Ladataan...

 

Lasipulloon pakattu suihkugeeli palasina lattialla, toinen lasipurkki keittiön laatoilla, rasvatahra kalleimmassa takissa, puhelimen ruutu ehjänä viikon, pitsakastiketta valkoisessa silkkikimonossa...why oh why, miksi juuri nyt, kun en oikein voisi ostaa uutta, kysyn ja sitten kohautan olkiani.

Olen alkanut suhtautua aika filosofisesti materiani hajoamiseen. En jaksa hermostua. Kaipa tämä on universumin tapa näyttää se, minkä sellaisina Jurmo-hetkinä jo tiedän: se on vain tavaraa.

Olen nyt tehnyt pari kuukautta nelipäiväistä viikkoa ja saanut siis viidenneksen huonompaa palkkaa kuin yleensä. Se viidennes on aika paljon, vaikka veroprosentti tuleekin vastaan, kun asuu yksin kaksiossa Helsingissä, ruokkii kahta koiraa ja on addiktoinut kauniisiin esineisiin.

Paitsi että tuo viimeinen ei ehkä olekaan enää totta.

Nyt kun minulla on vähemmän rahaa, suojelen sitä enemmän kuin ennen. Ei tee mieli shoppailla, koska joudun valitsemaan, että shoppailenko vai menenkö vaikka Sidewaysiin. 

 

Tähän väliin kerrottakoon, ettei palkkani ole koskaan mikään superhyvä ollut. Siis suhteutettuna asuinpaikkaani ja siihen, että maksan kaiken yksin. Ei minulla esimerkiksi ole varaa ostaa jotain Arelan neuleita, vaikka kuinka haluaisin (kyllä, haluaisin). Tai sitten en osta kuin kaksi vaatetta vuodessa (mikä ehkä tosiaan olikin se pointti). Olen silti aina pitänyt itseäni ihan kivasti toimeentulevana. Tai pidin, ennen kuin puhuin kahden ystäväni kanssa.

Toisen mielestä neljän tonnin palkka ei ole kovin kummoinen. (Minä mietin, että jos (kun!) palkkakuitissani joskus lukee moinen summa, niin JEE.) Ystäväni itse luonnollisesti tienaa varmaan kutosella alkavan rahamäärän kuussa. En ole viitsinyt kysyä, koska olemme niin eri aloilla, ettei sillä ole oikeastaan mitään merkitystä.

Toinen ystäväni ansaitsee tällä hetkellä noin 500 euroa enemmän kuin minä normaalisti. Hän aikoo pyytää palkankorotusta.

Ehkä minunkin pitäisi. 

 

Minun nelipäiväisen viikkoni palkka alkaa kakkosella. Se olisi liian vähän, jos tekisin töitä viisi päivää viikossa. Sillä ei voi shoppailla, matkustella, asua kaksiossa, syödä hyvin ja huolehtia koirista. Mutta sillä voi tehdä kaiken tuon, kun jättää ensimmäisen pois. 

Olen huomannut, että raha on vain rahaa.

 

Kunhan tienaa tarpeeksi, että syö ja asuu hyvin ja on varaa tehdä asioita tässä maailmassa, loppu on aika merkityksetöntä onnellisuudelleni. Kakkoselle tippunut palkkani ei ole tehnyt minua piiruakaan onnettomammaksi, sillä sen mukana on tullut yksi päivä lisää viikonloppuun. Vaikka rakastankin työtäni, yksi oma päivä lisää viikossa on ihana. Sinä päivänä ehdin ajatella, seikkailla, joogata, nähdä kavereita, opiskella, kirjoittaa teille.

Sinä päivänä ehdin elää.

 

PS Kaikki on aika suhteellista, tämäkin. Kuva on Lissabonista, missä oli kauhean kaunista, ihanan lämmintä ja kivan rähjäistä (varmaan, koska ei ole varaa korjata taloja). Siellä olin kakkosella alkavalla palkallani the rich bitch

PPS Luithan Julian jutun rahasta? 

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Ladataan...

 

Okei, tunnustus (taas): olen kukka-addikti. Yksi unelma-ammateistani oli ja on puutarhuri. Tosin ei täällä Suomessa.

Kotonani on epämääräinen lajitelma viherkasveja ja lähes aina leikkokukkia. Olen takuuvarma, että ne tuovat mukanaan hyvää feng shuita. Harmi vain, että niihin saa uppoamaan aikalailla rahaa, jos ostaa uuden kimpun kukkakaupasta joka viikko. 

Noh, minullahan on nyt tämä opiskelubudjetti, eikä siihen oikein mahdu plus 50 eurolla kukkia kuussa (jaahas, yksi rahanreikä havaittu). Sitä paitsi, jos haluaa näyttäviä kimppuja, 50 euroa kuussa ei riitä mihinkään.

Oletko joskus miettinyt, että miksi kukkakimppusi näyttävät jotenkin vaatimattomilta? No tähän pätee sama lainalaisuus kuin tyynyihin: hotellien sängyt näyttävät muhkeilta, koska niissä on jättityynyt. Oma sänky ei voi näyttää samalta 50 x 60 cm lituskoissa. Samoin niissä sisustusjuttujen ja -blogien näyttävissä asetelmissa on paljon erilaisia kukkia. Ja sehän tarkoittaa yhtälailla näyttävää hintalappua.

