Ladataan...

Mietin joulukuun lopulla, pitäisikö osallistua tänä vuonna Vegaanihaasteeseen, mutta tulin samaan tulokseen kuin edellisenäkin vuonna ja samasta syystä. Joulusuklaat. Niitä on iso rasia keittiön kaapissa, ja aion todellakin syödä ne juuri silloin, kun huvittaa. 

Älkää ymmärtäkö väärin: Vegaanihaaste on mielestäni ihan mahtava juttu. On ihanaa, että niin moni osallistuu siihen ja syö kuukauden kasvisruokaa tai vähentää kuukaudeksi eläinperäisten tuotteiden syömistä. Se on myös todella hyvä startti, jos haluaa alkaa syödä vegaanisemmin. Oma tieni juustoaddiktista nykyisyyteen alkoi Vegaanihaasteesta vuoden 2015 syksyllä.

En osallistu enää itse Vegaanihaasteeseen, koska syön tammikuussa ja helmikuussa ja maaliskuussa ja niin edespäin 90 prosenttia ajasta vegaanisesti. En tarvitse siihen haastetta, se on elämäntapa. En myöskään halua kieltää itseltäni niitä joulusuklaita, hyviä juustoja tai satunnaista kalasushia, sillä olen empiiristen tutkimusteni perusteella havainnut, että minulla on ylväitä periaatteita, mutta ei lainkaan itsekuria. Ehdoton kieltäytyminen johtaa kohdallani vain ärsyyntymiseen ja epäonnistumiseen, eikä tee hyvää onnellisuudelleni.

En osallistu Vegaanihaasteeseen, sillä uskon nykyään sääntöjen ja rajoitusten sijaan kokonaisvaltaiseen tapojen muuttamiseen, kieltämisen sijaan paremman vaihtoehdon tarjoamiseen. Haluan elää kestävällä tavalla, mutta haluan sen kestävän elämäntavan olevan niin kiehtova ja hurmaava, että se ei tunnu luopumiselta vaan voittamiselta. 

 

Vegaaniruokaa oli yllättävän helppo löytää myös Lissabonista.

 

VAIKKEN USKO, että totaalikieltäytyminen on minulle tie vegaaniksi, voi silti olla, että minusta vielä joskus tulee vegaani. Ja voi olla, että ei. Ennustan kuitenkin edellistä, sillä tämä maailma on oikeasti alkanut muuttua. 

Olin kasvissyöjä kauan ennen kuin siitä tuli trendikästä. Kauan ennen kuin Nyhtökaura tai Härkis keksittiin ja Helsinkiin alkoi ilmestyä supertrendikkäitä kasvisruokapaikkoja kuin sieniä sateella. Jos et ole vielä käynyt, niin suosittelen ehdottomasti ainakin Roots Helsinkiä, Yes Yes Yesiä ja Goodio Caféta.

 

Roots Helsinki on vegaaninen kahvila Helsingin Kalliossa ja yksi suosikeistani. 

 

Kasvissyönti on muutaman viime vuoden aikana muuttunut äärettömän helpoksi, ja tämän trendikkään helsinkiläiskuplani sisällä asenne lihansyöntiä kohtaan on vaihtunut välinpitämättömyydestä tiedostavaksi. Yhä useampi luopuu lihasta joko kokonaan tai pitää sitä vain herkkuna, jota syödään silloin tällöin. Eli suhtautuu asiaan vähän samoin kuin minä juustoon tai joulusuklaaseen. 

Eikä tämä kehitys näy vain nuorehkojen naisten keskuudessa. Aloin oikeasti vakuuttua muutoksesta vasta, kun kulinaristiveljeni ilmoitti, ettei hän syö lihaa enää juuri ikinä ja kun äitini (jonka mielestä kasvissyönti on aina ollut vaarallista terveydelleni) sanoi syövänsä enää vain riistaa ja silloin tällöin kanaa. Nyt vain odottelen, milloin isäni luopuu makkarasta! 

Tiedostan kyllä eläväni kuplassa. Edelleen järjestetään esimerkiksi lehdistötilaisuuksia, joissa ainoa ruokavaihtoehto on kinkkusämpylä. Toisaalta olen ollut monessa tilaisuudessa, joihin ilmoittautuessani olen kysynyt vakiokysymykseni: Olisiko mahdollista saada kasvisruokaa? Ja saanut vastaukseksi: Ei meillä muuta olekaan. Eikä nyt puhuta pienistä pehmeän arvomaailman yrityksistä, vaan jäteistä.

