Ladataan...

Olen aika varma, että tulevaisuuden työpaikkani näyttää suunnilleen tältä: läppäri, puhelin (ja tietenkin kahvia). Onko se kiva juttu vai ei, se on kai lähinnä asenteesta kiinni. 

Kun on alalla, joka muuttuu niin nopeasti kuin media-ala tällä hetkellä muuttuu, miettii väkisinkin välillä, että mitähän seuraavaksi? Viekö robotti työni ja sitä rataa.

Kuuntelin aiheesta ihan sairaan hyvän podcastin, josta halusin vinkata teille. Sen nimi on Steal My Job, sitä vetää Marjaana Toiminen ja se kertoo työn tulevaisuudesta. Haastateltavina ovat muun muassa guruni Saku Tuominen, tulevaisuudentutkija Risto Linturi (olen ihastunut kaikkeen tulevaisuusvisiointiin) ja Ellun Kanojen Kirsi Piha

Hyvää kuunneltavaa, lupaan! Steal My Job pelasti sitä paitsi synkeimmät iltalenkkini juuri ennen pakkasia. On paljon inspiroivampaa kävellä puolitoista tuntia tuolla pimeydessä, kun joku puhuu kiinnostavia kuulokkeissani. 

En tiedä, miltä tulevaisuuden työni näyttää, mutta olen satavarma, että se näyttää kiinnostavalta. Innostavalta! Huiman hienolta!!

Uskon, että tulevaisuuden työ on luovaa ja haastavaa. Työ ei katoa, mutta se muuttaa muotoaan. Ajan myyminen rahaa vastaan ehkä katoaa ainakin tällaisilla aloilla. Onhan nyt melko kummaa maksaa ajasta, kun voisi maksaa tuloksesta. 

Visioin myös, että tulevaisuuden työ on aika paljon nykyistä vapaampaa. Mutta vapautta seuraa myös suurempi vastuu. On pystyttävä johtamaan itseään. Suurempi vapaus ei tarkoita laiskottelua, vaan mahdollisuutta tehdä työtä, josta nauttii sellaisina aikoina ja sellaisissa paikoissa, jotka itse valitsee. 

Voin toki olla väärässäkin. Sehän tässä jännää on!

Luotan kuitenkin aika vakaasti siihen, että itseään pitää kehittää jatkuvasti, jos haluaa pärjätä tulevaisuuden töissä. Mutta oikeastaan sana pitää on ihan väärä. Itsensä kehittäminen on aika ihanaa, minusta ainakin. Mikä olisi siistimpää kuin se, että innostuu jostain ihan uudesta, oppii jotain, mitä ei ennen osannut? 

Minulla on hyvä tunne tästä vuodesta, epäilen, että jotain uutta on tulossa. Jos ei muuten, niin ainakin pääni sisälle. Missioni on oppia tänä vuonna uutta. Mennä jotain sellaista kohti, jota en jo osaa. Uskaltaa kokeilla ja epäonnistua, jos niikseen tulee. 

Juuri nyt menen sitä kohti kuuntelemalla podcasteja, opettelemalla visuaalista ilmaisua (huh, tarkoitan kuvankäsittelyä sun muuta sellaista) ja lukemalla dekkareita ruotsiksi. 

Kun oppii jotain uutta (tai muistaa vanhaa, taisin vuonna 2000 kirjoittaa ruotsista ihan hyvän arvosanan), saa enemmän itsevarmuutta ja into oppia lisää kasvaa. 

Ja kun olemme itsevarmoja, taitavia ja innoissamme, 

meitä ei pidättele mikään. 

 

Mitä sinä ajattelet työn tulevaisuudesta? Ja hei: jos tiedät jonkun hyvän podcastin, ilmianna se!

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Ladataan...

Seuraamassani Ne kesät Intiassa -sarjassa eräällä päähenkilöistä on ikävä aviomies. Yhdessä kohtauksessa tuo ilkimys vähättelee vaimoaan ja painaa tätä alas sanoen: Sinulla on taas sitä aivosumuasi. 

Arvatkaas mitä? Samoin minulla. 

Olen kesästä asti ollut hieman hukassa suuntani kanssa. Olen yrittänyt keskittyä ja keksiä, mihin oikein haluan mennä. Kysynyt itseltäni: Mitä sä Anna oikein haluat?

Vastaus: -

Se, ettei tiedä, mitä elämässään haluaa, ei ole varmasti kovinkaan harvinaista. Mutta minä en pysy tyytyväisenä, jos pysyn pitkään paikallani. Tahdon kehittyä ja kasvaa, kaipaan säännöllisesti uusia haasteita, ja olen lähes aina tiennyt, mikä on seuraava askeleeni. Olen halunnut jotain ja tavoitellut sitä sitten. 

