Ladataan...

 

Veikkaan, että elämäni näyttää sosiaalisen median kautta katseltuna aika kivalta. On uusi koti, kiinnostava työ, aurinkoisia päiviä ja sen sellaista. No se on ihan totta. Elämäni on pääosin kivaa. Mutta tarinalla on myös toinen puoli. Se, jonka harva kertoo somessa. 

Päästäkseni tähän kotiin minun oli ensin erottava (kahdesti), otettava iso laina ja odotettava puolitoista vuotta asunnon valmistumista. Muuton aikoihin olin vähän alakuloinen siitä, että muutan yksin (plus dogs). Hetkellisesti koko koti symboloi sitä, että olen lähivuosina kunnostautunut lähinnä eroamisessa. Ihan näin en tämän kuvitellut menevän. 

Minulla on ihanat vaaleat lattiat ja kaunis itämainen matto. Ne on imuroitava joka päivä. Vaalealla lattialla näkyy ihan kaikki, ja matto on tehokkain löytämäni koirankarvamagneetti.

(Note to myself: se ruskean sävyinen lankkulattia olisi ollut oikea valinta.) 

Yhtenä aamuna heräsin siihen, että täällä kauniissa uudessa kodissani haisi. Toiselle koirista oli tullut vatsatauti yön aikana. Säästän teidät yksityiskohdilta, mutta Beni Ourain sai osuman.

Olen viettänyt lähiaikoina aika monta viikonloppua tehden töitä. Ja katsellut samalla Instagramista, kun kaikki muut ovat jossain ulkona auringossa pitämässä hauskaa joukolla. Miinus minä.

Ulkoilen koirien kanssa suunnilleen 365 päivänä vuodesta. Niihin sattuu aurinkoisiakin. Räntäsateita en kovin usein kuvaa.

Olen hirveän kiitollinen kaikesta siitä, mitä minulla on. Olen monin tavoin erittäin onnekas ja onnellinen. Mielestäni elämässä kannattaa myös keskittyä siihen hyvään, mitä on. Kuten Carrie Bradshaw sanoi: ”Why do we let the one thing we don't have affect how we feel about all the things we do have?”

Minulla on kaunis koti, rakkaat koirat, ihania ystäviä, kiinnostava työ ja kaikenlaisia seikkailuja. Suuren osan ajasta olen onnellinen, 

mutta ehkä joskus on hyvä kertoa se toinen puoli kuvien takana, se josta vaikenemme. Me niin usein näytämme vain sen nauravaisen vahvan puolemme. Harva haluaa kertoa olevansa haavoittuvainen. Ehkä syy on sama kuin koirilla, jotka salaavat kipunsa viimeiseen asti: pelkäämme tulevamme hylätyksi, jos paljastamme heikkoutemme ja epätäydellisyytemme. 

Joten, jos sosiaalinen media ja siellä esitellyt täydellisen näköiset elämät ahdistavat, kannattaa muistaa, että ne todella ovat juuri sitä: täydellisen näköisiä. Jokaisella meistä on omat kamppailumme. Kenenkään elämä ei ole täydellistä. Ja kenenkään toisen elämään ei kannata verrata omaansa. Et tiedä sen toisen taisteluita. 

Niin ja sitten on vielä yksi asia. Voi olla, ettei se hetki ollut täydellinen sekään, mutta siitä tehtiin sellainen. Rajattiin hyvin, valaistiin hyvin ja...katse leukaan:

 

 

Ooh, MAGIC! Maailman paras finnilääke on epäilemättä Photoshop.

Tämän jälkeen en usko enää mitään, mitä sosiaalisessa mediassa näen. 

Onko teillä jotain elämänmakuista, minkä olette jättäneet kertomatta somessa?

 

Kuvapari minusta: Satu Nyström. Satu on ammattivalokuvaaja, joka kuvaa työkseen pääasiassa naisten- ja asumisenlehtiä. Ammattivalokuvaajastakin on hyötyä, jos haluaa rakentaa täydellisen näköisen elämän someen.

Share

Ladataan...

 

Avauduin ystävälleni Ainolle Instagram-ahdistuksestani. Siitä, miten se on muuttunut niin ammattimaiseksi, etten enää viihdy. Ja siitä, että olen katsonut niin paljon muiden kauniita kuvia, etten osaa enää olla omanlaiseni. Hän sanoi:

”Mitä jos ajattelisit siitä laillani. En jaksa pitää kiitollisuuspäiväkirjaa, mutta sen sijaan tallennan Instagramiin hyviä hetkiä ja muistan niitä katsomalla, mistä kaikesta olen kiitollinen.”

 

Tämä kuva on kiitollisuuspäiväkirjani ensimmäinen kuva.

 

Lue myös:

Ottaisin sieluni takaisin, kiitos

Kun some vei sielun

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share