Ladataan...

Edellisestä kollaasista on jo aikaa. Sen jälkeen tuli lumi, tuli aurinko, tuli pakkanen. Ihania tyyppejä, kaikki kolme.

Olen vetänyt pipon syvälle päähän, hupun sen päälle, nostanut hartiat korviin ja antanut viiman puhkua voimaansa. Kävelin metsässä sinisen hetken aikaan, toisessa auringon värjätessä puut violetilla. Kirkkaina iltoina vain kuu luo lumelle haaleita varjojaan. Eräänä iltana kävelimme pimeässä, ja äkkiä maisema valaistui. Ihan kuin joku olisi sytyttänyt lampun. Tiedättekö, mistä oli kyse? Minä en tiennyt ennen kuin aloin kävellä pimeän aikaan lumisissa metsissä.

Vaikka lumi loi maailmasta taas omanlaisensa, kauniin ja armottoman, olen ollut vähän surullinen.

Näin kolme metsäkaurista, ne loikkivat siroilla koivillaan hakkuuaukean poikki paikalla, jossa vielä hetki sitten kasvoi kaunis, vanha satumetsä. Keväällä siellä kukki sadoittain valkovuokkoja ja pikkuisia vanamoita, ikivanhoja puita pitkin kiipeili sammalta ja köynnöksiä. Nyt metsää ei enää ole ja minua surettaa. Ne puut myytiin jollekin metsäyhtiölle, tilalla on vain muisto ja vaaleita, vastasahattuja kantoja kuin arpia kauniissa maisemassa.

En halua asua siinä kivikylässä, mikä Helsingistä on tulossa. Huomaan kaipaavani koko ajan enemmän maalle, jonnekin, missä olisi vielä laajoja peltoja ja metsiä, missä ei rakennettaisi kerrostaloa toisensa viereen, halkaistaisi maisemaa yhä uusilla teillä. Kaipaan tilaa, happea, vähemmän ihmisiä, enemmän luontoa.

Se vanha puutalo olisi myös plussaa. Vaikka tiedän, ettei se ole juuri nyt ajankohtaista, minusta tuntuu koko ajan enemmän, että ehkä se silti joskus on. Eksyin ihanille sivuille, Aamu omenatarhassa -blogiin, ja haaveilen taas vähän lisää.

Suloista iltaa, muruset! Kävelkää kuunvalossa, hengittäkää pakkasilmaa ja voikaa hyvin!

 

Share