Ladataan...

 

Lähdin tälle purjehdukselle kaksi ja puoli viikkoa sitten rinkka täynnä vaatteita, kirjoja ja aurinkorasvaa. Puin koirille pelastusliivit kotona Helsingin kaksiossa, raahasin rinkan ja koirat ja itseni selkä vääränä ensin bussiin ja sitten Turun junaan ylläni uusi mekko, meikkiä naamassa ja mieli täynnä odotusta. 

Odotin auringon paistavan tauotta, odotin olevani kolme viikkoa parhaalla tuulella, odotin että koirat sopeutuvat purjehduselämään päivässä, odotin oppivani kaiken purjehduksesta.

Kyllähän te tiedätte, miten kävi. Istun täällä lököhousuissa ja meikittä, ulkona sataa enkä edelleenkään saisi tätä venettä yksin liikkeelle.

Eilen kävelin myöhäiseen lounasaikaan ravintolaan täällä Högsåran saarella. Olin hirveän nälkäinen ja odotin isoa, lämmintä lounasta.

Listan ainoa kasvisruoka oli salaatti. 

Jos en olisi ollut niin nälkäinen ja kiukkuinen ja täynnä odotuksia, olisin saattanut huomata, että tarjolla oli kyllä myös kanttarelleilla täytettyjä crepejä.

Kovat odotukset saattavat jättää nälkäiseksi.

 

 

Kerronpa teille hieman purjeveneen anatomiasta. Ulkona on sitlooda, eli paikka josta venettä ohjataan ja jossa istutaan merillä seilatessa. Siellä on köysiä ja vinssejä ja lukkoja. Ihmisiä ja koiria. 

Kajuutassa on nukkumapaikkoja, kaasuliesi, ihmisiä ja koiria ja niiden ihmisten ja koirien tarvikkeet. Pienemmissä matkapurjeveneissä siellä ei pysty seisomaan suorassa.

Ai vessa? En unohtanut. Se ei välttämättä kuulu purjeveneen varustukseen. 

Merellä tuulee. Tuuli synnyttää aaltoja. Silloin kaikki tämä keikkuu.

Sisäinen zenisi saattaa vähän kärsiä 15 neliön keikkuvassa vessattomassa loftissa asumisesta.

 

 

Puhutaanpa lisää aalloista ja tuulesta. Jos tuuli on liian heikko, vene pysyy satamassa. Jos se on liian kova, vene pysyy satamassa. Jos se on sopiva, sellainen 3–9 metriä sekunnissa, siinä on hyvä purjehtia. Jos se tuulee takaa tai sivulta, se on melko ystävällinen, lämpöinen tuuli.

Mutta jos se tuulee vastaan ja vielä hieman yltyy, siitä samasta ystävällisestä tuulesta tulee kylmä ja raskas. Silloin vene kyntää merta kallellaan, suuntaa vaihdetaan jatkuvasti, vinssit natisevat ja purjeet lepattavat. Ja jos silloin ollaan Ahvenanmaan länsilaidalla, siellä missä Ahvenanmeri yhtyy Perämereen ja aallot saavat voimaa aavalta, silloin vene laskee tunteja harjalta toiselle, keikkuu sivuttain ja liikkuu niin hitaasti, voi kovin hitaasti kohti satamaa, joka häämöttää jossain aaltojoukkojen takana.

Silloin tällaiset kirjoitukset menettävät merkityksensä, ne ovat olemassa vain netissä, ja mikä se netti muka on? Se ei ole kylmä ja märkä ja valtava. Silloin ei ole väliä deadlineilla, ei vuokrilla, ei ärsyttävillä maanantaiaamuilla. 

Luonnon rinnalla olet hyvin pieni.

 

 

Otetaanpa sitten vielä pois kaikki arkirutiinit, ystävät ja suljetaan nettikin, koska siellä missä tuikkivat ulkosaariston majakat tai kohoavat Getan jylhät kalliot, siellä näkyy puhelimessa 3G:n kohdalla E, jos sitäkään. 

