Ladataan...

Kuuntelen parhaillaan Maria Veitolan äänikirjaa. Veitola puhuu siinä muun muassa omista syistään syödä pääosin kasviruokaa ja kyseenalaistaa kulttuurimme, jossa lihansyönti on normi, johon lapset kasvatetaan. Meidät opetetaan pienestä pitäen ajattelemaan, että on ok ja ihan tavallista tappaa eläimiä ja kasvattaa niitä ruoaksi tehdasmaisissa olosuhteissa. Niinpä.

Itse lopetin lihansyönnin 14-vuotiaana, joskin takapakkia tuli muutamaksi vuodeksi opiskeluaikoina. Parikymmentä vuotta olen aina ajoittain joutunut perustelemaan valintaani ja kuuntelemaan erilaisia kommentteja siihen liittyen: Mikset sä syö lihaa, eikö sun tee yhtään mieli tätä chorizoa, et kai sä vaan meinaa alkaa vegaaniksi, ihminen tarvitsee eläinproteiinia, kasvisruoka ei pidä nälkää, on epäkohteliasta olla syömättä tarjottua ruokaa...joo varmaan on epäkohteliasta, mutta olen mieluummin epäkohtelias kuin osallistun eläinten tehotuotantoon ja tappamiseen omien makunautintojeni tai sosiaalisen mukavuuden tähden.

 

 

Minähän en toki ole vegaani, sillä ehdottomuus on minulle vaikeaa. Syön silloin tällöin maitotuotteita ja kalaa ja ajattelen, että tärkeintä on se, mitä tekee useimmiten. Kotona syön lähes pelkästään kasvisruokaa ja pyrin valitsemaan ravintolassa vegaanisen vaihtoehdon, jos sellainen on tarjolla. Olen muutaman kerran kokeillut vegaaniksi ryhtymistä, ja se on aina karahtanut hankaluuteen ja vetämättömään oloon. En usko, että ihminen tarvitsee eläinproteiinia, kunhan ottaa muutaman pillerin purkista, mutta vegaairuokavalio on koostettava oikein, jotta sillä voisi hyvin. Vegaaniruokaa pitää lisäksi syödä todella paljon.

Minä olen aina ollut se tyyppi, joka syö valtavia annoksia ja on aina nälkäinen. Huvittavaa (ja ärsyttävää) on, miten usein erityisesti miehet kuvittelevat, että hoikka nainen syö vähän. Lukemattomat ovat ne kerrat, kun minulle on tarjoiltu puolet liian pieni annos sanoilla: Luuletko, että jaksat syödä näin paljon? Hah, syön käsittääkseni enemmän kuin yksikään eksistäni (toki kasvisruoalla on osansa asiassa). 

Tänään halusin jakaa teille yhden tämän hetken lempiresepteistäni. Se ei ole vegaaninen, sillä se sisältää hunajaa, mutta hunajasta en itse ole erityisen huolissani. En tiedä, pitäisikö olla, mutta keskityn tällä hetkellä huolehtimaan lehmistä ja vähentämään entisestään juuston syömistäni. Tämä resepti muuten täyttää ja rasvan määrä on melkoinen. Nam!

 

Pekaanipähkinä-kuskussalaatti (4 annosta)

2 dl kuskusia

rasia babypinaattia

nippu retiisejä

muutama porkkana

pussi pekaanipähkinöitä

1 rkl hunajaa

oliiviöljyä

kastike:

2 avokadoa

2 limeä

loraus kauramaitoa

suolaa

 

Keitä kuskus suolalla maustetussa vedessä. Pese pinaatti ja pilko kasvikset. Sekoita ne kuskusin kanssa salaattipohjaksi. Paahda pekaanipähkinät pannulla suolan ja hunajan kanssa. Lisää salaattiin. Sekoita mukaan vähän oliiviöljyä.

Tee avokadosta ja limestä kastike. Kuori avokadot ja poista kivet. Laita avokadot tehosekoittimeen, purista sekaan limen mehu, lisää vähän kauramaitoa ja suolaa. 

