Ladataan...

 

 

Hei tyypit, oletteko vielä siellä?

Pahoittelut parin viikon hiljaisuudesta. Paljon tapahtui, ja tahdoin pienen hengähdystauon. Lensin Lissaboniin ja takaisin, otin junan Portoon, nukuin monta yötä pastellitalossa, söin aamiaiseksi croissantteja ja vaaleaa leipää, join hirveän määrän kahvia ja aika monta viiniäkin (se siitä ayurvedasta).

Netissä en juuri ollut. Se oli ihanaa, kauhean vapauttavaa. Kurkkasin pari kertaa päivässä, mitä ihmisilleni kuuluu, muuten puhelin oli jossain laukun pohjalla. Menin nukkumaan myöhään ja heräsin myöhään, rakastin sitä.

Sitten tulin Suomeen, säädin itseni työrytmiin, katselin ikävöiden Instagram-kuvia jyrkistä kaduista ja karkinvärisistä kaakeleista ja avasin opinnäytetyön. Se on melkein valmis, vaikka vielä kesällä meinasin heittää hanskat tiskiin ja jättää koko homman sikseen. Niin työläältä se hetkittäin tuntui, ja niin kiehtovalta sitten toisinaan. Vähän kuin elämä itsessään, tuo opiskelu.

Voisin sanoa nyt, että siksi en ole ollut täällä. Koska Lissabon ja koska koulu. Mutta silloin en olisi ihan rehellinen. 

 

 

Toki myöhäisiin iltoihin ja pitkiin aamuihin ja kuumilla tuulisilla kaduilla haahuiluun, kahvin- ja viininjuontiin, portugalilaisten koirien rapsutteluun, leivonnaisten syöntiin ja kulkuneuvoissa istumiseen meni aikaa. Olin sitä paitsi vähän poikki. Menolennon nojasin päätäni ikkunaan kuulokkeet korvissa enkä edes ehtinyt tylsistyä, niin hyvin viihdyin ajatuksissani. Tahdoin olla vain, leijua elämän mukana ja olla hetken ihan tuottamaton. Ja se opinnäytetyökin otti osansa, toki. 

Vaan totuus on, että tarvitsin vähän aikaa miettiäkseni vastausta kysymykseen: Mitä sä Anna oikein haluat. 

Nyt se alkaa olla selvillä. Lopetan tällaiseen ärsyttävään cliffhangeriin ja sanon vain, 

ihanaa olla täällä. Olikin jo ikävä.

 

Kuva minusta: Saara Helkala

 

Lue myös:

Currently under construction

Kotona maan äärissä

 

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

 

 

 

Share