Ladataan...

Hans Christian Andersen sanoi: ”To travel is to live.” En voisi olla enemmän samaa mieltä.

Matkustaminen on aina kokemus. Pieni seikkailu, erilainen maailma arjen ulkopuolella. Visuaalinen taivas, jotain uutta silmille, mielelle, sielulle. Kun matkustaa, irtautuu hetkeksi siitä tavallisesta elämästään, saa ehkä perspektiiviä, näkee hieman erilailla. 

Matkalla löytää jänniä paikkoja, kuten aurinkoisia sisäpihoja, joille voi pysähtyä. Istua hetkeksi portaille, antaa lämpimien säteiden paistaa kasvoilleen, ihmetellä, miten tännekin päätyi.

Voi myös kysyä: ”Mitäs sitten?” Minne askeleet seuraavaksi vievät? Täällä. Elämässä.

Jos tahtoo, voi jättää jäljen käynnistään tai tutkailla muiden kirjoittamia viestejä.

Istua ulkona Café Granolan metallituoleissa, katsella ohi pyöräileviä tanskalaisia, miettiä, kehen heistä tahtoisi tutustua.

Vaihtaa maalta vesille, lipua veneen kyydissä eteenpäin, katsella kanaalissa kelluvia aluksia, jonkun koteja. 

”Kun sataa, pilvet itkevät”, sanoi lainalapsi. Tällä retkellä niitä suretti kovasti.

Joutsenperhe päiväuinnillaan, kaupungin kuvatuin kirkko.

Seinillä kiipeilevät kaunottaret, ruusujen kaupunki.

Illallinen PatéPatéssa. Hernerisottoa ja libanonilaista fetasalaattia. Viiniä illalla, kahvia aamulla.

Auringonpaiste Café Mandelan terassilla. Kodbyenissä, missä söimme vähän joka hetki.

Sininen taivas. Aina välillä.

Taidemuseo Louisiana. Hilma af Klint, kaksi junaa Kööpenhaminasta, aava meri, vaalea hiekka. Vain Tanskassa.

Ja tietenkin satu keskellä kaupunkia, sillä me kaikki tarvitsemme välillä vähän taikaa. Parasta elokuun pimeinä iltoina tai ennen joulua. Silloin täältä saa terästettyä glögiä, jottei tulisi kylmä.

Hyvää yötä, Kööpenhamina. Kunnes taas tapaamme.

Share

Ladataan...

Kaksi päivää sitten seisoin tunturin huipulla, katselin valkoisena hohtavaa rinnettä ja ajattelin olevani hullu tai vähintäänkin typerä adrenaliininarkkari. Lumilauta allani näytti edelleen hyvältä seitsemästä varastossa vietetystä vuodesta huolimatta, lautakengät istuivat samoin kuin aina ennenkin. Mikään ei ollut muuttunut, mutta seitsemän vuotta on pitkä aika.

Jos on kiivennyt tunturin laelle, teitä on vain yksi. Se, joka vie alas. 

Aurasin laudalla varovasti sivuttain, kasvot alarinteeseen päin, ja tunsin silkkaa kauhua. Lumilaudalla ei kuulu laskea vartalo menosuuntaan. Sille valkoiselle tyhjyydelle pitää kääntää kylkensä. On pakko uskaltaa, pakko luottaa itseensä ja siihen, että tuli mitä tuli, siitä selviää.

Ajattelen, että asioita ei saa jättää tekemättä pelon vuoksi. Niinpä käänsin kyljen.

Uskon meditaatioon. Tai ainakin siihen, että se on hyväksi, jos siinä onnistuu. Jos pään sisällä surisee ajatusten ja tunteiden mehiläispesä, johon keskittyy mieluummin kuin hengittämiseen, se on melko hankalaa.

Mutta nyt kerron teille salaisuuden.

Kun ei ole seissyt laudan päällä seitsemään vuoteen ja on juuri kääntänyt kylkensä rinteeseen, ei voi ajatella mitään muuta kuin mäkeä, vauhtia ja seuraavaa käännöstä. Sitä, miten kasaantunut lumi vaikuttaa laudan liikkeisiin, missä kiiltelee sileäksi aurautunut jääpinta, miten ohittaa pikkuinen suksityyppi, kuinka paino kannattaa jakaa jaloille ja mihin suuntaan nojata milloinkin. Kaikki se surina hiljenee, on vain laudan ääni lunta vasten ja tuulen humina korvissa.

Zen.

Sitten voi viilettää alas rinnettä kauhistuneessa hurmiossa ja kuunnella, kun Haloo Helsinki ryhtyy laulamaan:

”Huuda, huuda ilosta, huuda, huuda vapaudesta, huuda, huuda onnesta...”

Lumilautailu on siitä jännä juttu, että mitä lujempaa uskaltaa antaa laudan mennä, sitä helpompi sitä on ohjata. Hitaammassa vauhdissa, silloin kun alkaa pelottaa, lauta kanttaa helpommin, tarttuu kiinni lumikasoihin ja heilahtelee epävarmasti puolelta toiselle. Mutta kun päättää luottaa siihen ja itseensä, kaikki sujuu. Silloin lumi on ystävä, kevättalven aurinko hymyilee kasvoille ja vauhti saa sydämen nauramaan.

Hurmioon ei tietenkään pääse aina, ja matkaan voi osua mutkia. Kinostunutta lunta, hitaita laskijoita rinteen täydeltä, jäätä, jolla lauta ei pidä. Aurinko menee pilveen ja pohjoisten tuntureiden viima osuu kipeästi paljaisiin poskiin.

Päiviä on myös erilaisia. Ja eri päivinä tuntuu erilaiselta. Aina ei voi laskea itsevarmana aurinkoisella puuterilla.

Eilen meinasin saada itkupotkuraivarit keskellä rinnettä, kun ensimmäinen lasku ei sujunutkaan niin kuin odotin. Jalkoihin sattui, lauta huojui, en uskaltanutkaan kääntää kylkeä. Pelko tuli takaisin.

Toinen lasku meni jo paremmin. Kolmannella Haloo Helsinki aloitti taas soittamaan. 

Kun uskoo itseensä, uskaltaa ja yrittää, pilvet väistyvät ja aurinko tulee takaisin.

Pelolle ei saa antaa periksi.

 

Share

Ladataan...

Taivas liekehti tänään punaisen eri sävyissä. Seisoin rantakallioilla ja katsoin, miten jokainen niistä heijastui meren tyynestä pinnasta. Kaisilikossa lipui joutsenpariskunta, ja metsässä lauloi mustarastas. Maailma on joskus pakahduttavan kaunis.

Aiemmin päivällä mietin riskinottoa. Sitä, mihin valintamme meidät kuljettavat. Ja sitä, miten valitsematta jättäminenkin on valinta.

Minulla on mantra niitä hetkiä varten, joina jokin asia tai päätös pelottaa. Se toimii loistavasti ja kuuluu: ”Mitään ei saa, jos mitään ei uskalla.” 

Amerikkalainen ajattelija Leo Buscaglia oli samoilla aalloilla:

To try is to risk failure, but risk must be taken, because the greatest hazard in life is to risk nothing.” 

Huomenna odottaa tie etelästä pohjoiseen, monta päivää vailla aikatauluja, lumilauta, jonka päällä seisoin viimeksi seitsemän vuotta sitten (tätä voi todella kutsua riskiksi), valkoinen erämaa, sukset, koirat, hangesta heijastuva kevätaurinko.

Suloista viikonloppua murmelit! Nauttikaa auringosta, juokaa viiniä ja hymyilkää paljon. 

Share

Pages