Ladataan...

Ihan alkuun sanottakoon, että kauneus ei mielestäni katso kokoa, ei muotoa, ei väriä, ei ikää. Eikä auta, vaikka keho olisi kuinka kaunis tai komea, jos sielu on ruma. Kauneus ei katso tarkkaan määriteltyjä muotteja, ja vartaloaan kannattaa parhaansa mukaan rakastaa, oli se minkä mallinen tahansa. Tiedän myös, että se voi olla vaikeaa, sillä olen itse kamppaillut nuorempana asian kanssa, laskenut kaloreita hulluna ja treenannut enemmän kuin on terveellistä. Vain saavuttaakseni täydellisen vartalon. 

Ratkaisin aikoinani tilanteen päättämällä, että lopetan kalorien laskemisen ja kehoni tarkkailun. Päätin, etten suostu elämään vartaloihanteiden ehdoilla ja käyttämään järkyttävää määrää energiaa täydellisen vartalon tavoitteluun. Päätin, että vartaloni on hyvä ja that´s it. Siitä lähtien olen pitänyt siitä huolta parhaani mukaan ja keskittynyt ajattelemaan muuta. Mielestäni ongelma ei nimittäin ole vartalo lainkaan. Vaan se, mitä siitä ajattelee ja mihin elämässään keskittyy.

Tästä syystä olen melkoisen kyllästynyt hastagiin #bodypositivity, eli kehopositiivisuus. Jep, ajatus on hyvä ja tärkeä, mutta taas keskitytään vartaloon. Kun voitaisiin keskittyä johonkin kiinnostavaan, kuten vaikka planeettojen tutkimiseen tai universumin ymmärtämiseen. 

Olen luultavasti itse joskus kirjoittanut suunnilleen näin: ”Rakastetaan vartaloitamme selluliitista huolimatta.” Tässä ajatuksessa on mielestäni kuitenkin tarkemmin ajateltuna jotain pahasti pielessä. Oikea lause kuuluu näin: ”Rakastetaan vartaloitamme selluliitista huolimatta (ja keskitytään sitten johonkin muuhun).” Sanat selluliitista huolimatta antavat ymmärtää, että jos onnistuu rakastamaan vartaloaan, vaikka siinä on selluliittia, rakastaa vartaloaan, vaikka siinä on virhe. Mutta onko siinä? 

Onko nainen erityisen rohkea tai sinut itsensä kanssa, jos hän esiintyy bikineissä sosiaalisessa mediassa ja tägää kuvaan #bodypositivity? Vai onko hän vain nainen, joka on pukeutunut bikineihin? 

Onko bikinikuva lisättynä hastagilla #bodypositivity kehopositiivisuutta? Vai saattaako se sittenkin vahingossa vahvistaa juuri niitä kulahtaneita kauneusihanteita, joita vastaan se taistelee, kiinnittämällä huomion sanaan kehopositiivisuus? Eli viestiikö se, että kuvan vartalo ei ole ihanteen mukainen, ja se on silti kaunis, kuten myös vartalo, jota rakastamme selluliitista huolimatta? Ja eikö tuon ajatuksen pitäisi olla itsestäänselvyys? 

Miksi niin monen naisen on vaikea rakastaa omaa kehoaan? Miksi vartalon ulkonäkö on meille näin äärettömän tärkeä? Ja ennen kaikkea: mitä näille ajatuksille voi tehdä?

Olen tekemässä isompaa juttua aiheesta ja kuulisin erittäin mieluusti teidän mielipiteenne. Oletko sinut oman vartalosi kanssa ja miksi olet tai miksi et ole? Voimauttaako #bodypositivity? Ärsyttääkö #bodypositivity? Luoko sosiaalinen media paineita kehonkuvaan liittyen? Luoko #bodypositivity paineen sanoa tykkäävänsä vartalostaan, vaikkei oikeasti tykkää? Onko vartaloon keskittyminen niin hyvässä kuin pahassa mennyt jo yli? Onko kyse vartalosta lainkaan vai sittenkin itsetunnosta tai ikiaikaisista naisiin kohdistetuista odotuksista? 

