Ladataan...

 

Seisoin saaren korkeimmalle kohdalle pystytetyn juhannussalon juurella, katsoin merelle ja tiesin olevani sivistyneeksi kutsumamme maailman ääressä.

 

Niin kaukana lasitaloista, Helsingin pintapaikoista ja aamuisista vaatekriiseistä kuin ikinä mahdollista. Olin kolmatta viikkoa ilman meikkiä, tukkani oli takussa ja olin hetkeä aiemmin hypännyt kahdeksan tunnin kylmän purjehduksen jälkeen vielä kylmempään mereen, koska en jaksanut lähteä etsimään suihkua. 

Tiesin, että seisoin siinä väärän miehen kanssa, mutta en välittänyt. Ihan sama. Olin niin vapaa kuin ihminen voi olla, niin täynnä elämää, niin onnellinen. Sitä tunnetta varten kannattaa elää.

Kun maailmassa on sellaisia paikkoja kuin Jurmo, täällä on pakko olla magiaa. Jotain paljon enemmän kuin to do -listat, materianhimo ja ärsyttävät pikkuhuolet, joilla olin päiväni täyttänyt. 

Hetken ajan ymmärsin kaiken ja tiesin, ettei juuri yhdelläkään huolellani ole oikeasti mitään merkitystä. 

Meillä kun on tämä maailma. 

 

 

Sitten palasin kotiin, asuntokauppojen ja toimivan netin ääreen. Törmäsin taas omiin odotuksiini, joista en edes tiedä, ovatko ne todella minun. Vai onko ne vain polttomerkitty nahkaani pienestä pitäen niin syvälle, että kuvittelen niiden kuuluvan minulle.

Aloin suunnitella täydellistä vaaleaa kotiani, himoita kaikenlaisia esineitä ja ahdistua siitä, että olen kunnolla yli 30 ja täällä vain huitelen. 

Unohdin Jurmon.

Enkä sitten kuitenkaan ihan unohtanut.

 

 

Viikko Jurmosta lähtömme jälkeen meteoriittiparvi ohitti maan. Siinä Hankoniemen suojaisessa satamassa oli pilkkopimeää. Kohotin katseeni ylös ja annoin kertoa itselleni tähtitaivaasta. Siellä oli Otava ja Pohjantähti, mutta se nopeasti liikkuva kirkas, se on satelliitti. Ajattelin:
 

Saat silti toivoa, sillä toivoa saa aina.

 

Sinäkin yönä olin vapaa. Elin vain, hengitin meri-ilmaa, bongailin taivaankannen ilmiöitä ja join vähän rommia. En olisi halunnut olla missään muualla. 

 

 

En usko, että tänne on tultu suorittamaan ja miettimään, onko minulla nyt kaikki, mikä muillakin on, pitäisikö minun olla jotain, pitäisikö minulla olla jotain. 

Uskon, että tänne on tultu seikkailemaan. Juomaan rommia veneen kannelle, etsimään tähdenlentoja ja katselemaan auringon vaipumista mereen maan äärissä. 


Kohti seikkailuja siis, sanoisin.  

 

(Eivät ne vaatekriisit sitä paitsi koskaan ratkea kuitenkaan.)

 

Kuvat ovat viime kesältä Jurmosta. 

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share