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Ladataan...

Tuntuu kuin olisin tehnyt ison ympyrän ja palannut takaisin, mutten silti ihan samaan paikkaan. Tarkoitan: olen leiponut. Asia, josta muutama vuosi sitten päätin luopua ikuisiksi ajoiksi, uusi jännittävä elämä ja sillai, ei siinä ollut tilaa piirakoille.

Jotain on kuitenkin muuttunut, sillä olen lähiaikoina tuntenut vastustamatonta halua upottaa sormet taikinaan. Kai se jotain kertoo, jos ihmisen bucket listiltä löytyy raparperipiirakka? Se siitä jännittävästä elämästä. 

On vapauttavaa keskittyä hetkeksi täysin siihen, mitä tekee käsillään, miltä taikina tuntuu, miten kypsyvän raparperin, sokerin ja vehnäjauhon seoksen tuoksu leijailee nenään. 

Kun en ole leiponut, olen kulkenut kameran ja koirien kanssa siirtolapuutarhassa ja kuvaillut salaa aitojen yli. Kauniita kukkia vain. Sisälläni asuu henkinen mummo, joka tahtoisi istua kesäillat omenapuun varjossa portviinilasi kädessä ja hyvä kirja edessä. Joku vanhan ajan dekkari tai muu sellainen. Juuri nyt luen vuosien jälkeen uudelleen Kuin surmaisi satakieltä. Olin unohtanut, miten hyvä se on.

Suunnittelen, että kaivaisin syksyllä puikot esiin, neuloisin taas jotain. 

Niin, sisimmältäni mummo, ainakin välillä. Kai se on vain sitä, että nautin kauniista, rauhallisista asioista. Silloin siis, kun en kaipaa seikkailuja ja janoa jotain tapahtuvaksi. Ristiriitaisia me kaikki, tai minä ainakin. Ja ihan hyvä niin, tylsäksihän se muuten kävisi.

Raparperipiirakan resepti on täältä. Korvasin ranskankerman kermaviilillä, hyvin toimi.

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Ladataan...

Kaikki on niin kaunista ja niin vihreää, etten malta olla sisällä lainkaan. Kävelemme koirien kanssa pitkiä lenkkejä, pysähtelemme ihastelemaan vähän kaikenlaista, koirat tonkivat maata ja syövät multaa, kaivan kameran repusta ja kuvaan kahdennenkymmennentoisen kuvan kukkivasta tuomesta. 

Tulen rehellisesti onnelliseksi kukista. Siksi kai kotikin muistuttaa viidakkoa, ja hankintalistallani on vaikka mitä uusia kasveja. 

Tällä hetkellä makuuhuone tarvitsisi niitä lisää. Siellä on vain kituva palmu (en ymmärrä, mitä teen väärin, koska olohuoneen samanlaisella menee lujaa) ja pari kaktuksentapaista. Ajattelen isoja orkideoja ikkanalaudalle ja ehkä jotain jännää päätyseinälle. 

Lakanoissa kasvaa lehtiä, mutta muuten huone on liian valkoinen, vähän tylsä. Enkä usko olevani tylsä, paljon muuta voin olla, mutta sitä tuskin. Siksi ei kotinikaan kuulu olla. Mietin, maalaisinko hennon vihreällä, tummanvihreällä vai repäisisinkö ja elvyttäisin rakkauteni tapetteihin. Niihin sellaisiin vähän romanttisiin, vanhoihin taloihin sopiviin, mutta miksei uuteenkin. Mielessäni on William Morris ja Designer's Guild, ehkä Boråstapeterkin.

Juon joka päivä viherpirtelön, onnistuin viimein tekemään siitä tavan. Se valmistuu parissa minuutissa, ei siitä tavasta muuten mitään tulisi. Näin se syntyy:

1 banaani

iso kourallinen jotain salaattia

1 mitallinen Foodinin viherjauhetta *

Jos oikein innostun, lisään puolikkaan avokadon

Ja tietenkin vettä.

 

 

*saatu, kiitos!

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Pages