Ladataan...

Suhtaudun selluliittiin vähän samoin kuin kaloreiden laskemiseen: en laske kaloreita, enkä ajattele selluliittia. Olen nykyisin sitä mieltä, että minulla on sileät reidet ja muutenkin kaunis vartalo. Se johtuu siitä, että useimpina päivinä en etsi vartalostani virheitä. Koska se ken virheitä etsii, se virheitä löytää.

Jos takareisiäni katsoo kriittisesti kirkkaassa valossa, niin eiväthän ne ihan sileät ole. Minulla, kuten lähes jokaisella naisella, on selluliittia. Sitä pahista, jota vastaan meidät on opetettu taistelemaan. Ja mehän taistelemme – tai nuorempi minä ainakin taisteli.

Olen kuivaharjannut ihoani, levittänyt sille litroittain selluliittigeeliä ja laihduttanut itseni liian pieneksi. Selluliitti ei kadonnut mihinkään edes silloin, kun painoindeksini oli 19 ja näytin melko pahalta.  

Kummallista on itse asiassa se, että ainoa asia, mikä sellulliittia on takareisissäni vähentänyt, on ikä: minulla on nykyisin sileämmät reidet kuin koskaan ennen. Suurin selluliitinpoistaja löytyy nimittäin mielestäni. 

Selluliitti on päänsisäinen ongelma. Se on juuri niin suuri haitta kuin minkä siitä tekee. Jos sitä etsii itsestään tai muista, niin varmasti löytää. Lähes jokaisella naisella kun on sitä. Joillain miehilläkin muuten. Se ei myöskään ole mikään uusi ilmiö, sitä on ollut kaiketi aina. Katso vaikka Rubensin kuuluisia maalauksia naisvartalosta. Hoikkia? Ei. Sileitä? Ei. 

Selluliittia vastaan taisteleminen on sukua korseteille, typistetyille jaloille, ylilaihalle kauneusihanteelle, rinta- ja peppuimplanteille, poistetuille kylkiluille ja ties mille muulle. Sen demonisoinnin sanoma on, että naisen vartalo (ja nainen!) ei kelpaa sellaisena kuin on, sille pitää tehdä jotain. Mutta miksi?

Ehkä siksi, että naiset keskittyisivät taistelemaan selluliittia vastaan ja jättäisivät tärkeämmät taistelut taistelematta. Miksi naisvartaloa ylipäätään on aina haluttu muokata, miksi aina on ollut mahdottomia kauneusihanteita? Ei ainakaan naisten voimauttamiseksi.

Typistettyihin jalkoihin verrattuna selluliitti ei kuulosta kovin pahalta jutulta. Mutta se kuitenkin estää monia meistä hyväksymästä itseään sellaisena kuin olemme. 

Minä en aio haaskata yhtään hetkeä elämästäni kehoni haukkumiseen ja selluliitin etsimiseen. Tai edes kuivaharjaamiseen. 

Minulla on sellulliittia, ja niin luultavasti sinullakin. Useimmilla meistä on. Mutta mitä siitä. Ollaan ylpeitä vartaloistamme ja rakastetaan niitä, jooko? Ja keskitetään voimavaramme vaikka maailman pelastamiseen tai hyvän elämän elämiseen. 

Trendi ja Lily haluavat kumota selluliittiin liittyvän stigman. Siksi aloitamme #MuhkuraManifesti-kampanjan, jolla kannustamme kaikkia tulemaan selluliittikaapista. Lue lisää Toimituksen blogista. 

Katso myös video aiheesta!

 
Ja jos kehonkuva ja vartalo mietityttävät muuten, haluat ehkä lukea myös tämän: Kun ruoasta tulee vankila ja urheilusta uskonto.
 
Kuva Saara Helkala
 
BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Ladataan...

Ajattelin ennen, että pysyäkseen kunnossa, pitää liikkua hurjana. Mutta ei se ihan niin mene, väitän. 

 

Liikuntaharrastukseni alkoi taaperoikäiseisenä satujumpassa. Viisi-kuusivuotiaana minut laitettiin balettitunneille (en tykännyt yhtään), ja kun vastemielisyyteni lajia kohtaan kävi ilmi, vanhempani päättivät kokeilla, olisiko jää enemmän elementtini. Se oli.

Jäähalli ja muodostelmaluistelu olivat tiivis osa elämääni kymmenisen vuotta. Aina siihen saakka, kunnes yläasteen ja lukion välissä päätin, että en ehdi enää, on paljon kaikenlaista kiinnostavampaa (ja sillä tarkoitin poikia ja bileitä, voi minua).

Noina kymmenenä vuotena ennen tulevaisuuden huonoja valintojani kasvoin kuitenkin liikkumaan monta kertaa viikossa aikaisina aamuina ja myöhäisinä iltoina sekä kaikenlaisina slotteina niiden väliltä. Treenit olivat, kun jääaika oli, eikä niitä jätetty väliin.

