Ladataan...

Sattuipa erään viikon aikana ihan vähän aikaa sitten seuraavaa:

Rikoin selkäni (vanha vaiva, ei siis vakavaa) ja elin pari päivää lihasrelaksantin ja vahvan Buranan voimin. (huonoa)

Sain opinnäytetyöstä paremman arvosanan kuin odotin. (JEE!)

Ulkoilutin koiria tunteja vesisateessa. (ikävähköä)

Saimme juuri avatusta ja ihan täydestä Yes Yes Yesistä pöydän kävelemällä sisään. (onnekasta)

Isänpäivän vegaaninen juustokakkuni meni pieleen. (turhauttavaa)

Veljeni teki meille ihanaa sienipastaa ja juustokakku korvattiin jätskiannoksilla, jotka onnistuivat hienosti (taidan jatkossa jättää leipomisen muille ja keskittyä näihin). (nautittavaa)

Nukuin viikonloppuna ihan liian vähän, josta johtuen olin hetken vähän ikävässä, väsyneessä mielentilassa (en ymmärrä, miten ikinä selvisin lentoemäntänä univelkoineni). (rasittavaa)

Siinä ikävässä, väsyneessä mielentilassa sain viestin kaveriltani. Hän oli löytänyt kirppisryhmästä juuri sellaisen täydellisen vanhan peilin, jota olin etsinyt. Nyt se on minun. (Universumi, tykkään susta sittenkin!)

Välillä on päiviä ja hetkiä, joina asiat menevät pieleen. Ja sitten on päiviä ja hetkiä, joina asiat menevät aika täydellisesti.

Aina on jotain tulossa, eikä mikään ole pysyvää.

Se on elämän ihana kamala epävarmuus. 

 

Jos et usko, että jotain on aina tulossa, ehkä haluat lukea myös tämän: Don't wait darling. Ja muista huulipuna.

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Ladataan...

Olen lähiaikoina ollut kiinnostunut pääasiassa elämän keveistä puolista. Olen lukenut hyviä kirjoja, suunnitellut hiustenleikkuuta, kokeillut uusia vegereseptejä ja mallaillut sohvatyynyjä toisiinsa. Olen löytänyt uuden suosikkihuulipunan ja muistanut taas, että hiuksiin saa aamuksi kivat laineet, kun ne pyörittää hieman kosteina nukkumaan mennessä yhdelle tai kahdelle nutturalle. Tietenkin olen ajatellut myös syvällisiä, mutten ole pukenut ajatuksiani sanoiksi muille kuin läheisille ystävilleni.

Elämässä on erilaisia kausia, minulla on nyt kai tällainen kausi. Ei kiinnosta ärhennellä oikein mistään, eikä ole isoa ajatusta, jonka tahtoisin avata. Niitä vanhoja vain. Se, miten moni asia on omasta asenteesta kiinni. Miten kannattaa yrittää seurata sydäntään. Miten oudoista ja kurjistakin tapahtumista löytyy usein jälkeenpäin merkitystä.

Tiedän, ettei elämä ole pelkkiä kimmeltäviä sisustuskuvia tai nättejä auringonlaskuja. Mutta se on niitäkin. Ja juuri nyt tykkään ajatella sitä näin, kevyenä. Ehkä siksi, että sydämeni ei ole tänään palasina mistään. Tai ehkä siksi, että se on.

Kepeys sopii kumpaankin hetkeen.

Istun kahvilassa, taustalla soi jonkinlainen rockin sekainen jazz, jos sellaista nyt on, juon kauralattea tukka kerrankin enemmän sekaisin kuin ajatukseni ja mietin,

kaikki on hyvin.

Siinä se, elämän kepeyden salaisuus. Kaikki on hyvin.

 

Kuvat: Saara Helkala

Share

Ladataan...

Tänään, 36-vuotiaana, rakastan vartaloani enemmän kuin ikinä ennen. Olen ollut menneisyydessäni hoikempi ja voimakkaampi, mutta en koskaan ole tykännyt kehostani näin paljon. 