 

Aamiainen erään urheiluvaatejätin lehdistötilaisuudessa kesän lopulla.

 

KOIRANKOULUTTAJAT TIETÄVÄT, että koira tekee sen, mistä se saa parhaan palkan. Uskon, että sama pätee ihmisiin. Maailma muuttuu, ja minä uskon, että se muuttuu niin, että hyvä korvataan paremmalla. 

Kerron esimerkin. Olin pitkään varma, etten koskaan pysty luopumaan juustoleivistä, koska juusto oli mielestäni tajuttoman herkullista. Yritin sinnikkäästi kieltää sen itseltäni, eli pyrin tavoitteeseeni negatiivisen kautta. 

Vaihdoin juuston tilalle hummusta, kasvistahnoja, tahinia, tofua, vegaanijuustoja. Jaksoin kuukauden pari, ja sitten ostin lempigoudani Alepasta. Sitten omatuntoni (ja järkeni, maitorasva tukkii verisuoneni, mistä en oikein tykkää) alkoi kolkuttaa ja kielsin juuston itseltäni jälleen. Kahden kuukauden kuluttua löysin itseni taas juustotiskiltä. 

Toimi siis yhtä hyvin kuin karkkilakko. Aivot eivät ymmärrä kieltoa. Eli jos ajattelet: en saa syödä juustoa tai karkkia, aivot tajuavat vain sanan juusto tai karkki. Lopputuloksena päädyt kuolaamaan juuri sen asian perään, jonka yrität itseltäsi kieltää. Tämän takia en ole enää kieltänyt itseltäni juustoa.

Viimeisen vuoden aikana en ole kuitenkaan syönyt kovinkaan montaa juustoleipää. Arvatkaa, mikä muutti asian?

Avokado. Ennen lempiaamiaiseni oli kaksi juustoleipää. Nykyisin lempiaamiaiseni on kaksi ruisleivänpalaa oliiviöljyllä, avokadolla ja tomaatilla. Päälle ripautan vähän hyvää suolaa. NAM.

Pystyin luopumaan juustoleivistä vasta, kun löysin juustolle sellaisen vaihtoehdon, joka maistui mielestäni oikeasti yhtä hyvälle, oli terveellinen ja sopii arvomaailmaani paremmin, joten olisi älytön veto vaihtaa siitä takaisin juustoon. Avokadoleipä tuntuu palkinnolta, ei rangaistukselta.

(Tiedän toki, ettei avokadokaan ole mikään varsinainen ekoteko. Avokadokilon tuottamiseen kuluu 1000 litraa vettä. Mutta verrattuna juustoon, se voittaa kisan: juustokilon tuottamiseen kuluu 3200 litraa vettä. Lisäksi juusto on täysin kytköksissä lihantuotantoon, ja naudanpihvikilon tuottamiseen kuluu 15 400 litraa vettä. Lisäksi ovat tietenkin eläinoikeudet: sonnivasikat menevät teuraaksi, lypsylehmät elävät muutaman vuoden, jonka jälkeen nekin teurastetaan.)

 

MINUSTA TULEE luultavasti muutaman vuoden sisään vegaani, koska luotan vakaasti ruokavisionäärien ja tiedemiesten kykyyn kehittää hurmaavammat versiot juustolle, nigireille ja maitosuklaalle. Ehkä syön viiden vuoden päästä laboratoriossa valmistettua graavilohta tai sitten kasvisjuustoon saadaan lopulta oikea juustoinen maku ja koostumus aitojen juustomikrobien avulla. Tai luultavammin molemmat tulevaisuudenennusteeni toteutuvat.

Varmaa on, että vegetrendi jatkaa suosiotaan. Sen on pakko, koska tämä maailma ei kestä muunlaista kehitystä. Ihmisetkään eivät kestä: runsas punaisen lihan ja imeväisten ravinnoksi tarkoitetun maitorasvan syöminen tuhoavat terveyden.

Kolme vuotta sitten harva olisi uskonut, että vuonna 2018 kasvisproteiinit ovat se juttu, Valio on lanseeraamassa kauramaidon ja puoli maailmaa viettää #Veganuarya. Kehitys näyttää vihdoin toiveikkaalta kasvissyöjälle, eläimille ja maailmalle. Se on ihana juttu. 

