Ladataan...

 

Jos minulla olisi tytär,

Kertoisin hänelle vahvoista naisista, jotka toteuttivat unelmansa, eivätkä suostuneet jäämään valmiiseen muottiin. Sellaisista kuin Paola Suhonen, Coco Chanel tai Madonna

Lukisin ja näyttäisin hänelle kertomuksia tytöistä, jotka tekivät oman päänsä mukaan ja olivat rohkeita. Sellaisista kuin Peppi Pitkätossu ja Pikku Myy ja Buffy Vampyyrintappaja. En kertoisi hänelle prinsessoista, jotka odottavat pelastavaa prinssiä tekemättä mitään. En varmasti kertoisi naisista, jotka alistuvat kohtaloonsa ja antavat muiden kohdella heitä huonosti tai nukkuvat ruusuaidan takana elämän mennessä ohi.

Tutustuttaisin hänet ystäviini. Oman elämänsä girlbosseihin. 

Soittaisin hänelle musiikkia, jossa lauletaan, miten tytöt pyörittävät maailmaa. Sellaista, jota laulaa vaikka Beyoncé.

Who run the world? Girls! Who run this motha? Girls!


Näyttäisin hänelle, mihin kaikkeen ihan tavalliset naiset ja tytöt pystyvät. Kertoisin siitä, joka vaelsi yksin tuhansia kilometrejä, siitä joka matkasi koiravaljakolla kylmässä erämaassa ja siitä, joka purjehti yksin maailman ympäri 16-vuotiaana. Ja sitten veisin hänet seikkailemaan.

Opettaisin hänelle sen, mitä itse opin uraäidiltäni. Naisen ei tarvitse olla pullantuoksuinen ja pyörittää kotia (mutta hän saa, jos haluaa). Naisella on ihan yhtä suuri oikeus tehdä uraa kuin miehelläkin. Naisella on ihan yhtä suuri oikeus toteuttaa omat unelmansa. Ja hän pystyy siihen ihan itse.

Koska minulla ei ole tytärtä, kerron näitä tarinoita itselleni. Ja kertoisin, vaikka olisi. Meille molemmille, kaikille naisille. 

Who run the world?

GIRLS.

(Tai pikemminkin ihmiset. Se, joka uskaltaa.)

 

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

 

Share

Ladataan...

 

Kutsun jooga-asenteeksi sellaista seesteistä, kirkasta tunnetta. Sitä kun on varma ja tietää, että kaikki järjestyy, eikä mitään huolta ole. Niinä päivinä ei jumiudu huonoihin ajatuksiin, ei kuvittele tarvitsevansa täydellistä messinkihanaa tai mekkoa tai matkaa tai yhtään mitään tullakseen onnelliseksi, ei elä huomisen murheita, ei kiukuttele maailmalle tai itselleen.

Tiedättekö ne päivät ja hetket? Niinä luottaa. Universumiin ja itseensä.

Niin kuin pitäisikin. 

Sillä jos pysähtyy tähän hetkeen, ihan just tähän, niin kaikki on hyvin. Ne huolet ja kiireet ja stressit ovat tulevaisuudessa, vanhat surut eilisessä.

Jooga-asenne on myös sitä, että tykkää itsestään, kokonaan. Kaikista hassuista ominaisuuksistaan, iloisuudestaan ja äkäisyydestään, siitä tyypistä, jolle maailma on avoinna ja joka menestyy, koska on niin pätevä ja ahkera ja ihana. Ja siitä toisesta tyypistä, jonka pitää soittaa ystävälleen voidakseen uskoa olevansa pätevä ja ahkera ja ihana.

Se kokonainen tyyppi, se ei ole yhtään täydellinen, eivätkä sitä kiinnosta messinkihanat (vaikka uuteen kotiinsa se sellaisen hankkikin). Sillä on joskus likainen tukka, luomille levinneet kajalit ja liian kireät farkut, se tykkää jääkaappikylmästä suklaasta ja vaaleasta leivästä, eikä se koskaan valitse salaattia lounaaksi. Instagramissa sillä on hipsteriaamiaisia ja maustehyllyssä kanelin ja pippurin välissä aski tupakkaa. Ihan vain varmuudeksi.

 

 

Se jooga-asenne:

se on sitä, kun on kokonainen vaikka onkin epätäydellinen, sitä, kun kaikki on hyvin vaikkei olisikaan.

Se on rauha.

 

 

Kuvat ovat Roots Helsingistä, missä on joogaa, niitä hipsteriaamiaisia ja jonka sisustus on myytävänä. Istuin siellä lauantaina aamujoogan jälkeen ystäväni kanssa tuolilla, jonka päällä oli vaaleansininen samettityyny. Ajattelin, että tahdon ostaa sen tyynyn. Söin vegaaniaamupalaa ja raakakakkuja (tuo piparminttu oli törkeän hyvää) ja selitin, miten aion kirjoittaa enemmän vain vinkkejä, ei mitään oivallushöpinää enää, kiitos.

Ja sitten kirjoitin teille jooga-asenteesta.

 

Lue myös:

Vähän liikaa, tarpeellinen kirja ja hyvä keitto

Miten oman elämän sankarittareksi tullaan?

Jos uskoo ihmeelliseen

 

Bloglovin, Facebook, Instagram

Share

Ladataan...

Olisi ihanaa olla sellainen vahva nainen. Girl Boss. Oman elämänsä sankaritar, kyllä te tiedätte.