Luistelu oli ihanaa! Se oli taidetta jäällä, liikkumista musiikin tahtiin. Se antoi rakkauden urheilua kohtaan, opetti ryhmähenkeä ja kurinalaisuutta ja sen, että liikunta on kiinteä osa elämää. En ikinä vaihtaisi noita vuosia pois. Niinä vuosina olin myös ainakin suhteellisen sinut kehoni kanssa ja yksinkertaisesti rakastin liikkumista. 

Urheilutaustallani (ja paineita kestämättömällä päälläni) kuitenkin ehkä myös selittyy tietynlainen armottomuus, jolla vähän myöhemmin kohtelin itseäni. Olinhan tottunut kilpaurheilussa siihen, että treeneistä ei luisteta. Kun vielä sitten seurustelin yli seitsemän vuotta urheilijan kanssa, liikuntafilosofiani muokkaantui suunnilleen tällaiseksi: paljon ja täysillä, jaksaa, jaksaa! 

 

Olenkin aina ollut se tyyppi, joka juoksee 10 kilometriä, jos on päättänyt juosta 10 kilometriä. Ihan sama vaikka tuntuisi miltä. Sisulla pärjää. 

Kovin hyvältä se ei aina tuntunut, se sisulla treenaaminen. Minulla menivät pitkään laiskuus ja levontarve sekaisin. Jonkin aikaa (tai mitä sitä kaunistelemaan, aika monta vuotta) treenasin, jos oli treenipäivä (melkein aina oli), sitä lajia, joka oli tehokkain. Viisi kovasykkeistä ryhmäliikuntatuntia viikossa oli ihan normikauraa. 

Välilä oli niin vaikea lähteä jumppaan tai lenkille. Mutta lähdin silti. Pyöräilin loskassa ja tuiskussa salille, tein tunnin treenin ja pyöräilin takaisin loskassa ja tuiskussa. Inhosin sitä. Oikeasti treenasin vain, jotta olisin hyvässä kunnossa ja hoikka (olen Kate Moss -sukupolvea, en pepputreeni-sukupolvea).

Noina vuosina kadotin liikunnan ilon. Unohdin, että rakastan taitolajeja, ulkoilua ja vauhtia, että haluan oppia temppuja ja leikkiä ja liikkua musiikin mukana. Urheilusta tuli pakkoa. 

Sain vammoja (olen muun muassa reväyttänyt selkäni core-tunnilla ja saanut kuukauden liikuntakiellon, kun astuin väsyneenä harhaan steppi-laudalta ja nyrjäytin nilkkani ihan kunnolla – silloisesta tilastani kertoo, että jatkoin tunnin loppuun), olin jatkuvasti flunssassa, enkä koskaan kokenut itseäni riittäväksi. Aina oli joku, joka treenasi enemmän, oli vahvempi, juoksi kovempaa. 

Olin usein pettynyt itseeni, enkä enää nauttinut liikkumisesta.

 

Vuosien ja koirien myötä kreisilleni liikkumiselle tuli onneksi lopulta stoppi. Osin siksi, että tajusin, ettei suhteeni liikuntaan ole ihan terve. Osin siksi, etten yksinkertaisesti kaikkien koiralenkkien jälkeen jaksanut enää mitään spinningejä. 

Tänään liikun tavoilla, joista nautin. Kävely, hiihtäminen, pyöräily, jännittävät kehonpainotreenit, jooga (päälläseisontoineen, pitäähän jotain haastetta olla). Rakastan niitä kaikkia. Ne lisäävät elinvoimaani, eivätkä vie sitä.

Olen myös vihdoin oppinut juoksemaan tai oikeammin hölkkäämään rennosti. Otan koirat mukaan, juoksemme tylsät hiekkatiet ja kävelemme polkuosuudet, välillä pysähtelemme. Ennen en olisi koskaan liikkunut näin. Silloin juoksin, jos olin lähtenyt juoksemaan, kellon kanssa ja mahdollisimman kovaa. En ollut kiinnostunut matkasta, vaan tuloksista. Huono tapa elää se. 

Kaikesta huolimatta en silti vieläkään voi kirjoittaa, etten lainkaan enää kokisi pakkoa treenata. Ajattelen edelleen välillä, että tänään pitäisi liikkua. Ja toisinaan teen sitten juuri niin: treenaan väkisin, vaikkei lainkaan huvittaisi. Kerran suorittaja, aina suorittaja, pelkään.

Tänään kuitenkin kuuntelen kehoani ihan eri tavalla kuin koskaan aiemmin ja yritän parhaani ollakseni itselleni kiltti. Se on muuttunut. 