 

LÄHTEITÄ:

Ilmasto-opas

WWF

Vegaaniliitto

Helsingin Sanomat

Ruokakolmio

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Ladataan...

Olisi ihanaa olla sellainen vahva nainen. Girl Boss. Oman elämänsä sankaritar, kyllä te tiedätte.

Se ei vain aina ole ihan helppoa. 

Ne oman elämänsä sankarittaret,

Ne uskaltavat olla haavoittuvaisia, sillä ne tietävät selviävänsä. Miten ikinä kävi. Siksi ne kokevat elämässä paljon. 

- Mutta mitä jos epäonnistun? Mitä jos se ei tykkääkään? Mitä jos sattuu?

- Pitää vain uskaltaa. Ja jos sattuu, niin kyllä siitä selviää. Pahempi on jos ei koskaan uskalla. Mieti sitä vähän.

Mitä enemmän ne kokevat, sitä enemmän ne uskovat itseensä.

- Mutta mitä jos tämä onkin erehdystä, ehkä oonkin ihan huono, en mä mitään osaa, muutkin sen kohta varmaan tajuaa.

- Kas, huijarisyndrooma. Siitä kärsii moni nainen. Ja ne naiset ovat aina tosi päteviä.

Mitä enemmän ne uskovat itseensä, sitä enemmän ne uskaltavat ottaa riskejä. Siksi ne menestyvät.

- Oishan se ihanaa, mutta en mä nyt voi. On asuntolaina ja lapset ja koirat, kolmikymppisen elintaso ja taakka. 

- Jos et nyt voi niin koska sitten? Elämässä on harvoin oikeaa aikaa. Eikä siitä edes tiedä, onko aikaa ollenkaan. 

Materia ei ole niille kauhean tärkeää. Ja täydellisyys ei varsinkaan. Itse asiassa ne uskaltavat olla ihan hyviä, keskinkertaisia jopa. 

- Löysin ihan täydellisen neuleen. Pakko saada se. Sitten mun vaatekaappi on taas vähän täydellisempi, puuttuu enää se silkkipaita, vintagefarkut, designlaukku, ne korkkarit...niin ja sitten on jo kevät ja miten ikinä mulla on rahaa lähteä reissuun?!?

- Oot varmaan tosi onnellinen siinä täydellisessä silkkipaidassa täällä Suomessa, kun tuskailet, mitä kaikkea vaatekaapistasi vielä puuttuu.

Ne tahtovat hyvää muille ja auttavat muita menestymään. Ne myös uskaltavat pyytää apua ja puhua unelmistaan. Siksi ne saavat apua muilta.

- Kannattaakohan mun nyt kertoa tuolle siitä meidän avoimesta paikasta ollenkaan. Mitä jos se onkin tosi hyvä, mua parempi. Mitä jos se ylennetään? Mitä jos mua ei enää sitten tarvita?

- Tai mitä jos se suositteleekin sua siihen sun unelmien työpaikkaan, kun vinkkasit tästä työstä sille?

Niillä on hyvä itsetunto, eivätkä ne vertaa itseään muihin. Siksi ne osaavat arvostaa sitä, mitä niillä on. Ja itseään. Just sellaisena. 

- Hitsit, kun tää mun kämppä on tällainen. Miksei mulla ole integroituja kodinkoneita niin kuin sillä? Ja sen asukin oli niin kiva, ei kukaan varmaan huomaa mua sen rinnalla. Mun reidetkin on niin paksut.

- Eilen sä tykkäsit sun vaatteista ja kodista ja muodokkaista reisistä...

Koska ne osaavat arvostaa sitä mitä niillä on, ne muistavat, että toisinkin voisi olla. Siksi ne pitävät huolta läheisistään ja jaksavat taistella hyvien asioiden puolesta. Ne eivät luovuta, vaan uskovat, että taisteleminen kannattaa. 

- Mitä tässä nyt enää taistelemaan. Trumpista tuli presidentti ja turkistarhaus sen kun jatkuu. Ihan sama.

- Ai että sun teoilla ei ole merkitystä? Muista, mitä Hilary sanoi: ”Never stop believing: fighting for what's right is worth it.”

Ne eivät jätä elämäänsä heitteille. Ne kantavat vastuunsa, eivätkä anna muiden päättää tärkeistä asioista.