Se ei vain aina ole ihan helppoa. 

Ne oman elämänsä sankarittaret,

Ne uskaltavat olla haavoittuvaisia, sillä ne tietävät selviävänsä. Miten ikinä kävi. Siksi ne kokevat elämässä paljon. 

- Mutta mitä jos epäonnistun? Mitä jos se ei tykkääkään? Mitä jos sattuu?

- Pitää vain uskaltaa. Ja jos sattuu, niin kyllä siitä selviää. Pahempi on jos ei koskaan uskalla. Mieti sitä vähän.

Mitä enemmän ne kokevat, sitä enemmän ne uskovat itseensä.

- Mutta mitä jos tämä onkin erehdystä, ehkä oonkin ihan huono, en mä mitään osaa, muutkin sen kohta varmaan tajuaa.

- Kas, huijarisyndrooma. Siitä kärsii moni nainen. Ja ne naiset ovat aina tosi päteviä.

Mitä enemmän ne uskovat itseensä, sitä enemmän ne uskaltavat ottaa riskejä. Siksi ne menestyvät.

- Oishan se ihanaa, mutta en mä nyt voi. On asuntolaina ja lapset ja koirat, kolmikymppisen elintaso ja taakka. 

- Jos et nyt voi niin koska sitten? Elämässä on harvoin oikeaa aikaa. Eikä siitä edes tiedä, onko aikaa ollenkaan. 

Materia ei ole niille kauhean tärkeää. Ja täydellisyys ei varsinkaan. Itse asiassa ne uskaltavat olla ihan hyviä, keskinkertaisia jopa. 

- Löysin ihan täydellisen neuleen. Pakko saada se. Sitten mun vaatekaappi on taas vähän täydellisempi, puuttuu enää se silkkipaita, vintagefarkut, designlaukku, ne korkkarit...niin ja sitten on jo kevät ja miten ikinä mulla on rahaa lähteä reissuun?!?

- Oot varmaan tosi onnellinen siinä täydellisessä silkkipaidassa täällä Suomessa, kun tuskailet, mitä kaikkea vaatekaapistasi vielä puuttuu.

Ne tahtovat hyvää muille ja auttavat muita menestymään. Ne myös uskaltavat pyytää apua ja puhua unelmistaan. Siksi ne saavat apua muilta.

- Kannattaakohan mun nyt kertoa tuolle siitä meidän avoimesta paikasta ollenkaan. Mitä jos se onkin tosi hyvä, mua parempi. Mitä jos se ylennetään? Mitä jos mua ei enää sitten tarvita?

- Tai mitä jos se suositteleekin sua siihen sun unelmien työpaikkaan, kun vinkkasit tästä työstä sille?

Niillä on hyvä itsetunto, eivätkä ne vertaa itseään muihin. Siksi ne osaavat arvostaa sitä, mitä niillä on. Ja itseään. Just sellaisena. 

- Hitsit, kun tää mun kämppä on tällainen. Miksei mulla ole integroituja kodinkoneita niin kuin sillä? Ja sen asukin oli niin kiva, ei kukaan varmaan huomaa mua sen rinnalla. Mun reidetkin on niin paksut.

- Eilen sä tykkäsit sun vaatteista ja kodista ja muodokkaista reisistä...

Koska ne osaavat arvostaa sitä mitä niillä on, ne muistavat, että toisinkin voisi olla. Siksi ne pitävät huolta läheisistään ja jaksavat taistella hyvien asioiden puolesta. Ne eivät luovuta, vaan uskovat, että taisteleminen kannattaa. 

- Mitä tässä nyt enää taistelemaan. Trumpista tuli presidentti ja turkistarhaus sen kun jatkuu. Ihan sama.

- Ai että sun teoilla ei ole merkitystä? Muista, mitä Hilary sanoi: ”Never stop believing: fighting for what's right is worth it.”

Ne eivät jätä elämäänsä heitteille. Ne kantavat vastuunsa, eivätkä anna muiden päättää tärkeistä asioista.

- Pakko sen on ymmärtää, miltä musta tuntuu. Kai se nyt sen verran osaa lukea mua. Ja ihan varmaan pomo tajuaa, että ansaitsen palkankorotuksen. Ei mun tartte sitä pyytää, eihän?

- Meillä on kuule tämä kieli viestintäkeinona just siksi, ettei tarvitsisi arvuutella. Enkä ole ihan varma, että uskonko telepaatteihin.

Jotta ne osaisivat päättää itse, ne opettelevat tuntemaan itsensä ja toiveensa. Ja ne tajuavat, ettei kaikkea voi saada.

- Jos me viideltä mennään kahville, kuudelta joogaan, seiskalta lenkille, kasilta kirjoitan blogia, ysiltä pussaillaan, kympiltä luen kirjaa, sitten pitää siivota ja maalata se pöytä ja ai niin ne illanistujaiset...

- Ne ei myöskään suorita elämäänsä.

Koska ne tuntevat itsensä ja osaavat priorisoida, ne pystyvät tavoittelemaan oikeita asioita.

Ja sitten niiden unelmat toteutuvat.

Ja kun elämässä on oikeat asiat ja niitä osaa arvostaa,

on aika helppo olla onnellinen. Sellainen sankaritar.

(Tosin suklaa ja Netflix ja uudet presidentinvaalit saattavat myös auttaa.)

Kuva Hannele Salmi

Share

Pages