En edelleenkään osaisi olla liikkumatta, mutta en elä liikkuakseni, vaan liikun elääkseni.

Ja useimmiten onneksi vain silloin, kun huvittaa. 

 

Kuva Mona Salminen

Vaatteet saatu Röhnischiltä, kiitos!

 

Lue myös:

Kun ruoasta tulee vankila ja urheilusta uskonto

 

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Share

Ladataan...

Yhteistyössä Pur Hyvinvointikauppa

 

Kävin viime viikolla ayurvedalääkäri Pardaman Sharman ayurvedisessä konsultaatiossa Pur Hyvän Olon -hoitolassa. Ayurveda on kiehtonut minua jo pitkään ja olen halunnut selvittää oman kehotyyppini. Olen tehnyt netissä lukemattomia testejä ja saanut tulokseksi välillä pitta välillä vata. Päättelin itsekseni, että minussa on noita molempia, mutta halusin varmistuksen asialle. 

Ayurveda-filosofian mukaan jokainen ihminen edustaa yhtä kolmesta doshasta tai on niiden sekoitus. Nuo kolme doshaa ovat:

Vata on luonteeltaan kylmä, kuiva, nopea, epäsäännöllinen ja muuttuva ja ruumiinrakenteeltaan hento ja kapea. Hänellä on epäsäännöllinen ruokahalu, ja hän pärjää pitkiä aikoja syömättä. Tyypillisiä ongelmia ovat nivel- ja kuukautiskivut, hormonihäiriöt ja ummetus. Kun vata on tasapainossa, hän on energinen, luova ja innostunut visionääri. Kun vata on epätasapainossa, hän multitaskaa, muttei keskity oikein mihinkään eikä saa asioita vietyä loppuun, häntä ahdistaa, paleltaa, tekee mieli olla yksin, eikä hän halua syödä mitään.

Pitta on luonteeltaan voimakas, kuuma, terävä ja ruumiinrakenteeltaan sopusuhtainen, keskikokoinen ja lihaksikas. Pitalla on hyvä ruoansulatus, hän syö hyvin ja lihoo helposti. Kun pitta on tasapainossa, hänellä on hyvä keskittymiskyky, hän on päämäärätietoinen, seikkailunhaluinen, intohimoinen ja luontainen johtaja. Kun pitta on epätasapainossa, hän voi olla vihainen, ylihuolehtiva, stressaantunut, äkkipikainen, ylisuorittaa ja ylianalysoida. Kehossa se näkyy vatsavaivoina, migreeninä, kilpirauhasongelmina, hormonihäiriöinä ja ylensyöntinä. 

Kapha on luonteeltaan vakaa, raskas, hidas ja kylmä. Hän on kehotyypeistä isokokoisin, hänellä on hidas ruoansulatus. Hänen ihonsa on kaunis. Kun kapha on epätasapainossa, se aiheuttaa ylipainoa, astmaa, sydän- ja verisuonisairauksia, muutosten vastustamista, laiskuutta ja allergioita. Kun kapha on tasapainossa, hän on kestävä, rauhallinen, rakastava, kärsivällinen. Hän pitää rutiineista.

Tiesin ennen konsultaatiota, että olin mitä olin, kapha en ole, tai maailmassa ei ole mitään järkeä. Olen nopea, ylisuorittava, ylianalysoiva, vahva, keskikoinen, sopusuhtainen, seikkailunhaluinen, intohimoinen, luova, ailahteleva, en oikein kestä rutiineja vaan tylsistyn nopeasti ja syön paljon, mutten kyllä liho siitä helposti. Mielestäni tämä yhtälö kuulostaa ihan pitta-vatalta, mutta Pardaman oli eri mieltä.

Hän tarttui käteeni, katsoi pois päin ja naputteli rannettani sormillaan. Kuunteli pulssiani. Sitten hän alkoi esittää minulle kysymyksiä:

Onko sinulla herkkä iho? 

Ei.

Vaihdatko aina mukaviin vaatteisiin heti, kun tulet kotiin? 

Kyllä.

Heräätkö välillä keskellä yötä ja alat huolehtia jostain turhasta?

Kyllä.

Huolehditko ylipäätään turhasta, vaikka elämässä on kaikki hyvin?

Kyllä.

Voiko vatsasi hyvin?

Ei.

Oletko tunteellinen luonne?

Kyllä.

Oletko levoton?

Kyllä.

Nukutko vähissä vaatteissa, koska on kuuma?

Kyllä. 

Ja sitä rataa.

