Ladataan...

Aloin pari vuotta sitten miettiä, että voisinko vaihtaa antiperspirantin alumiinittomaan deodoranttiin. Jos ero ei ole teille tuttu, niin antiperspirantin toiminta perustuu  alumiininkloorihydraattiin. Se on aine, joka tunnetaan paremmin alumiinina, ja se estää hikirauhasten toiminnan. Siksi kainalot pysyvät kuivina. Alumiinittomat deodorantit eivät estä hikoilua. Niissä on usein ruokasoodaa ja eteerisiä öljyjä, jotka poistavat hien hajun. 

Alumiinikloorihydraatti on jo pitkään kuulostanut mielestäni hyvin epäilyttävältä aineelta, varsinkin, kun alumiinista puhutaan rintasyövän yhteydessä. Tutkimuksissa ei ole löydetty yhteyttä näiden kahden välillä, mutta se mietityttää silti. Onko tämä ihan tarpeellista, muokata kehon toimintoja näin?

Kaiken lisäksi minulla on kaksi ystävää, jotka eivät  ole koskaan käyttäneet antiperspiranttia tai deodoranttia, edes alumiinitonta luomuversiota. Kumpikaan ei haise pahalle, ei millekään. Olisiko niin, että he eivät ole tottuneet deodoranttiin? Väitetään nimittäin myös, että alumiiniton deodorantti toimii, kunhan siihen tottuu. 

Aloin miettiä asiaa. Mitä jos alumiinidödö ei olekaan pakollinen tuote, vaan olen vain totuttanut itseni siihen?

Testaamalla se selviää. Olen kokeillut parin vuoden aikana varmaan kymmentä eri luomudödöä tutusta ja turvallisesta Dr. Hauschkasta ylelliseen Fineen, päättänyt heivata alumiinia sisältävät antiperspirantit roskikseen – ja nöyrtynyt sitten kuuman päivän tai hikiliikunnan jälkeen ostamaan Nivean tai Rexonan lähikaupan hyllyltä. 

Kokeilujeni seurauksena olin pitkään sitä mieltä, että luonnonkosmetiikan deodorantit toimivat vain viileällä säällä ja silloinkin vähän varauksella. Kunnes viime kesänä jotain sitten tapahtui. 

Tanssin kokonaiset festarit helteessä kainaloissani luomudödöä.

Joogasin hikisellä flow- ja astangatunnilla kainaloissani luomudödöä. 

Juoksin lenkkejä kainaloissani luomudödöä.

En haissut pahalle. 

Syyskuussa matkustin Lissaboniin, ja siellä oli niin lämmin, etten uskaltanut luottaa alumiinittomaan deodoranttiin. En siis edes antanut sille mahdollisuutta, vaan käytin viikon verran Niveaa. Palattuani Suomeen vaihdoin takaisin luomuun. Viikon tai pari kainaloni kostuivat, sitten se loppui. Luomudödö toimi jälleen.

En osaa selittää tätä ilmiötä millään muulla kuin sillä, että keho tosiaan tottuu alumiinittomaan deodoranttiin. Siihen menee aikaa, ja joudut ensin kärsimään märistä kainaloista ja pitämään synteettistä antiperspiranttia varmuuden vuoksi mukana. Mutta se tottuu.

 

 

Kylppärinkaapissani on edelleen Nivea, ihan just in case. Minulla on nimittäin vieläkin päiviä, joina tarvitsen luomudödöä vahvempaa ainetta. Kova stressi, hyvin huonot unet tai nopea vaihdos lämpimään ilmanalaan saavat minut hikoilemaan enemmän. Mutta 90 prosenttia ajasta Lovefreshin Lavender Tea Tree riittää. Se onkin suosikkini kaikista kokeilemistani luomudödöistä. Toinen ihana on edellä mainittu Fine, mutta en ole ihastunut sen levitystekniikkaan. Se siis levitetään pienellä lastalla tai sormin. Henkilökohtaisesti pidän enemmän puikkomaisesta pakkauksesta.

Mietin, että tottuisikohan kehoni myös elämään ilman deodoranttia. Niihin kokeiluihin en kuitenkaan ole vielä valmis, ajatuskin hikoiluttaa. 

Käytättekö te luomudödöjä?