Muuta ei hätää, minulla on jekku. Marketin viiden euron ohuella kimpullakin voi tehdä taikoja:

Älä laita pientä kimppua yhteen isoon maljakkoon. Jaa se sen sijaan moneksi osaksi. Voit käyttää pikkumaljakkoina esimerkiksi kivoja juomalaseja tai pulloja. Kokoa sitten pariton määrä maljakoita lautaselle tai asettele ne ympäri huonetta. Ai miksi pariton määrä? Jostain syystä pariton luku näyttää asetelmissa vain parillista paremmalta. Sama pätee muuten luetteloon tekstissä. Vink, vink.

Voit myös ostaa kukkaupasta yhden ison kukan. Se ei tarvitse muita rinnalleen. Tai vaikka viisi pientä ruusua ja antaa jokaiselle oman pikkumaljakon. Kesällä kannattaa tietenkin hyödyntää luonnonkukkia. Itse saksin myös tienvierustan pensaita ja puita, krhöm. 

 

Lue myös:

Takaisin kouluun osa 1, eli ajatuksia matkoista ja luopumisesta

Takaisin kouluun osa 2: puhutaanpa rahasta

Bloglovin, Facebook, Instagram

Share

Ladataan...

 

Ajattelen, että saadakseen elämäänsä jotain uutta, on usein luovuttava jostain vanhasta. Kaikkea ei yleensä voi saada, on tehtävä valintoja ja priorisoitava. 

Opiskelen tällä hetkellä ylempää ammattikorkeakoulututkintoa. Koulu kestää vuoden, ja sen voisi periaatteessa suorittaa täyspäivätyön ohessa. Siis jos on tosi kurinalainen ihminen ja on valmis tinkimään vapaa-ajastaan aika paljon. Minä en ole.

Miettiessäni mistä asioista voisin elämässäni luopua, jotta saisin enemmän aikaa opiskeluun, en keksinyt juuri mitään. Paitsi yhden: RAHA. Voin tinkiä tuloistani, jos se mahdollistaa minulle kivemman elämän vuodeksi ja saan sen vuoden aikana suoritettua tämän tutkinnon. 

Niinpä marssin pomoni puheille ja pyysin lyhennettyä työaikaa. Pomo myöntyi, ja teen nyt ainakin jonkin aikaa nelipäiväistä viikkoa. Onneksi minulla on niin mahtava työnantaja, että tämä oli mahdollista. 

Puolet ajasta olen innoissani näistä uusista kuvioistani: nyt todella ehdin opiskella. Mutta sitten iskee kauhu. Saan jatkossa viidenneksen vähemmän rahaa kuussa, eikä vuokra tippunut samalla. Tiedän, että nelipäiväinen viikko vaatii minulta muutoksia elintapoihini ja kulutustottumuksiini. Tällä palkalla ei ostella kivoja vaatteita, kun niitä vastaan tulee, eikä syödä ulkona harva se päivä. 

Sen sijaan tällä palkalla pystyy kyllä ihan hyvin elämään. Ongelma on se, että olen ehtinyt päästä liian hyvin kiinni kolmikymppisen tulorakenteeseen.

Helpommaksi asian tekee se, etten ole koskaan ollut erityisen hulvaton rahankäyttäjä, vaikka ulkopuolisesta se saattaa siltä näyttääkin. Maksan aina ensin laskut ja laitan tietyn summan säästöön. Mutta loppu palkasta katoaakin sitten tililtäni seuraavaan palkkapäivään mennessä suunnilleen viimeistä ropoa myöten. Nyt joudun alkamaan tarkaksi.

Uskon silti pärjääväni, sillä olen uhrannut unelmieni eteen rahaa ennenkin. Kun vaihdoin ammattia lentoemännästä toimittajaksi, palkkani tippui tonnilla. Hyvin silti selvisin ja ihan itse. Silloinen mieheni ei elättänyt minua, mutta tarjosi toki henkistä turvaa. (Luitteko tämän Saaran tekstin? Lukekaa!).

Tonni kuussa oli tuolloin summa, jonka olin valmis maksamaan unelmani toteutumisesta. Nyt viidennes palkastani on se summa.

Vähän toki jännittää, miten tässä käy ja syönkö ennen palkkapäivää viikon kaurapuuroa. Lupaan kertoa teille ratkaisuistani, kunhan pääsen kunnolla tämän pienimuotoisen nuukailun makuun.

Ja jos alkaa liikaa hirvittää, mietin ystävääni. Hän perusti nuorena yrityksen, eli pari ensimmäistä vuotta ilman palkkaa ja nosti pikavippejä maksaakseen työntekijöilleen. Hän oli hyvin rohkea ja päättäväinen ja tiesi mitä tahtoi. Yrityksestä tuli menestys ja ystävästäni todellinen #girlboss.

Minusta ei moiseen riskinottoon olisi, mutta vähän rahaa uskallan kyllä uhrata tälle haaveelleni.

Unelmien toteuttaminen ei ole aina helppoa. Mutta jos uskoo niihin ja on valmis tekemään oikeasti töitä ja luopumaan jostain niiden eteen, niistä voi hyvinkin tulla totta.

 

Lue myös:

Takaisin kouluun osa 1, eli ajatuksia matkoista ja luopumisesta

Mitä tuli tehtyä?

Ja niin me muutuimme

Bloglovin, Facebook, Instagram

Share