Ladataan...

 

En ole koskaan tuntenut itseäni yhtä pohjattoman yksinäiseksi kuin niinä öinä, kun maailma nukkui ympärilläni ja minä makasin sängyssä valveilla yhä vain. 

Se alkoi Aasiassa, tarkemmin sanoen Etelä-Kiinan meren rannalla, Hong Kongin mantereen puoleisessa osassa Kowloonissa, kaupunginosa Tsing Sha Tsuissa, neljän tai ehkä viiden tähden hotellin muhkeiden tyynyjen ja prässättyjen lakanoiden välissä. Olin kahden yön layoverilla, oli se toinen yö. Palasin Suomeen nukkumatta silmäystäkään.

Sen yön perässä oli tulossa monta samanlaista. Niinä öinä aloin vihata Hong Kongia. Sitä ennen kuitenkin rakastin sitä.

Se oli silmissäni tarunhohtoinen paikka, siellä oli vihreitä vuoria ja niitä hipovia pilvenpiirtäjiä. Olin lukenut James Clavellin Tai Panin ja Noble Housen vuosia ennen kuin ikinä näin koko kaupunkia. Se kutsui minua.

Ensimmäinen kaukolentoni miehistön jäsenenä suuntautui tietenkin Hong Kongiin. Ei toisin olisi voinut olla. Olin kai kurssistamme ainoa, joka pääsi sinne koulutuslennolla. Muut lensivät Pekingiin, Osakaan, Nagoyaan. Minä pääsin unelmieni saarelle ja tunsin olevani onnekkain ihminen maailmassa.

Istuin ohjaamossa, kun ne vihreät vuoret tulivat näkyviin. Katselin, kun saari lähestyi, erotin pilvenpiirtäjiä, kiitotie tuli alle, se on niin erilainen ohjaamosta katsellessa. Sitten pyörät ottivat maahan, olin perillä.

Sen lennon jälkeen kävelin monta monta kertaa koneen käytäviä rakkaalle saarelleni. Kävin toki muuallakin. Muistan, miten kolmen yön Kantonilla ihmettelin emäntää, joka saapui aamiaiselle harmaankalpeana, kertoi ettei nukkunut lainkaan ja palasi sänkyyn yrittämään, kun me muut lähdimme kaupungille. Minä nukuin kaikki kolme yötä kuin vauva.

Kunnes kului puoli vuotta. Tuli se yö, ja kaikki muuttui. Rytmini oli mennyt rikki.

 

Sen yön jälkeen Aasia merkitsi minulle unettomuutta. Sen olisin ehkä kestänyt, mutta sitten tuli ensimmäinen yö, jona en saanut kaukolennon jälkeen unta Suomessa. Olin valvonut pari vuorokautta putkeen ja väsymys meni yli. Sydän hakkasi, itketti, maailma kaatui päälle. Valvoin omassa sängyssäni, eksäni nukkui vieressä, olin jälleen pohjattoman yksin.

Unettomuudella on ikävä tapa levitä. Pian minun oli vaikea nukahtaa ihan tavallisinakin iltoina. Pelkäsin, etten saa unta. Ja sitten en saanut.

Kuinka moni sanoikaan noina aikoina ja monina niiden jälkeen, että nukut vain. Rauhoitut ja nukut. Se tuntui pahalta, tunsin olevani vähän viallinen. Miten ihminen voi kadottaa taidon nukkua?

Jos en olisi lopettanut lentämistä muista syistä, olisin lopettanut sen nukkuakseni. Unen merkityksen ymmärtää vasta, kun ei osaa enää nukkua.

 

Lentämisen lopetettuani opin vähitellen nukkumaan paremmin, mutten silti hyvin. Stressasin unesta, ahdistuin, jos uni ei heti tullut, sängyn vieressä oli purkki melatoniinia ja toinen nukahtamislääkettä. Silmilläni oli unimaski, sillä olin lentoemäntänä tottunut nukkumaan sen kanssa. Olin palannut kaukolennoilta usein aamulla ja mennyt nukkumaan valoisaan aikaan. Korvissani oli korvatulpat, en voinut enää kuvitellakaan nukkuvani ilman niitä. 

Tein kaiken oikein. En juonut mitään kofeiinipitoista iltapäivän jälkeen. En katsonut telkkaria myöhään. En urheillut iltaisin. Laitoin herätyskellon soimaan viikonloppuaamuisin viimeistään yhdeksältä, jotta rytmini säilyisi. Tahdoin nukkua tarkat kahdeksan tuntia joka ainoa yö. Minusta tuli uninatsi. 

Kun muutin tänne, ikkunat olivat niin leveät, ettei mikään pimennysverho riittänyt peittämään niitä. Ostin kauniit valoverhot ja valvoin suuren osan ensimmäisestä kesästäni täällä. En vain valon takia, olin äärirajoilla kaikista muutoksista ja suurista tunteista. Näin jälkikäteen ajatellen on jännää, että selvisin niinkin hyvin niin vähillä unilla. Moni sanoi, nämä muutokset sopivat sulle. Harva tiesi, että hikoilin stressistä lakanat märiksi ja valvoin ihan liian monta sudenhetkeä.

En ihan muista, milloin se tapahtui, mutta luultavasti sinä syksynä luovuin unimaskista. Olin selvinnyt jo niin monesta, että päätin selvitä ilman sitäkin. Päätin, että nukun ilman maskia. Ja nukuin.

 

Näiden vuosien aikana olen vähitellen alkanut nukkua yhä paremmin ja stressata unesta yhä vähemmän. Se ei ole käynyt nopeasti eikä helposti. Unettomuus on minulle ollut aina pitkälti pään sisäinen asia. Ja mitään ei ole niin vaikea parantaa kuin päätä, kun se kerran saa jotain vahingollista mieleensä. Aikaiset aamuherätykset valvottavat minua välillä edelleen. Stressi valvottaa minua välillä edelleen. Unistani tietää, olenko ahdistunut töissä tai onko jokin ihmissuhteeni menossa pieleen. 

Se on kuitenkin pientä. Useimmiten osaan taas nukkua. 

Ainoa syy, jonka siihen keksin, on säännöllisen rytmin lisäksi relaaminen. Olen alkanut ajatella, että totta kai nukun, on yö. Ja jos en, niin mitä siitä. Sitten nappaan lääkkeen. 

Luulen, että tämän viimeisen muutoksen teki jooga.

Juttelin yhtenä päivänä pukuhuoneessa joogaohjaajani kanssa. Hän kertoi, että hänen uniongelmansa katosivat joogan myötä.

Olin sinä päivänä nukkunut kaksi yötä ilman korvatulppia ensimmäisen kerran kymmeneen vuoteen. 

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share