Annetaan tilalle aikaa – ja lisää aikaa ja vielä lisää aikaa – istua siinä aaltoja kyntävässä veneessä, bongailla kumpupilviä ja cumulus nimbuksia (ne ennustavat ongelmia), siristää silmiä auringolle ja kuunnella tuulen suhinaa. 

Lisätään keitokseen vielä oivallus, ettet osaa purjehtia, et luultavasti edes saa perämoottoria käyntiin. Ja onpa tuo meri suuri, onpa ranta kaukana, missä kaikki muut veneet ovat, näkyy vain laivoja, eikä mikään ole niin pelottavaa kuin taivaanrannassa näkyvä kerrostalon kokoinen risteilijä, joka liikkuu viisi kertaa vauhtiasi ja tulee kohti.

Jos kuvittelit hallitsevasi elämääsi, lähdepä muutamaksi viikoksi merille. 

 

 

Milloin viimeksi elit viikkoja meikittä? Missä peseytyisit, jos suihkusta ei tulisi lämmintä vettä? Mitä jos asuisit neljä päivää maailman kauneimmassa luonnonsatamassa, jossa ei olisi vessaa?

Pari päivää sitten saavuimme illansuussa Jurmoon. Se on karu, kaunis ja ihmeellinen saari Saaristomeren ulkolaidalla, modernin maailman laidalla. Siellä on kanervanummea ja meren pyöreiksi hiomia kivirantoja, siellä asuu kymmenisen ihmistä ja sataman kaupassa on parempi kasvismaitovalikoima kuin  helsinkiläisessä lähikaupassani. 

Tulimme tuulen mukana, ja tuuli seurasi meitä satamaan. Riisuin pipon, toppatakin ja purjehdushaalarit, vaihdoin tilalle bikinit ja hyppäsin veneen perästä mereen. Enkä minä pidä kylmästä, palelen aina, veri ei jaksa virrata sormenpäihini saakka.

Silti en palellut, en arastellut. Meri oli raikas ja puhdisti. 

Me emme taida tarvita ihan kaikkea, mitä luulemme tarvitsevamme. 

 

 

Kahdessa ja puolessa viikossa on satanut kai kaksi kertaa. Olen pukenut vuorotellen ylleni sortsit ja villapaidan, vaihdellut pipon ja hellehatun välillä. En vieläkään pidä tuulesta, mutta olen ehkä oppinut hieman ymmärtämään sitä. 

Suomen saaristo on kaunis. Niin kovin kaunis. Täällä on jylhiä kalliosaaria, Myrskyluotoja, merenkulkijoille vilkkuvia majakoita. Kun katsot yöllä ylös, näet tähtitaivaan. Viime yönä olin valveilla yhtä aikaa Otavan kanssa, ja mietin, mitä nuo kaikki muut vuosien päässä tuikkivat valot ovat. Lahden toisella puolella loisti kirkkaana jonkun purren mastovalo. Se sytytetään yöllä, jos vene on ankkurissa muualla kuin satamassa. Se kertoo, että täällä me nukumme, ethän aja päälle. 

Kahdessa ja puolessa viikossa olemme kiertäneet Ahvenanmaan vastapäivää ja päätyneet tänne Högsåraan. Täällä on kylä, jonka aika pysähtyi kai silloin, kun rakennukset olivat puuta ja ikkunoissa oli ruudut, täällä on se ravintola, josta saa kanttarelleilla täytettyjä crepejä ja suojainen laituri, jossa odottelemme tuulten laantumista.

Jep, nyt tuuli ei ole ystävällinen, meri myrskyää ja vene pysyy satamassa. Siksi tulin kirjoittamaan teille. Seuraavaksi tyhjennän veneen irtovessan (se on sellainen iso potta, joka sijaitsee patjan alla – ja jota ei siis voi käyttää yöllä, koska nukumme sen päällä). Sen tehtyäni sukellan mereen etsimään veistä, jonka tiputin sinne vahingossa tiskatessani. En osaa sukeltaa, mutta ei se mitään. 

Tässä elämässä voi näköjään oppia monenlaista. 

Ainakin sen, ettei se ole niin vakavaa. 

 

Share