Sitten hän piirsi paperille viisi elementtiä: ilman ja eetterin, jotka symbloivat vataa, tulen, joka symboloi pittaa, veden, joka symboloi pittaa sekä kaphaa ja maan, joka symboloi kaphaa. Sen jälkeen hän veti yli ensin maan ja veden. Et ole kapha. (Haha, tiesinhän.) Mutta sitten hän veti yli ilman ja eetterin. Et ole vata. (Hmm, olin ihan varma, että olen vähän. Netissä sanottiin niin.) Tulta hän ei vetänyt yli. 

Olet pitta ja olet epätasapainossa. Sinussa on liikaa tulta. (No kidding, tämä ei tullut yllätyksenä. Se liika tuli siis.)

Se, että se johtuu liiasta pittasta, on sen sijaan minulle uutta. Hyvä uutinen on, että tulen voi tasapainottaa. Huono uutinen on, että:

- nukkumaanmenoaika on klo 22 ja ylös pitää nousta klo 6-8.

- en saa juoda kahvia enkä alkoholia

- enkä syödä ruisleipää, pähkinöitä, tulisia ruokia, kikherneitä, sipulia, kiiviä, banaania, tomaattia, porkkanaa, minttua, oliivia, tummaa riisiä, hunajaa...lista on kauhean pitkä ja hyvin masentava. Tosin hyviäkin asioita kuulin: saan syödä vehnää, rusinoita ja taateleita! Nam. 

Osan ruoka-aineista kyllä suostuin heivaamaan siltä istumalta, sillä ilman konsultaatiotakin tiesin, että sipulit, kikherneet, chili ja porkkana eivät sovi vatsalleni. Kahvinkulutustanikin suostun vähentämään, mutta kun viikonloppuna juon matchalaten ja huomaan, että sekin on kiellettyjen listalla, masennun. Elämä ilman kofeiinia? Selviääkö siitä?

Saan muitakin ohjeita, paljon mukavampia sellaisia. Alan juoda joka ilta lämmintä kauramaitoa kardemummalla, kurkumalla ja fenkolilla maustettuna. Kookosöljyä pitäisi hieroa koko kehoon monta kertaa viikossa. Harrastan jo valmiiksi juuri niitä liikuntamuotoja, jotka ovat minulle hyväksi: joogaa ja luonnossa kävelyä koirien kanssa. Uintikin olisi hyväksi, mutta en tykkää siitä lainkaan. 

Minun pitäisi tehdä yhtä asiaa kerrallaan ja vältellä tiukkoja työaikoja, sillä ne saavat minut tuntemaan olevani vankilassa (totta, mutta mitenhän viestin tämän pomolleni?). Kotini pitää olla järjestyksessä, ja sinne ei kannata kerätä liikaa tavaraa. Ja sitten: minun pitää olla vähemmän kriittinen itseäni kohtaan. Höllätä vähän. (Joo, yritän. Ei oo helppoa!)

Lopuksi keskustelemme vielä ayurvedasta, joogasta ja karmasta. Se on ihanaa. Tuntuu näes aina hyvältä, kun joku jakaa ajatukseni elämästä. 

Kerron Pardamanille, että en syö lihaa enkä kananmunia ja välttelen maitotuotteita, mutta kalaa syön joskus. Sen hän neuvoo jättämään pois, koska olen joogi, eikä se sovi väkivallattomaan elämäntapaan. Ayurvedassa suositellaankin yleisesti kasvisruokavaliota, ja mielenrauha yhdistetään väkivallattomuuteen. 

Aion nyt alkaa soveltaa näitä oppeja käytäntöön. En 100 prosenttisesti, ei tule onnistumaan. Ahdistuin jo ensimmäisenä työpäivänä konsultaation jälkeen, kun ruokalan kasvislistalla oli hummusta (kikheneet kielletty), chilitofua (chili kielletty) ja halloumia (välttelen muutenkin maitotuotteita ja halloumi kielletty). Mutta ehkä 70 prosenttia, se voisi onnistua. Heivasin nuo ruoka-aineet, jotka jo edellä mainitsin ja yritän vakavasti vähentää kahvinjuontia. Nukkumisajoistakin yritän pitää kiinni. Tiedän, että se tekisi minulle hyvää. Itse asiassa tiedän, että varmaan nämä kaikki ohjeet tekisivät minulle hyvää. Moni kielletty asia nimittäin on sellainen, jonka tunnen tekevän minulle pahaa. Niiden välttely itsekurittomalla luonteellani voi kuitenkin tuottaa hieman päänvaivaa. 

Minun pitäisi mennä loppuvuodesta kontrollikonsultaatioon. Katsotaan, olenko yhtään vähemmän tulinen siihen mennessä...

Jos teitä alkoi kiinnostaa, niin ayurveda-konsultaation voi varata Pur Hyvän Olon -hoitolasta.

Noudaattako joku siellä ayurvedistä ruokavaliota? 

 

Kuvassa iltamaito, väkivallattomuutta symboloiva buddha ja kielletty chili. 

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Pages