 

Kuva minusta: Saara Helkala. Eikö muuten ole ihana kimono? Sekin on second hand, sain sen Saaralta. <3

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Ladataan...

Sinä iltana kävimme baarissa, joka piti vain tietää. Se oli ihan tavallisen oven takana. Soitimme kelloa, ja ovi aukesi. Kuin museo, jostain siirtomaa-ajalta ehkä, ehkä joltain toiselta. Vaikea sanoa enää, kun en kuvannut, olihan hämärää. Söin siellä juustovoileivän, koska aiemmin olin syönyt vain puolikkaan pitsan. Näköjään se ei riittänyt, kun välissä kävimme toisessa baarissa, joiden samettinojatuolit olisin halunnut viedä kotiin ja jossa oli hyvää sangriaa. 

Ennen näitä sattumuksia otin muutaman kuvan. Aurinko oli juuri laskemassa, oli sellainen jännä hämy, joka syntyy päivän viimeisistä säteistä. Ylläni oli punainen mekko, jonka olin saanut samana päivänä, kun ystäväni kaivoi kirppikselle menevien vaatteiden säkkiä. 

- Täällä on kämppiksen punainen mekko, tykkäisitkö sä tästä, näyttää jotenkin sulta?

Tykkäsin. Se on ihana, ehkä vähän lyhyt, koska ystävän kämppis on minua päätä lyhempi. Mutta ei haittaa. Olen käyttänyt tuota mekkoa enemmän kuin mitään vaatetta lähiaikoina sitä vaaleanpunaista tyllihametta lukuun ottamatta. Suomessa olen jo vaihtanut tennarit mustiin nilkkureihin ja lisännyt mekon ja takin väliin pitkän harmaan villatakin, sen, jonka neuloin joskus muinoin itse. 

Jotkut vaatteet vain tuntuvat omilta. Tämä mekko tuntuu. 

 

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Kuvat minusta: Saara Helkala

Share

Ladataan...

Kuulkaa kaikki, olen löytänyt second hand -vaatteet!

Juu, tiedän. Ei siinä kauan kestänytkään.

Toki olen pitkään ajatellut, että olisi ihanaa ja vastuullista löytää kirpparilta, netin kierrätysryhmistä tai vintagekaupoista jonkun toisen käyttämiä vaatteita, jotka saisivat minun ylläni uuden elämän. Mutta vaikka rakastan vaatteita, en lainkaan rakasta niiden ostamista. Oikeasti inhoan sitä.

Eräs kaverini rentoutuu surffailemalla iltaisin erilaisissa Facebookin kierrätysryhmissä. Hänellä on ihania vaatteita. Aina, kun kysyn jonkun niistä alkuperää, vastaus on: Kruununhaka/Ullanlinna/Katajanokka kierrättää tai jokin kivijalkakirppis. Minäkin haluan, olen ajatellut. Ja sitten en ole tehnyt asialle mitään.

Olen vältellyt kirppiksiä tehokkaasti siksi, että mielestäni niillä kiertely (virtuaalisesti tai livenä) on ollut rasittavaa. Suuntaan vaateostoksille yleensä vain silloin, kun mielessäni on jotain, mitä tarvitsen (sen tarpeen tärkeydestä voidaan kyllä olla montaa mieltä). Kirppiksiltä on paljon vaikeampi löytää juuri tietty vaatekappale kuin kaupasta. Siksi olen dissannut niitä.

 

 

Lissabonissa kuitenkin ihastuin. Sellaisiin suloisiin vintagekauppoihin, kuten tuossa kuvassa, ulkoilmakirppiksiin – ja ystäväni Saaran ja hänen kämppiksensä kierrätettäviksi tuomitsemiin vaatteisiin. Niistä kaksi matkasi mukanani Helsinkiin.

Olen viimeisen kuukauden aikana hankkinut käytettynä punaisen mekon (näette sen pian toisessa postauksessa), sinisen tunikan, viininpunaisen hatun, vintage-Levikset (jollaisia olin pitkään himoinnut) messinkisen papukaijan (jep) ja kaksi vaaleanpunaista pientä viinilasia. Rakastan niitä kaikkia! Rakastan kirppiksiä!

 

PS Ilmianna suosikkikirppiksesi Helsingissä.

 

Kuvat Saara Helkala

 

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Share

Pages