Mitä muuta haluaisit kysyä kehonkuvaan keskittyneeltä asiantuntijalta aiheeseen liittyen? Jos kommentteja tulee, aion hyödyntää niitä haastattelussa. Olisin kiitollinen, jos kertoisit mielipiteesi. Minulla ei ole näitä vastauksia, siksi tätä juttua tehdään. 

Tulen jakamaan jutun teidän kanssanne, kun se valmistuu. Joten stay tuned! 

Lue myös aiheesta muualla Lilyssä:

#bodypositivity

Kuuluuko bodypositive hoikille?

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Ladataan...

Uusi taso elämässä vaatii uudenlaisen version sinusta. Uskotko? Minä uskon. Saavuttaakseen jotain uutta, on yleensä tehtävä jotain eri lailla. Pitää olla valmis muuttumaan ja kasvamaan.

Mutta mitä jos ei pysty siihen? Mitä jos ei tiedä, miten siksi uudenlaiseksi versioksi tullaan? Mitä jos kokee olevansa jo ihan hyvä ja ainakin just niin hyvä kuin mihin kykenee, mutta haluaisi silti eteenpäin?

Ehkä silloin ei ole valmis uudelle tasolle. 

Tai sitten oikeasti pystyykin paljon enempään kuin mihin heikkona hetkenä kuvittelee pystyvänsä. Tähän uskon. 

Monilla meistä on tapana vähätellä itseämme. Pelkäämme olevamme huijareita, että kaikki saavuttamamme on vain onnekantamoista ja kohta varmasti paljastumme. Muistamme kaikki epäilevät sanat, jotka muut ovat koskaan meistä sanoneet. Ja unohdamme ne hienot asiat, joihin olemme jo pystyneet. Sen kaiken eletyn, mahtavan elämän, joka on tuonut tähän hetkeen. 

Hetkeen, jossa olemme nyt ja josta jatkamme taas eteenpäin. Sille seuraavalle tasolle. 

Sillä siellä se on, odottaa. Ja sen saavuttaa kyllä, kun vain uskaltaa ponnistaa.

Uskalletaan, jooko?

 

Kuva lainattu Pinterestistä

 

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Ladataan...

 

Jos minulla olisi tytär,

Kertoisin hänelle vahvoista naisista, jotka toteuttivat unelmansa, eivätkä suostuneet jäämään valmiiseen muottiin. Sellaisista kuin Paola Suhonen, Coco Chanel tai Madonna

Lukisin ja näyttäisin hänelle kertomuksia tytöistä, jotka tekivät oman päänsä mukaan ja olivat rohkeita. Sellaisista kuin Peppi Pitkätossu ja Pikku Myy ja Buffy Vampyyrintappaja. En kertoisi hänelle prinsessoista, jotka odottavat pelastavaa prinssiä tekemättä mitään. En varmasti kertoisi naisista, jotka alistuvat kohtaloonsa ja antavat muiden kohdella heitä huonosti tai nukkuvat ruusuaidan takana elämän mennessä ohi.

Tutustuttaisin hänet ystäviini. Oman elämänsä girlbosseihin. 

Soittaisin hänelle musiikkia, jossa lauletaan, miten tytöt pyörittävät maailmaa. Sellaista, jota laulaa vaikka Beyoncé.

Who run the world? Girls! Who run this motha? Girls!


Näyttäisin hänelle, mihin kaikkeen ihan tavalliset naiset ja tytöt pystyvät. Kertoisin siitä, joka vaelsi yksin tuhansia kilometrejä, siitä joka matkasi koiravaljakolla kylmässä erämaassa ja siitä, joka purjehti yksin maailman ympäri 16-vuotiaana. Ja sitten veisin hänet seikkailemaan.

Opettaisin hänelle sen, mitä itse opin uraäidiltäni. Naisen ei tarvitse olla pullantuoksuinen ja pyörittää kotia (mutta hän saa, jos haluaa). Naisella on ihan yhtä suuri oikeus tehdä uraa kuin miehelläkin. Naisella on ihan yhtä suuri oikeus toteuttaa omat unelmansa. Ja hän pystyy siihen ihan itse.

Koska minulla ei ole tytärtä, kerron näitä tarinoita itselleni. Ja kertoisin, vaikka olisi. Meille molemmille, kaikille naisille. 

Who run the world?

GIRLS.

(Tai pikemminkin ihmiset. Se, joka uskaltaa.)

 

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

 

Pages