessäni on montakin ihmistä, jotka eivät tajunneet satuttaneensa minua. En näet koskaan kertonut sitä heille. Halusin olla cool girl.

Cool girl on ystäväni määritelmä ihmiselle, joka suhtautuu kaikkeen, no coolisti. Ei näytä negatiivisia tunteitaan, ei vaadi, ei tarvitse. Tai korjaus: cool girl esittää, ettei hänellä ole negatiivisia tunteita, eikä hän tarvitse mitään eikä ketään. 

Minun on aina ollut vaikea näyttää olevani haavoittuvainen ja kertoa tunteistani. Olen mieluummin hymyillyt tai paennut, jatkanut matkaa pää pystyssä. Ajattelin pitkään, että tapahtukoon mitä tahansa, kunhan vain säilytän ylpeyteni.

En myöskään halunnut olla muille vaivaksi. Tuumailin, että en tahdo hankaloittaa kenenkään toisen elämää tarvitsevuudellani. Joten esitin sitten, että en tarvitse. Mitään. Olenhan se tyttö, joka aina pärjää.

Mutta kyllä minuun silti sattuu.

Aloin tuumailla, että coolgirliys ei ole pelkästään hyvä juttu, kun minulle toistuvasti sanottiin tämän kaltaisia lauseita:

”Sä olet niin hygge.”

”Vaikea kuvitella sua vihaisena.”

Sen lisäksi, etten kertonut mielelläni omista tunteistani, yritin myös usein arvailla, mitä joku toinen ajattelee, mutta jätin kysymättä kuitenkin. Eihän se nyt olisi ollut coolia, sillä se olisi kertonut, että olenkin ihminen ja tarvitsen jotain. Tästä arvailusta seurasi elämääni valtava määrä stressiä, epävarmuutta ja ahdistusta. Kaikki ihan turhaan. Olisin päässyt tuskistani todella paljon nopeammin vain avaamalla suuni ja kertomalla, miltä tuntuu ja mitä ajattelen. 

Inhoan konflikteja ja inhoan näyttää haavoittuvaisuuteni. Olen kuitenkin vähitellen huomannut, että paljon enemmän inhoan arvailemista.

Jos ei kerro tunteistaan ja ajatuksistaan ja arvailee toisten ajatuksia ja tunteita, silloin ei kanna omaa vastuutaan tapahtumista. On väärin olettaa, että kukaan osaisi lukea ajatuksiasi tai ymmärtää tunteitasi, jos et kerro niitä hänelle. Se on vastuun pakoilua. Eikä oikeasti kovin coolia. Silloin myös luovuttaa vallan pois: antaa asioiden tapahtua itselleen sen sijaan, että toimisi aktiivisesti elämänsä eteen. 

Ajattelin pitkään, että omista tunteista ja toiveistaan kertominen on ahdistavaa. 

Oikeasti se on vapauttavaa. Kun kertoo, mitä ajattelee ja mitä tuntee, säästää hirveästi energiaa, jonka voi käyttää johonkin paljon parempaan kuin tunteiden salailuun ja arvailuun.

Minulla ja sinulla ja meillä kaikilla on oikeus tuntea ja tarvita. Esittämällä coolia pettää itsensä. Pelkää, ettei tule hyväksytyksi sellaisena kuin oikeasti on: epätäydellisenä, mutta ihanana. Ei anna itsensä olla kokonainen, olla ihminen.

Tunteista puhuminen on yksi tapa ottaa elämä omiin käsiin. Inhoan sitä varmaan ikuisesti, 

mutten aio enää paeta sitä. 

 

Kuva: Saara Helkala

 

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Share

Pages