Salaisuus on siinä, miten katsoo. Kehoaan, elämäänsä, vähän kaikkea oikeastaan. 

Nuorempana olin pahoissa ongelmissa vääristyneen kehonkuvani kanssa. Kun katsoin peiliin, näin vain sen, mikä ei ollut äärettömän hoikan kauneusihanteeni mukaista ja arvostelin itseäni armottomammin kuin mihin pahin vihamieheni kykenisi. Katsoin itseäni rumasti. Näin vain virheet.

Te tiedätte, että pahimmillaan laihduin hullun treenaamisen ja yliterveellisen ruokavalion seurauksena niin pieneksi, että rintakehäni luut näkyivät ja kuukautiseni katosivat. Näytin nälkiintyneeltä kulkukissalta, vaikken edes ollut alipainoinen, ihan siellä rajoilla vain.

En edelleenkään ollut tyytyväinen, sillä vieläkään en näyttänyt niiltä mainosten photoshopatuilta, pitkäjalkaisilta bikinimalleilta. Edelleen katsoin itseäni  rumasti. 

Jossain vaiheessa sitten tuli stoppi. Ymmärsin, etten voi elää kaloreita laskien ja verenmaku suussa treenaten. Halusin vain elää. Päätin, etten enää koskaan laske kaloreita, enkä kyykkää yhdelläkään body pump -tunnilla hoikkien, sileiden reisien tähden. Luovutin ja lopetin taisteluni täydellisen kropan puolesta. Heivasin vaa'an, ryhdyin tietoisesti unohtamaan, kuinka monta kaloria on omenassa, ruisleivässä ja banaanissa, ja lupasin itselleni, etten etsi peilistä virheitä. Päätin katsoa itseäni kauniisti. 

Se on salaisuus. Olla etsimättä virheitä. 

Vähitellen aloin rakastaa vartaloani enemmän. Ei se helppoa ollut, eikä käynyt hetkessä. Vuosien myötä pääsin kuitenkin lopulta nykyhetkeen. Hetkeen, jona osaan katsoa kehoani 90 prosenttia ajasta hellästi. Loput 10 prosenttia näen virheitä, päätän alkaa joogata viisi kertaa viikossa, aloittaa juoksemisen taas kunnolla ja tehdä pepputreeniä. Sitten muistan törröttävät rintakehän luut ja sen hirveän, armottoman äänen, joka käskee treenata liikaa, syödä liian vähän ja alkaa salakavalasti hallita elämää. Ja minkä tähden? Sen, että katson itseäni rumasti. 

Vaan mitä jos vain katsoisi itseään kauniisti ja keskittäisi tarmonsa virheiden etsimisen sijaan vaikka maailman pelastamiseen tai ihan vain onnellisen elämän elämiseen? Voisiko se olla niin helppoa?

Mitä enemmän virheitä itsestään etsii, sitä enemmän niitä myös löytää ja sitä enemmän valtaa ne saavat ajatuksissa, elämässä. Siksi niitä ei kannata etsiä.

Se ei silti tarkoita, etteikö vartalostaan kannattaisi pitää huolta. Tietenkin kannattaa. Se on rakkautta kehoa kohtaan. Samoin se, että on sille armollinen, eikä tavoittele täydellisyyttä tai mahdottomia kauneusihanteita. 

Ja ne huonot päivät, niinä voi tehdä vähän taikoja: sammuttaa kovan kattovalon, vaihtaa lempeään, hämyiseen valoon. Katsoa peiliin ja nähdä kauniin vartalon. 

Katso itseäsi kauniisti, jooko?

 

Kuvan otti Toni Härkönen, ja se on uusimmasta Voi Hyvin -lehdestä, missä olin joogajutun mallina. Lehden jooga on juuri sellainen keholle lempeä joogaharjoitus, jolla voi helliä itseään. Antaa vartalolleen ja mielelleen sitä rakkautta, jonka ne ansaitsevat. 

Trikoot Röhnisch, paidat Casall.

Share

Pages