Ladataan...

Luin Kate Atkinsonin Elämä elämältä -romaanin. Se kertoo tarinan Ursulasta ja erilaisista valinnoista, jotka muovaavat hänen elämänsä joka kerta erilaiseksi. Tarina alkaa aina uudestaan. Kuinka käy tällä kertaa? Miten yksi suudelma voi muuttaa kaiken? Miten kaatuminen? Miten kävely kujalla juuri sillä hetkellä?

Kirja on koukuttava ja saa miettimään, miten omat valinnat ovat vaikuttaneet tai tulevat vaikuttamaan elämän kulkuun. Mitä jos olisikin jäänyt siihen tuttuun ja turvalliseen työhön ja suhteeseen? Mitä jos olisi parikymppisenä jättänyt palaamatta Suomeen Englannista? Mitä jos ei olisi koskaan vastannut siihen hymyyn? Mitä jos olisi ottanut sen yhden työpaikan?

Missä silloin olisi? Kenet olisi kohdannut? Olisiko ollut jossain tietyssä paikassa tiettyyn aikaan ja olisiko elämä muuttanut muotoaan?

Me emme koskaan tiedä, mitä tuleva tuo ja miten valintamme siihen vaikuttavat. Mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa, eikä tästä hetkestä katsottuna voi ennustaa, mikä vaikuttaa mihinkin. Epäonnikin voi lopulta osoittautua onnelliseksi asiaksi, huono päivä johtaa johonkin hyvään.

Tämä kirja sai myös ajattelemaan, että vaikkei lopputulos ole koskaan täysin hallussamme, täällä kannattaa elää mahdollisimman aidosti. Kannattaa kuunnella sydäntään ja tehdä rohkeita valintoja. Silloin ainakin tekee parhaansa, eikä antaudu avuttomana kohtalon vietäväksi.

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Ladataan...

Minulla on pitkään ollut unelma, jonka olen pelännyt toteuttaa. Vaan nyt se toteutuu, sillä päätin alkaa luottaa siihen. 

Olen suuren osan ajasta täysi pelkuri. Kaipaan turvallisuutta ja mietin kaikkea, mikä voi mennä pieleen. Sanon itselleni, että eikö olisi sittenkin parempi vain löytää onni siitä, mitä jo on sen sijaan, että jahtaisi unelmiaan? Mitä jos syy onkin minussa, mitä jos en vain osaa olla tyytyväinen?

Niin kauan kuin ajattelen näin, en tee unelmieni eteen mitään. En vain uskalla. Sillä jos ei tiedä, mitä tahtoo, ei kannata tehdä mitään. 

Näin jatkuu, kunnes tulee päivä, jona jokin muuttuu. Se päivä tulee aina, mutta vasta sitten, kun aika on oikea. 

Pari kuukautta sitten aloin yhtäkkiä uskoa enemmän unelmaani. Tapasin ihmisiä ja puhuin siitä ympäriinsä. Aloin olla suunnilleen puolet ajasta sen kannalla, mutta edelleen se tuntui hieman epätodelliselta. En kai mä nyt voi tällaista tehdä? 

Sitten meni muutama viikko ja aloin epäillä. Olenhan nyt todella kiittämätön ja typerä, jos lähden jahtaamaan sitä. Vaaka kallistui 30/70 unelmaa vastaan. 

Olin kaivannut kirkasta varmuutta siitä, että näin pitää tehdä. Sitä varmuutta ei tullut. 

Kunnes pari viikkoa sitten tapahtui jotain, tuli se päivä, jona tiesin. Vaaka kallistui 70/30 unelman puolelle. Nyt se on jo 80/20. Edelleen ajattelen 20 prosenttia ajasta, että kreisi nainen, tämä vielä kostautuu, tyydy nykyiseen, se on turvallista. Vaan en ole koskaan ollut ihminen, joka tyytyy. Sitä paitsi onnellisuuden kannalta ei ole kovinkaan turvallista jättää unelmansa heitteille.

Olen kirjoittanut tänne blogiinkin monesti parin viime vuoden aikana, että suuntani on pahasti hukassa. Se on ollut. Olen elänyt pari vuotta odottaen varmuutta siitä, mitä tehdä. Välillä olen kadottanut uskon täysin. Olen ajatellut, että ehkä minusta on tullut ihminen, joka ei vain oikein tiedä, mitä tahtoo. 

Tänä vuonna asiat alkoivat yhtäkkiä loksahdella paikoilleen. Ensin muutin tänne, ihanaan kotiini, joka näyttää enemmän minulta kuin yksikään koti aiemmin. Leikkasin hiukseni, koska minä halusin, enkä tuntenut itseäni ihan itsekseni pitkähiuksisena. Pitkähiuksisena olin enemmän sitä, mitä kuvittelin, että muu maailma haluaa minun olevan. Olen myös lakannut etsimästä turvaa miehistä. Sen jälkeen, kun erosin neljä vuotta sitten pitkästä suhteesta, olen seurustellut jonkin aikaa ja muun ajan deittaillut lähes tauotta. Aina, kun yksi suhde karahti, etsin uuden. Nyt se ei tunnu tarpeelliselta. Se on elämässäni täysin uutta. Uskon, että elämääni tulee oikea ihminen, kun on sen aika. Minun ei tarvitse väkisin etsiä.

Uskon, että asiat tapahtuvat elämässä yleensäkin ajallaan. Oma elämäni on siitä hyvä esimerkki. Minun on pitänyt kasvaa henkisesti aivan valtavasti (ja kasvettavaa on edelleen vaikka kuinka), jotta olen päässyt tähän pisteeseen. En ole mikään vanhana syntynyt sielu, vaan olin pitkään hyvin epäkypsä, en luottanut itseeni ja etsin onneani itseni ulkopuolelta. Jouduin muuttumaan sen tähden, että tuo tie ei tehnyt minua onnelliseksi. Samalla kun minä aloin kuunnella sydäntäni, myös elämäni alkoi muuttua. Ei tosin siihen tahtiin kuin olisi halunnut, vaan ajallaan. 

