Ladataan...

Sinä iltana kävimme baarissa, joka piti vain tietää. Se oli ihan tavallisen oven takana. Soitimme kelloa, ja ovi aukesi. Kuin museo, jostain siirtomaa-ajalta ehkä, ehkä joltain toiselta. Vaikea sanoa enää, kun en kuvannut, olihan hämärää. Söin siellä juustovoileivän, koska aiemmin olin syönyt vain puolikkaan pitsan. Näköjään se ei riittänyt, kun välissä kävimme toisessa baarissa, joiden samettinojatuolit olisin halunnut viedä kotiin ja jossa oli hyvää sangriaa. 

Ennen näitä sattumuksia otin muutaman kuvan. Aurinko oli juuri laskemassa, oli sellainen jännä hämy, joka syntyy päivän viimeisistä säteistä. Ylläni oli punainen mekko, jonka olin saanut samana päivänä, kun ystäväni kaivoi kirppikselle menevien vaatteiden säkkiä. 

- Täällä on kämppiksen punainen mekko, tykkäisitkö sä tästä, näyttää jotenkin sulta?

Tykkäsin. Se on ihana, ehkä vähän lyhyt, koska ystävän kämppis on minua päätä lyhempi. Mutta ei haittaa. Olen käyttänyt tuota mekkoa enemmän kuin mitään vaatetta lähiaikoina sitä vaaleanpunaista tyllihametta lukuun ottamatta. Suomessa olen jo vaihtanut tennarit mustiin nilkkureihin ja lisännyt mekon ja takin väliin pitkän harmaan villatakin, sen, jonka neuloin joskus muinoin itse. 

Jotkut vaatteet vain tuntuvat omilta. Tämä mekko tuntuu. 

 

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Kuvat minusta: Saara Helkala

Ladataan...

Kuulkaa kaikki, olen löytänyt second hand -vaatteet!

Juu, tiedän. Ei siinä kauan kestänytkään.

Toki olen pitkään ajatellut, että olisi ihanaa ja vastuullista löytää kirpparilta, netin kierrätysryhmistä tai vintagekaupoista jonkun toisen käyttämiä vaatteita, jotka saisivat minun ylläni uuden elämän. Mutta vaikka rakastan vaatteita, en lainkaan rakasta niiden ostamista. Oikeasti inhoan sitä.

Eräs kaverini rentoutuu surffailemalla iltaisin erilaisissa Facebookin kierrätysryhmissä. Hänellä on ihania vaatteita. Aina, kun kysyn jonkun niistä alkuperää, vastaus on: Kruununhaka/Ullanlinna/Katajanokka kierrättää tai jokin kivijalkakirppis. Minäkin haluan, olen ajatellut. Ja sitten en ole tehnyt asialle mitään.

Olen vältellyt kirppiksiä tehokkaasti siksi, että mielestäni niillä kiertely (virtuaalisesti tai livenä) on ollut rasittavaa. Suuntaan vaateostoksille yleensä vain silloin, kun mielessäni on jotain, mitä tarvitsen (sen tarpeen tärkeydestä voidaan kyllä olla montaa mieltä). Kirppiksiltä on paljon vaikeampi löytää juuri tietty vaatekappale kuin kaupasta. Siksi olen dissannut niitä.

 

 

Lissabonissa kuitenkin ihastuin. Sellaisiin suloisiin vintagekauppoihin, kuten tuossa kuvassa, ulkoilmakirppiksiin – ja ystäväni Saaran ja hänen kämppiksensä kierrätettäviksi tuomitsemiin vaatteisiin. Niistä kaksi matkasi mukanani Helsinkiin.

Olen viimeisen kuukauden aikana hankkinut käytettynä punaisen mekon (näette sen pian toisessa postauksessa), sinisen tunikan, viininpunaisen hatun, vintage-Levikset (jollaisia olin pitkään himoinnut) messinkisen papukaijan (jep) ja kaksi vaaleanpunaista pientä viinilasia. Rakastan niitä kaikkia! Rakastan kirppiksiä!

 

PS Ilmianna suosikkikirppiksesi Helsingissä.

 

Kuvat Saara Helkala

 

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Ladataan...

 

 

Hei tyypit, oletteko vielä siellä?

Pahoittelut parin viikon hiljaisuudesta. Paljon tapahtui, ja tahdoin pienen hengähdystauon. Lensin Lissaboniin ja takaisin, otin junan Portoon, nukuin monta yötä pastellitalossa, söin aamiaiseksi croissantteja ja vaaleaa leipää, join hirveän määrän kahvia ja aika monta viiniäkin (se siitä ayurvedasta).

Netissä en juuri ollut. Se oli ihanaa, kauhean vapauttavaa. Kurkkasin pari kertaa päivässä, mitä ihmisilleni kuuluu, muuten puhelin oli jossain laukun pohjalla. Menin nukkumaan myöhään ja heräsin myöhään, rakastin sitä.

Sitten tulin Suomeen, säädin itseni työrytmiin, katselin ikävöiden Instagram-kuvia jyrkistä kaduista ja karkinvärisistä kaakeleista ja avasin opinnäytetyön. Se on melkein valmis, vaikka vielä kesällä meinasin heittää hanskat tiskiin ja jättää koko homman sikseen. Niin työläältä se hetkittäin tuntui, ja niin kiehtovalta sitten toisinaan. Vähän kuin elämä itsessään, tuo opiskelu.

Voisin sanoa nyt, että siksi en ole ollut täällä. Koska Lissabon ja koska koulu. Mutta silloin en olisi ihan rehellinen. 

 

 

Toki myöhäisiin iltoihin ja pitkiin aamuihin ja kuumilla tuulisilla kaduilla haahuiluun, kahvin- ja viininjuontiin, portugalilaisten koirien rapsutteluun, leivonnaisten syöntiin ja kulkuneuvoissa istumiseen meni aikaa. Olin sitä paitsi vähän poikki. Menolennon nojasin päätäni ikkunaan kuulokkeet korvissa enkä edes ehtinyt tylsistyä, niin hyvin viihdyin ajatuksissani. Tahdoin olla vain, leijua elämän mukana ja olla hetken ihan tuottamaton. Ja se opinnäytetyökin otti osansa, toki. 

Vaan totuus on, että tarvitsin vähän aikaa miettiäkseni vastausta kysymykseen: Mitä sä Anna oikein haluat. 

Nyt se alkaa olla selvillä. Lopetan tällaiseen ärsyttävään cliffhangeriin ja sanon vain, 

ihanaa olla täällä. Olikin jo ikävä.

 

Kuva minusta: Saara Helkala

 

Lue myös:

Currently under construction

Kotona maan äärissä

 

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

 

 

 

Pages