Siksi olen ollut niin hämmentynyt tästä tilastani. Miten niin en tiedä? En ole päättämätön ihminen, ja minussa on on- ja off -kytkimet: olen yleensä joko innoissani asioista tai sitten minua ei kiinnosta vähääkään. Nyt en näe mustaa ja valkoista vaan harmaata. Mikään ei ole tuntunut kauhean kiinnostavalta, muttei kauhean epäkiinnostavaltakaan. Miten sellaisessa tilassa voi saavuttaa mitään? 

Muistatteko Ihmemaan Liisan, joka on eksyksissä ja kysyy neuvoa kissalta? 

Kissa: Minne haluat mennä?

Liisa: En tiedä.

Kissa: Sitten ei ole väliä, minkä reitin valitset. 

Jos ei tiedä, mihin haluaa mennä, sinne on aika vaikea päästä!

Oudon suunnanpuutteen lisäksi on toinenkin ongelma. Olen jo pidempään tiennyt, että minun on tehtävä jotain keskittymiskyvylleni. Olin aikoinaan ihminen, joka uppoutui kirjaan niin, että luki sitä aamuyöhön tajuamatta ajan kulua. Nykyisin hapuilen kännykkää kesken tunnin mittaisen tv-sarjan jakson. Se on kamalaa. 

Aloin epäillä, että kadonnut suuntani ja kadonnut keskittymiskykyni liittyvät jotenkin yhteen, kun luin Mo Gawdatin Onnellisuuden yhtälö -kirjan ja sen innoittamana päätin alkaa keskittyä töissä yhteen asiaan kerrallaan. Sen sijaan, että tehokkuuden nimissä tekisin haastatteluja sopivissa kalenterirakosissa toimituksessa ja kirjoittaisin sitten ne jutuiksi sopivissa kalenterirakosissa seuraavan viikon aikana, aloin toimia kuten toimin toimittajanurani alussa.

Sovin haastattelut aamupäiväksi kahvilaan. Join hyvää kahvia. Juttelin rauhassa tunnin haastateltavani kanssa. Hän lähti, minä tilasin lounaan, pistin kuulokkeet korviin ja Spotifyn soimaan. Kirjoitin jutun. Siihen meni tunnista kahteen. Kello kahteen mennessä olin takaisin toimituksessa ja tehnyt työn, joka oli ennen helposti seissyt odottamassa useita päiviä, koska seuraava kalenterimerkintä, meili tai jotain muuta tuli kirjoittamisen tielle. 

Tein myös toisen muutoksen: suljin sähköpostin ilmoitukset. Saan päivässä kymmeniä meilejä. Jos jokaisen meilin saapuessa avaan sen ja vastaan siihen, työskentelyni keskeytyy ihan koko ajan. Ei ole kovin yllättävää, että keskittymiskyky kärsii tuolla tavoin toimiessa.

Näiden kahden pienen muutoksen ansiosta työtehoni on valtavasti parempi kuin ennen. Minulla jää jopa aikaa suunnitella asioita! Ajatukseni juoksevat kirkkaammin. Ajattelen paremmin. Olen älykkäämpi.

Aivosumu ei ole silti kokonaan kadonnut. Syy: sosiaalinen media. Kännykkä. Jatkuva tavoitettavissa olo. 

Tässä kohtaa on pakko tunnustaa, että kärsin vakavahkosta someriippuvuudesta. Katson kännykkää ihan varmasti kymmeniä kertoja päivässä, etenkin Instagramia ja Pinterestiä. Teen sen aivottomasti, en oikeastaan edes halua mennä sinne, mutta ennen kuin huomaankaan, olen avannut puhelimen ja selailen kuvavirtaa. 

Pahinta on, etten halua olla siellä kuvavirrassa. Haluan joogata, kirjoittaa, lukea. Kaikkein eniten haluan selvittää pääni ja ajatella kirkkaammin. 

Tästä johtuen vannoin pyhästi, että käyn Instagramissa kolme kertaa päivässä ja Pinterestissä kerran (jotain karkkia piti toki jättää). Olen jälleen alkanut kytkeä puhelimen lentotilaan illalla. 

Kun teen jotain, yritän tehdä vain sitä ja tehdä sen niin hyvin kuin mahdollista. Olla täysin läsnä. 

Se on suurin toiveeni ja tavoitteeni tälle vuodelle: olla tässä, tehdä yhtä asiaa kerrallaan, päästä eroon aivosumusta ja lopettaa multitaskaaminen. Olen ihan satavarma, että se on tapa moninkertaistaa tehokkuuteni ja luovuuteni ja sieltä jostain löytyy myös kadottamani suunta.