Niin, aika. Oikeasti aika ei vain ollut unelmalleni aiemmin oikea, en olisi ollut valmis.

Nyt tuntuu ihmeellisesti siltä, että vihdoin olen. Uskon, että tämä on se suunta, johon minun kuuluu mennä. Tai ehkä pikemminkin tunnen sen. Tunnistan oikeat asiat aina siitä, että ne tuntuvat kirkkailta. Silloin kun löydän sen kirkkauden, alan todella uskoa. Ja silloin, kun alan oikeasti uskoa johonkin, pystyn suunnilleen mihin vain. 

Valitettavasti tämä teksti ei pääty siihen, että paljastan teille unelmani. Joudutte vielä vähän odottamaan. Sen sijaan sanon: usko unelmiisi ja luota, että jonain päivänä varmuus tulee. 

Sitten unelma pitää enää toteuttaa.

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Ladataan...

Olin torstai-illasta sunnuntai-iltaan somelakossa. En avannut Instagramia tai Facebookia kertaakaan, jälkimmäistä en ole avannut edelleenkään. Välillä on todella hyvä sulkea ulkoiset ärsykkeet, infromaatiotulva ja kuvavirta pois ja keskittyä siihen, mitä itse ajattelee.

Päätin ennen juhannusta, että pidän kolme päivää lomaa sosiaalisen median lisäksi kirjoittamisesta. Tein kevään viisi päivää viikossa töitä, kuudentena suoritin viimeisiä koulukursseja ja seitsemäntenä käsikirjoitin podcasteja ja tein blogia. Lisäksi yritin vähän elääkin. Jooga jäi ihan kokonaan, ja näin  vain parhaimpia ystäviäni. 

Tiesin etukäteen, että keväästä tulee rankka. Jaksoin sen ihan hyvin, koska tiesin, että tilanne on väliaikainen. Välillä kuitenkin mietin, että olisikohan tässä burn outin resepti, jos ei hidastaisi ajoissa: jos jatkaa liian kauan liian täysillä, niin väkisinhän voimat loppuvat jossain kohtaa.

Toissa perjantaina sain käteeni koulutodistuksen (voitte kutsua minua tästä lähin nimellä Master of Culture and Arts tai tylsemmin medianomi yamk) ja kaikki muutkin projektit ovat kasassa. Luovuuteni sen sijaan ei ollut. Tuntui, ettei ole mitään älykästä annettavaa kenellekään. Päätin tuolloin, että pidän pari kuukautta lomaa suunnilleen kaikesta ajattelemisesta, suunnittelemisesta ja uuden luomisesta. Olen vain ja elän, nautin kesästä.

Heti, kun sanoin sen ääneen ja lykkäsin erästä projektia, tuntui paremmalta. Juhannuksena luin kirjaa, söin kirsikoita, uusia perunoita, vaaleaa leipää Baba'sin chilihummuksella (ihan parasta!), leivoin toisen raparperipiirakan, grillasin herkkusieniä mökillä, näin vanhoja tuttuja ja yhden ihan uuden, kuuntelin musiikkia, katsoin monta jaksoa Siltaa ennen kuin tajusin nähneeni ne aiemmin, nukuin ja join roseeta. Joogasin joka päivä, tein pitkiä lenkkejä, pyöräilin.

Kahden päivän jälkeen siirsin makuuhuoneen peilin toiselle seinälle, petasin sängyn uudella tavalla ja kannoin sen viereen ylimääräisen Tolixin. Jokin naksahti paikoilleen, tilaan tuli lisää ilmaa. Tajusin vihdoin, miltä sen kuuluu näyttää ja mikä sisustuksessa on ollut pielessä. 

Muistin, että kookosjugurttiakin on. Ja että salaattiin voi laittaa juuston sijasta hunajassa ja suolassa paahdettuja pähkinöitä. 

Kun luin sitä kirjaa (palaan siihen pian) ymmärsin jälleen kerran, etten elä, niin kuin uskon. Ja päätin alkaa elää niin. 

Tajusin myös, että tulevaa ei muuteta takertumalla siihen, mikä tässä hetkessä on pielessä. Tulevaa muutetaan keskittymällä uuteen ja menemällä sitä kohti. 

Tänään iltalenkillä muistin, että tämä blogi on olemassa, koska tahdon kirjoittaa. En poseerata kuvissa (paitsi joskus), en edes aina kuvata, vaan kirjoittaa, sanoittaa kokemaani. Jakaa tätä kokemusta, jota elämäksi ja ihmisyydeksi kutsutaan. 

Tauko tekee hyvää, koska mieli jumahtaa helposti samoille, vanhoille radoille. Kiireessä se ei osaa poiketa niiltä, jauhaa vain samoja ajatuksia uudelleen ja uudelleen. Vasta, kun aivot saavat vapautta ja lepoa, syntyy uusia ajatuksia. Logiikka on sama kuin silloin, kun yrität väkisin muistaa unohtamasi nimen. Et varmasti muista. Mutta sitten, kun alat tehdä jotain muuta ja unohdat etsiä ratkaisua, nimi tulee mieleesi. 

Luovuus tarvitsee tilaa ympärilleen, sitä ei voi pakottaa. Taukoja tarvitaan, 

sillä suunnilleen kaikki hyvät asiat syntyvät vapaudesta.

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Pages