- Pakko sen on ymmärtää, miltä musta tuntuu. Kai se nyt sen verran osaa lukea mua. Ja ihan varmaan pomo tajuaa, että ansaitsen palkankorotuksen. Ei mun tartte sitä pyytää, eihän?

- Meillä on kuule tämä kieli viestintäkeinona just siksi, ettei tarvitsisi arvuutella. Enkä ole ihan varma, että uskonko telepaatteihin.

Jotta ne osaisivat päättää itse, ne opettelevat tuntemaan itsensä ja toiveensa. Ja ne tajuavat, ettei kaikkea voi saada.

- Jos me viideltä mennään kahville, kuudelta joogaan, seiskalta lenkille, kasilta kirjoitan blogia, ysiltä pussaillaan, kympiltä luen kirjaa, sitten pitää siivota ja maalata se pöytä ja ai niin ne illanistujaiset...

- Ne ei myöskään suorita elämäänsä.

Koska ne tuntevat itsensä ja osaavat priorisoida, ne pystyvät tavoittelemaan oikeita asioita.

Ja sitten niiden unelmat toteutuvat.

Ja kun elämässä on oikeat asiat ja niitä osaa arvostaa,

on aika helppo olla onnellinen. Sellainen sankaritar.

(Tosin suklaa ja Netflix ja uudet presidentinvaalit saattavat myös auttaa.)

Kuva Hannele Salmi

Share

Ladataan...

 

Minä ilman meikkiä.

---

Meikkitaiteilija Jenny Jansson sanoo uusimmassa Trendissä näin:

En usko kliseeseen, että nainen olisi kauneimmillaan saunan jälkeen, mutta olen shokissa Kardashian-trendistä, jossa naiset näyttävät toistensa tällätyiltä klooneilta. Kaikilla on sama contouring-meikki, ripsienpidennykset ja huulitäytteet.

JES. JOKU SANOO TÄMÄN ÄÄNEEN. 

Janssonin tavoin minäkään en usko, että nainen on kauneimmillaan saunan jälkeen. Minä ainakin olen silloin lähinnä punainen. Kyllä meikillä on paikkansa, meikkaan itsekin lähes päivittäin. Mutta meikki pitää myös laittaa omalle paikalleen. 

Tuo kuva on purjehdusreissultamme, jolla ei tietenkään ollut mitään järkeä meikata. En ole siinä mielestäni kauneimmillani, mutta ihan kivannäköinen kuitenkin. Ja ennen kaikkea olen MINÄ ihan sataprosenttisesti. 

Olen miettinyt, millaista on olla nuori nainen tänä aikana, kun omat ripset, hiukset, huulet tai tissit eivät muka riitä. Millaista on olla niin nuori, ettei ole vielä ihan valmis. Niin nuori, ettei itsetunto ole ehtinyt vahvistua, ei osaa vielä täysin arvostaa itseään ja on altis vaikutuksille.

Tuntuuko silloin, ettei itse riitä?

(Silloin kun minä olin niin nuori, muotia oli langanlaiha Kate Moss, ja minä sairastuin lievään syömishäiriöön. Mutta se on ihan toinen tarina.)

Ja jos jotain nyt kiinnostaa, niin minä täytän tällä viikolla 35.

Kyllä, naiselta saa kysyä ikää. Sillä jos ei saa, niin eikö se tarkoita juuri sitä, että uskoo naisen olevan parhaimmillaan nuorena ja kypsymättömänä? Eikö se tarkoita, että uskoo näihin barbieleikkeihin? 

Kaikkihan me sen oikeasti tiedämme: nainen on parhaimmillaan ja kauneimmillaan silloin, kun hän viihtyy omissa nahoissaan ja uskoo itseensä. Se vaatii yleensä vähän ikää ja elämänkokemusta, ei niinkään meikkiä. (Sitä paitsi vanhemmilla naisilla on lähes aina parempi tyyli.) 

Tarvitseeko sitä edes lisätä? Nainen ei todellakaan välttämättä ole parhaimmillaan eikä kauneimmillaan ripsien- ja hiustenpidennyksillä, huulitäytteillä ja vahvalla contouring-meikillä paranneltuna. 

Epävarmuus näkyy (ja ne lisäkkeet usein vasta näkyvätkin). Ja se on hyvin epäseksikästä.

Laitoin tänne meikittömän ja luonnollisen kuvani siksi, että tahdoin kertoa yhden asian:

SINÄ RIITÄT.

Share

Pages