Oikeastaan se taitaa näkyä jo. Värit näyttävät kirkkaammilta, innostukseni on palannut. 

Jotain uutta on tulossa, tunnen sen.

 

Kuva Satu Nyström, käsittely minä

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

 

 

Share

Ladataan...

Mietin joulukuun lopulla, pitäisikö osallistua tänä vuonna Vegaanihaasteeseen, mutta tulin samaan tulokseen kuin edellisenäkin vuonna ja samasta syystä. Joulusuklaat. Niitä on iso rasia keittiön kaapissa, ja aion todellakin syödä ne juuri silloin, kun huvittaa. 

Älkää ymmärtäkö väärin: Vegaanihaaste on mielestäni ihan mahtava juttu. On ihanaa, että niin moni osallistuu siihen ja syö kuukauden kasvisruokaa tai vähentää kuukaudeksi eläinperäisten tuotteiden syömistä. Se on myös todella hyvä startti, jos haluaa alkaa syödä vegaanisemmin. Oma tieni juustoaddiktista nykyisyyteen alkoi Vegaanihaasteesta vuoden 2015 syksyllä.

En osallistu enää itse Vegaanihaasteeseen, koska syön tammikuussa ja helmikuussa ja maaliskuussa ja niin edespäin 90 prosenttia ajasta vegaanisesti. En tarvitse siihen haastetta, se on elämäntapa. En myöskään halua kieltää itseltäni niitä joulusuklaita, hyviä juustoja tai satunnaista kalasushia, sillä olen empiiristen tutkimusteni perusteella havainnut, että minulla on ylväitä periaatteita, mutta ei lainkaan itsekuria. Ehdoton kieltäytyminen johtaa kohdallani vain ärsyyntymiseen ja epäonnistumiseen, eikä tee hyvää onnellisuudelleni.

En osallistu Vegaanihaasteeseen, sillä uskon nykyään sääntöjen ja rajoitusten sijaan kokonaisvaltaiseen tapojen muuttamiseen, kieltämisen sijaan paremman vaihtoehdon tarjoamiseen. Haluan elää kestävällä tavalla, mutta haluan sen kestävän elämäntavan olevan niin kiehtova ja hurmaava, että se ei tunnu luopumiselta vaan voittamiselta. 

 

Vegaaniruokaa oli yllättävän helppo löytää myös Lissabonista.

 

VAIKKEN USKO, että totaalikieltäytyminen on minulle tie vegaaniksi, voi silti olla, että minusta vielä joskus tulee vegaani. Ja voi olla, että ei. Ennustan kuitenkin edellistä, sillä tämä maailma on oikeasti alkanut muuttua. 

Olin kasvissyöjä kauan ennen kuin siitä tuli trendikästä. Kauan ennen kuin Nyhtökaura tai Härkis keksittiin ja Helsinkiin alkoi ilmestyä supertrendikkäitä kasvisruokapaikkoja kuin sieniä sateella. Jos et ole vielä käynyt, niin suosittelen ehdottomasti ainakin Roots Helsinkiä, Yes Yes Yesiä ja Goodio Caféta.

 

Roots Helsinki on vegaaninen kahvila Helsingin Kalliossa ja yksi suosikeistani. 

 

Kasvissyönti on muutaman viime vuoden aikana muuttunut äärettömän helpoksi, ja tämän trendikkään helsinkiläiskuplani sisällä asenne lihansyöntiä kohtaan on vaihtunut välinpitämättömyydestä tiedostavaksi. Yhä useampi luopuu lihasta joko kokonaan tai pitää sitä vain herkkuna, jota syödään silloin tällöin. Eli suhtautuu asiaan vähän samoin kuin minä juustoon tai joulusuklaaseen. 

Eikä tämä kehitys näy vain nuorehkojen naisten keskuudessa. Aloin oikeasti vakuuttua muutoksesta vasta, kun kulinaristiveljeni ilmoitti, ettei hän syö lihaa enää juuri ikinä ja kun äitini (jonka mielestä kasvissyönti on aina ollut vaarallista terveydelleni) sanoi syövänsä enää vain riistaa ja silloin tällöin kanaa. Nyt vain odottelen, milloin isäni luopuu makkarasta! 

Tiedostan kyllä eläväni kuplassa. Edelleen järjestetään esimerkiksi lehdistötilaisuuksia, joissa ainoa ruokavaihtoehto on kinkkusämpylä. Toisaalta olen ollut monessa tilaisuudessa, joihin ilmoittautuessani olen kysynyt vakiokysymykseni: Olisiko mahdollista saada kasvisruokaa? Ja saanut vastaukseksi: Ei meillä muuta olekaan. Eikä nyt puhuta pienistä pehmeän arvomaailman yrityksistä, vaan jäteistä.

 

Aamiainen erään urheiluvaatejätin lehdistötilaisuudessa kesän lopulla.

 

KOIRANKOULUTTAJAT TIETÄVÄT, että koira tekee sen, mistä se saa parhaan palkan. Uskon, että sama pätee ihmisiin. Maailma muuttuu, ja minä uskon, että se muuttuu niin, että hyvä korvataan paremmalla. 

Kerron esimerkin. Olin pitkään varma, etten koskaan pysty luopumaan juustoleivistä, koska juusto oli mielestäni tajuttoman herkullista. Yritin sinnikkäästi kieltää sen itseltäni, eli pyrin tavoitteeseeni negatiivisen kautta. 

Vaihdoin juuston tilalle hummusta, kasvistahnoja, tahinia, tofua, vegaanijuustoja. Jaksoin kuukauden pari, ja sitten ostin lempigoudani Alepasta. Sitten omatuntoni (ja järkeni, maitorasva tukkii verisuoneni, mistä en oikein tykkää) alkoi kolkuttaa ja kielsin juuston itseltäni jälleen. Kahden kuukauden kuluttua löysin itseni taas juustotiskiltä. 

Toimi siis yhtä hyvin kuin karkkilakko. Aivot eivät ymmärrä kieltoa. Eli jos ajattelet: en saa syödä juustoa tai karkkia, aivot tajuavat vain sanan juusto tai karkki. Lopputuloksena päädyt kuolaamaan juuri sen asian perään, jonka yrität itseltäsi kieltää. Tämän takia en ole enää kieltänyt itseltäni juustoa.

Viimeisen vuoden aikana en ole kuitenkaan syönyt kovinkaan montaa juustoleipää. Arvatkaa, mikä muutti asian?

Avokado. Ennen lempiaamiaiseni oli kaksi juustoleipää. Nykyisin lempiaamiaiseni on kaksi ruisleivänpalaa oliiviöljyllä, avokadolla ja tomaatilla. Päälle ripautan vähän hyvää suolaa. NAM.

Pystyin luopumaan juustoleivistä vasta, kun löysin juustolle sellaisen vaihtoehdon, joka maistui mielestäni oikeasti yhtä hyvälle, oli terveellinen ja sopii arvomaailmaani paremmin, joten olisi älytön veto vaihtaa siitä takaisin juustoon. Avokadoleipä tuntuu palkinnolta, ei rangaistukselta.

(Tiedän toki, ettei avokadokaan ole mikään varsinainen ekoteko. Avokadokilon tuottamiseen kuluu 1000 litraa vettä. Mutta verrattuna juustoon, se voittaa kisan: juustokilon tuottamiseen kuluu 3200 litraa vettä. Lisäksi juusto on täysin kytköksissä lihantuotantoon, ja naudanpihvikilon tuottamiseen kuluu 15 400 litraa vettä. Lisäksi ovat tietenkin eläinoikeudet: sonnivasikat menevät teuraaksi, lypsylehmät elävät muutaman vuoden, jonka jälkeen nekin teurastetaan.)

 

MINUSTA TULEE luultavasti muutaman vuoden sisään vegaani, koska luotan vakaasti ruokavisionäärien ja tiedemiesten kykyyn kehittää hurmaavammat versiot juustolle, nigireille ja maitosuklaalle. Ehkä syön viiden vuoden päästä laboratoriossa valmistettua graavilohta tai sitten kasvisjuustoon saadaan lopulta oikea juustoinen maku ja koostumus aitojen juustomikrobien avulla. Tai luultavammin molemmat tulevaisuudenennusteeni toteutuvat.

Varmaa on, että vegetrendi jatkaa suosiotaan. Sen on pakko, koska tämä maailma ei kestä muunlaista kehitystä. Ihmisetkään eivät kestä: runsas punaisen lihan ja imeväisten ravinnoksi tarkoitetun maitorasvan syöminen tuhoavat terveyden.

Kolme vuotta sitten harva olisi uskonut, että vuonna 2018 kasvisproteiinit ovat se juttu, Valio on lanseeraamassa kauramaidon ja puoli maailmaa viettää #Veganuarya. Kehitys näyttää vihdoin toiveikkaalta kasvissyöjälle, eläimille ja maailmalle. Se on ihana juttu. 

 

LÄHTEITÄ:

Ilmasto-opas

WWF

Vegaaniliitto

Helsingin Sanomat

Ruokakolmio

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Pages